Pientä haikeutta

Näin keväällä, kun on yhdeksäsluokkalaisten viimeiset tunnit, on mielessä hiukan haikeutta. Juuri, kun he ovat kasvaneet ulos pahimmasta murrosiän kuohunnasta, he jättävät peruskoulun. Niinhän sen pitää ollakin, he ovat oppinsa saaneet ja suuntaavat kohti uusia haasteita. 

Aina sitä toivoo, että heistä kaikista kasvaisi kunnon ihmisiä. Että he voisivat elää itsekunnioituksensa säilyttäen, mitä ikinä sitten elämässään tekevätkään. Entisissä oppilaissani on ammattien ja elämänkohtaloiden koko kirjo. Useimmat sentään ovat ihan tavallisia ihmisä, joita tapaa kaupan kassalla, autohuollossa ja lääkärissä käydessä.

Toivon, että näiden nuorten vanhemmat muistavat, ettei heistä kertaheitolla tule aikuisia, vaikka peruskoulun päättävätkin. Kyllä he edelleen tarvitsevat paljon tukea ja rajojakin. Yhtenä päivänä olin tikahtua pidätettyyn nauruun, kun pahimmassa murkkuvaiheessa oleva kahdeksasluokkalainen ilmoitti heidän olevan nuoria aikuisia. Sitä lapsellisuuden määrää... Toivottavasti hänen vanhempansa eivät ajattele noin.

Kevättä luonnossa

Tekniikkaa

Kun olin pieni, meillä oli sähkölaitteita radio, sähkömoottori ja muutama sähkölamppu. Talo oli kyllä ollut sähköistetty viimeistään 20-luvulta lähtien. Laitteiden määrä pysyi pitkään vaatimattomana. Radio lienee hankittu ennen sotaa ja hehkulamppujen määrää lisättiin niin, että lapsuudessani niitä oli taloudessamme kymmenkunta.


Muitakaan koneita ei ollut kovin paljon. Hevosvetoiset niittokone, harava ja perunannostokone tulevat mieleen. Sähkömoottorilla käytettiin puimakonetta, joka olikin aika pelottava laite eikä varmasti olisi täyttänyt nykyisiä turvamääräyksiä. Kunnioitusta laitetta kohtaan lisäsivät kertomukset kätensä tai jalkansa puimakoneeseen menettäneistä. Käsikäyttöisellä vesipumpulla nostettiin vettä kaivosta, joka samalla toimi jääkaappina kesäaikaan.


Radiolähetystä ei ollut ympäri vuorokauden. Minulla ei ole muistikuvaa siitä, mihin aikaan ohjelmat alkoivat. Iltapäivällä lähetyksessä taisi olla tauko. Iltakymmneltä tuli vielä uutislähetys ja mahdollisesti sen jälkeen musiikkia, mutta kyllä ohjelma loppui ihan ihmistenaikoihin. Mahtoikohan loppua Maamme-lauluun, sellainen muistikuva minulla on?


Radiota ei muutenkaan pidetty auki turhan päiten. Uutisten, jumalanpalvelusten ja iltahartauden aikaan piti olla hiljaa. Sunnuntaiaamuihin kuului Tarvajärven aamukahviohjelma. Lastenohjelmista muistan - juuri ja juuri - Markus-sedän lastentunnin. Myöhemmin taisi olla Nallekerho-niminen ohjelma. Iltaisin vanhemmat ihmiset kuuntelivat joskus hupailuja ja kuunnelmia. Lauantain kruunasivat Lauantain toivotut levyt ja Ehtookellot, jotka julistivat pyhän alkaneeksi.


Informaatiota oli siis todella vähän nykyiseen verrattuna. Niinpä tiesin jo kansakouluikäisenä kaikkien merkittävien valtioiden johtomiesten nimet. Maailma oli helpompi pitää järjestyksessä, ainakin oman pään sisällä. En silti haikaile takaisin noihin aikoihin. Ymmärrän, että perinteisen näkemyksen hallitsema maailmanjärjestys varmaan tympäisi monia. Seuraava vuosikymmen olikin sitten muutosten aikaa.

Ei oltu tavarataivaassa

Minulla on muutamia perukirjoitusasiakirjoja ja samassa yhteydessä pidettyjen huutokauppojen myyntiluetteloita. Asiakirjoista vanhimmat ovat 1700-luvun lopusta, uusimmat vuodelta 1945. Ne kertovat korutonta kieltään siitä, miten vähän maallista omaisuutta - nimenomaan esineistöä - tavallisilla ihmisillä oli aiemmin.

1700-luvulla kuollut oli satakuntalainen talonpoika. Hänen omisti hevosia, karjaa, työkaluja ja ylellisyysesineenä hopeisen pikarin. En ihan tarkkaan tiedä, oliko osa omaisuudesta laskettu vaimon nimiin, tämä kun oli talollisen tytär ja varmaan saanut jonkinlaiset myötäjäiset avioituessaan. Joka tapauksessa lehmien lukumäärä vaikutti niin pieneltä, että luulisin osan niistä katsotun emännän omaisuudeksi.

Myöhemmät omaisuusluettelot kuuluvat entisille torppareille ja mäkitupalaisille. Tuntuu, että niissä on jokainen paitakin mainittu erikseen. Ostaja on kaikelle löytynyt. Tavara siis kiersi ennen vanhaan. Sanonta, jonka mukaan mitään sellaista ei ole, mitä ei kymmenen vuoden sisällä tarvittaisi, piti varmaankin paikkansa. Vaatteet tehtiin lujasta kankaasta, pidettiin risaisiksi saakka ja leikattiin lopulta matonkuteiksi.

Leikittelen joskus ajatuksella, että esivanhempani yhtäkkiä heräisivät kuolonunestaan nykyaikaan ihmettelemään meidän pitkin metsiä vedettyjä, valaistuja kuntoratojamme ja jätteidemme määrää. Ehkä on parempi, että jatkavat untaan.

Kansanedustaja suvussa

Taisin kertoa jossakin tekstissä, että sukuni on ollut varsin tavallista väkeä. Joukkoon mahtuu kumminkin yksi kansanedustaja, tosin varsin lyhytaikainen sellainen. Hän ei ole suoraan esipolviani.

Feliks Emil Kellosalmi syntyi Tampereella 1877. Hänen isänsä oli tehtaan työmies, äiti lienee ollut kotona, koska lapsia perheeseen syntyi seitsemän. Kolme heistä kuoli pieninä. Perheen sukunimi oli alunperin Pettersson, isoisä Pietarin mukaan. Monet suvusta kuitenkin suomensivat nimensä 1900-luvun alussa. Sisarukset päätyivät Kellosalmeen Orivedelle vievien juurien mukaisesti. Feliks hankki itselleen kirjaltajan ammatin ja kirjapainoala pysyi hänelle läheisenä elämän eri vaiheissa. 

Hänen nuoruutensa oli työväenliikkeen nousun aikaa. Niinpä Felikskin alkoi toimia työväenyhdistyksessä ja ammattiosastossa Tampereella. Myös raittiusliikeelle häneltä liikeni aikaa, toisin kuin monilla hänen sukulaisistaan, joille alkoholi maistui liiankin hyvin. Hänen osalleen alkoi vähitellen tulla luottamustehtäviä näissä järjestöissä.

Feliks muutti ensin Helsinkiin ja sieltä Kotkaan 1905. Tuolloin hän oli jo avioitunut Vilhelmiina (Mimmi) Santalan kanssa. Pariskunta jäi lapsettomaksi. Kotkassa hän toimi monenlaisissa järjestötehtävissä, välillä hän asui myös Viipurissa. Erityisesti hän näyttää olleen talouteen liittyvissä tehtävissä, kuten rahastonhoitajana, Kymenlaakson Työväen Säästöpankin perustajajäsenenä ja rahatoimikamarin puheenjohtajana Kotkassa. Kansanedustajaksi hänet valittiin 1909, toimikausi tosin päättyi jo seuraavana vuonna. Myös 1917 hän tuli valituksi eduskuntaan. 

Kaikki tiedämme, mitä tapahtui vuonna 1918. Feliks ei kuulunut puolueensa jyrkimpään siipeen, vaikka olikin perustamassa Kotkan ja Viipurin punakaarteja. Eräiden lähteiden mukaan hän olisi yrittänyt saada sovintoa aikaan taisteluiden jo puhjettua. Mahdollisesti hän aavisti, ettei sodassa käy punaiselle osapuolelle hyvin. Mukana hän kuitenkin oli vallankumouksessa toimien kansanvaltuuskunnan maksukonttorin johtajana.

Tästä tarina jatkuu ajalle tyypillisesti. Muiden johtajien tapaan Feliks vaimoineen pakeni Venäjälle. Hän työskenteli kirjapainoalalla Venäjän Karjalassa, myös toimittajaksi hänet siellä mainitaan. 1935 hänet pidätettiin syytettyna vastavallankumouksellisesta kansalliskiihkoisesta toiminnasta. Poikkeuksellista kyllä, hänet vapautettiin huonon kunnon takia. Feliks kuoli 1939 Karjalassa jättäen jälkeensä Mimmi-vaimon ja kasvattipojan.

Minne menet ketään tottelematon lapsi?

Luin jonkin aikaa sitten lehtiartikkelin kasvatustieteellisestä tutkimuksesta. Siinä oli havaittu, että on (yhä enemmän?) lapsia, joilta puuttuu kokonaan auktoriteettien kunnioitus. Vanhemmat ja opettajat ovat heidän kanssaan helisemässä. Tutkija sanoi jutun mukaan, että näiden lasten käsittelyyn pitää löytää uusia keinoja.


Koska kyseessä on lehtijuttu, ei voi tietää, mitä tutkijan tarkoitus oli. Tarkoittiko hän, että näitä lapsia ei ollenkaan pitäisikään saada kunnioittamaan sääntöjä ja noudattamaan vanhempien ja opettajien ohjeita? Eikö heitä lainkaan pidäkään sosiaalistaa? Ehkä hän tarkoitti vain, että se on tehtävä jollakin uudella tavalla, mikä se sitten lieneekään.


Esitän tässä muutaman vastakysymyksen. Onko meillä syntynyt jokin geenimutaatio, joka väistämättä aiheuttaa ilmiön? Eiväthän nämä nuoret ole aina olleet murrosikäisiä. Kai hekin ovat olleet niitä suloisia, vanhempiinsa täysin luottavia pikkuisia? Mitä heille on tapahtunut?


Mistä löytää paikkansa yhteiskunnassa sellainen ihminen, joka ei ota vastaan määräyksiä esimieheltään työpaikalla? Mistä saa elantonsa sellainen, joka ei edes pyri toteuttamaan asiakkaan toiveita tai ollenkaan kuuntele niitä? Kasvaako näistä nuorista yhtäkkiä vastuuntuntoisia kansalaisia, kun he täyttävät 18? Eikö koulu ole kuitenkin yhteiskunnan omistama ja maksama? Eikö yksi sen tehtävistä ole kouluttaa kansalaisia, jotka pärjäävät tietojensa ja taitojensa (myös sosiaalisten) puolesta yhteiskunnassa?

Hiljainen sotilas

1700-luvun Längelmäellä vaikutti sotilas, josta käytettiin nimeä Hiljainen. Nimi on tietysti kirjoitettu ruotsalaisittain monena eri versiona. Aksel Hiljainen syntyi rippikirjan mukaan 1683. Syntymäpaikkaa ei rippikirjaan ole merkitty. Hän kuoli Längelmäellä 1766. Törmäsin häneen vasta hiljattain, ja sukulaisuuskin vaatii vielä tarkempaa selvitystä, joten en ole häntä tutkinut sotilaslähteistä. Joskus siihenkin toivottavasti löytyy aikaa.

Tuo hänen nimensä on kiinnostava. Odottaisi sen olevan Tyst tai jotain vastaavaa. Sinänsä henkilön ominaisuuksiin liittyvät nimet olivat sotilailla tavallisia, mutta suomenkieliset harvinaisempia. Suosittua oli myös vääntää suomenkielisestä paikannimestä ruotsinkieliseltä kuulostava sotilasnimi. Kesti vähän aikaa, ennen kuin keksin, mistä Barckman-nimi tuli. No, Parkanosta tietenkin.

Hiljainen on oikeastaan kaunis nimi. Tämän päivän metelin keskellä voisi olla mukava esittäytyä Hiljaiseksi. Herättäisiköhän se hilpeyttä? En kuitenkaan usko, että se on jäänyt elämään Akselin jälkipolville. 

Kissaihminen

En minä oikeasti ole mikään kissaihminen, ihan vain sieluni perimmäisessä sopukassa sellainen piileskelee. Kun olin lapsi, meillä oli aina kissa. Maalaistaloon sellainen sopi, ja kissalla riitti reviiriä. Liikenne oli hiljaista eikä muodostanut vapaasti kulkevalle katille suurempaa uhkaa. Yksi kissoistamme pysäytti kerran linja-auton, kun ei suostunut väistymään tieltä.

Kissoissa ihailen niiden itsenäistä luonnetta. Kissan voi kouluttaa sisäsiistiksi, sen voi opettaa pysymään poissa joistakin paikoista, mutta muuten se ei tee niinkuin ihminen haluaisi. Katselen mielihyvällä kissoja, jotka jököttävät paikoillaan pitkiä aikoja, kun omistaja narun päässä haluaisi jo liikkeelle. 

Meidän kissat olivat häijyjä eläimiä. Yksi ajoi naapuruston koirat pakosalle. Ikävä yllätys piskille, kun kissa kääntyy päin ja uhkaa raapia silmät. Kissan muisti tuntui yllättävän pitkältä. Se saattoi kostaa sille tehdyn kepposen päiviä myöhemmin raapaisemalla ohikulkiessaan. 

En silti itse ota kissaa, en edes eläkepäivinä. Kissan pitäisi saada hiiviskellä vapaana ympäristössään enkä minä voi tarjota sellaista mahdollisuutta. En myöskään pysty näkemään itseäni ulkoiluttamassa kattia valjaissa. Tyydyn siis vain sympatiseeraamaan.

 Lapsuusaikojen katti

Minä en tehnyt yhtään mitään...

Opettajana joutuu aina silloin tällöin ihmettelemään vanhempien sinisilmäisyyttä jälkikasvunsa suhteen. Vanhempien pitääkin olla lastensa puolella ja tukea heitä kaikissa tilanteissa. Se ei kuitenkaan saisi tarkoittaa, että lapsen heppoisimmatkin selitykset hyväksytään. Jos opettaja (tai toinen oppilas, naapuri, poliisi tai kuka hyvänsä lapsen kanssa konfliktiin joutunut) on lähtökohtaisesti väärässä, on jotain pielessä. 

Muutamat vanhemmat tuntuvat ensimmäiseksi kysyvän, mitä opettaja teki väärin ristiriitatilanteessa. Yhteydenotot opettajiin eivät tällöin yleensä ole edes muodollisen kohteliaita. Olen päättänyt, että vastaan tällaisiin viesteihin ammatillisen viileästi, mutta näyttäen sen, että pidän yhteydenoton tyyliä loukkaavana. En suostu toimimaan puolustuskyvyttömänä sylkykuppina. Jos on tarvis kasvattaa myös vanhempaa, riittää minulla siihenkin jo ikää. Voi tietysti olla energian tuhlaamista, mutta olkoon. Säilyypähän itsekunnioitus.

En väitä, että olisin mikään mallikelpoinen kasvattaja. Omalta jälkikasvultani olen kuitenkin aina tiukannut omia tekemisiä silloin, kun ”ope on ollut ihan hullu”. Toivottavasti olen myös avannut silmiä ymmärtämään toisen osapuolen näkökantoja.  Ainakin olen parhaani  yrittänyt.

Äitienpäivää

Tällaisena päivänä tekee mieli pohdiskella vähän äitiyttä ennen ja nyt. Äidit ovat varmaan aina rakastaneet ja suojelleet lapsiaan niin kuin pyrkivät tekemään nytkin. Kuitenkin entisajan äiti joutui kamppailemaan eri asioita vastaan kuin me nykyäidit.


Vielä runsaat sata vuotta sitten suurin uhka lapsille olivat puute ja sairaudet. Aliravitut lapset olivat helppo kohde taudeille, joita vastaan ei ollut lääkkeitä. Ei toisaalta monikaan olisi pystynyt lääkkeitä ostamaankaan. Lapsikuolleisuus olikin korkea. Äidit yrittivät lohduttautua sillä, että pienen enkelin on parempi olla taivaassa. Eihän maailma tietysti näin yksiselitteinen ole koskaan ollut. Toki aina on ollut myös äitejä, jotka ovat laiminlyöneet lastensa hoidon. Alkoholinkäyttö - myös äitien harrastamana - on ajoittain ollut varsin rajua myös vanhoina aikoina.


Me tämän päivän äidit taas yritämme varjella lapsiamme sortumasta alkoholinkäyttöön, huumeisiin, huonojen kavereiden mukanaan tuomiin kolttosiin ja näistä seuraaviin ikäviin asioihin. Lapsi ei saisi kokonaan hukkua nettiin eikä kadottaa todellisuudentajuaan.  Perusturva on lapsillemme turvattu, houkutuksia taas riittää paljonkin.


Vakavista mietteistä huolimatta: useimmista lapsista kasvaa ihan kunnon kansalaisia. Niistäkin, jotka murrosiässä pöljäilevät, useimmat tulevat myöhemmin järkiinsä.

Hyvää äitienpäivää!

Mistä Matti tuli?

Sukututkijalle tulee jokaisessa seurakunnassa vastaan aika, jolta kirkollisia asiakirjoja ei ole olemassa. Silloin on joko lopetettava suvun tutkiminen siihen tai siirryttävä käyttämään huomattavasti epävarmempia veroluetteloita. Edellä sanottu koskee maaseudun talonpoikaista väestöä, muista säädyistä lähteitä on pitemmälle ajassa taaksepäin.  Jos käy hyvä onni, on talonpoikainenkin suku saattanut esiintyä useasti käräjillä ja tuomiokirjoista voi löytää lisätietoa. Vanhojen tuomiokirjojen lukeminen on kuitenkin aika haasteellista puuhaa. Itse olen toistaiseksi tyytynyt aikaan, jolta on olemassa kirkollisia lähteitä.

Jokaisella sukututkijalla tulee tutkimuksissaan vastaan henkilöitä, joiden jälkiä ei pysty seuraamaan pitemmälle, yleensä pitemmälle taaksepäin. Tarkoitan nyt aikaa, jolta lähteitä on olemassa. Kyseessä on usein renki, sotilas tai piika, joka vain yhtäkkiä ilmestyy rippikirjaan ilman, että pappi olisi vaivautunut kirjaamaan, mistä hän tulee. Sitten tämä henkilö perustaa perheen, jonka jälkipolviin tutkija liittyy. Kuvaan kuuluu myös, että vain syntymävuosi on merkitty ja sekin voi heittää jopa usealla vuodella. Seuraavassa kerron parista tällaisesta tapauksesta.

Matti Vass oli reserviläisenä Tottijärvellä 1800-luvun alussa. Rippikirjan mukaan hän oli syntynyt 1783. Syntymäpaikaksi on merkitty Pirkkala, mutta on hyvin mahdollista, että hän on vain muuttanut sitä kautta. Joissakin myöhemmissä kirjoissa hänellä on myös patronyymi Heikinpoika. Olen mielestäni tarkistanut kaikki Pirkkalassa, Ylöjärvellä ja Harjussa noihin aikoihin syntyneet Matti Heikinpojat, mutta tuloksetta. Todennäköisesti hän on syntynyt jossain muualla. Vuonna 1809 hän avioitui Maria Matintyttären kanssa. Tämä oli syntynyt Tottijärvellä ja hänen juuriaan pystyy seurakunnan rippikirjoista seuraamaan.  Matin ja Marian perheen vaiheet on myös helppo selvittää tästä eteenpäin. Mutta mistä Matti tuli Tottijärvelle?

Anna Leena Juhontytär ilmestyi Hämeenkyrön 1805 alkavaan rippikirjaan. Myöhemmät rippikirjat kertovat hänen syntyneen 1784 Pirkkalassa. Mitään muuta tietoa hänen alkuperästään kirjat eivät sisällä. Hän avioitui Aapo Juhonpojan kanssa. Edes merkintää heidän vihkimisestään en ole löytänyt, vanhin lapsista syntyi 1814. Rippikirjassa he eivät kuitenkaan ole ihan peräkkäin, vaan Anna Leena on ylempänä, joten vaikuttaisi siltä, että hän on tullut Hämeenkyröön ennen vihkimistä. Vihkimerkinnän puuttuminen voi johtua tuon ajan puutteellisista merkinnöistä Hämeenkyrön rippi- ja historiakirjoissa. Kuten arvata saattaa, ei Pirkkalassa näytä olevan sopivaa Anna Leena Juhontytärtä. 

 Tästä riihen ovesta on kulkenut kolme minua edeltävää sukupolvea

Karoliinan kaappi

Sukututkija tulee joskus pohtineeksi, mitä muistoja meistä jää jälkipolville. Viranomaiset tekevät merkintänsä, niitä syntyy joistakin enemmän, toisista vähemmän. Mitä meistä didgiaikakauden ihmisistä tulevisuudessa tiedetään, jää nähtäväksi. Jotkut ihmiset jättävät jälkeensä kauniita esineitä, joista ainakin pari seuraavaa polvea heidät muistaa.

Karoliina syntyi isänsä torppari Isakin ja äitinsä Riitan neljäntenä lapsena 1835. Kaikkiaan lapsia oli seitsemän. Ajan tavan mukaan Karoliina lähti nuorena piikomaan. Näin kului muutama vuosi eri talojen palveluksessa. Jossain vaiheessa hän kohtasi Taavetin, ja he avioituivat 1860.  Lapsia itsellisperheeseen syntyi seitsemän. Karoliina kuoli viimeistä synnytystä seuranneena päivänä 1878. Hyvin tyypillinen tuon ajan tarina siis. Poikkeuksellista oli, ettei Taavetti avioitunut uudestaan. Neljä lapsista eli aikuisikään. Karoliinan ja Taavetin jälkipolvia on elossa nykyäänkin. 

Karoliinalta jäi myös kaappi,  tyypillinen tuon ajan renginkaappi. Siihen on merkitty vuosiluku, joka kertoo Karoliinan saaneen sen 18-vuotiaana. Onko valmistaja ollut veli vai sulhanen, ei ole tiedossa. Kaapin on sittemmin saanut haltuunsa Karoliinan veli, arvatenkin perukirjoituksen yhteydessä pidetyssä huutokaupassa. Monen mutkan kautta kaappi on kulkeutunut kotiini. Toivon, että se jatkaa olemassaoloaan suvussamme muistuttaen ajasta, jolloin 18-vuotiaan maallinen omaisuus mahtui yhteen kaappiin.

Tekijä on halunnut omistaa kaapin Karoliinalle

Rakas harrastus

Olen tehnyt sukututkimusta viitisentoista vuotta. Se on harrastus, jonka takia jaksan istua arkistossa tai koneen ääressä vaikka kuinka pitkään. Yleensä harmittaa, kun pitää lopettaa. Mikä suvussa kiinnostaa? Elossa oleva lähisukuni on kovin pieni ja tuntuu tärkeältä tietää, mihin porukkaan kuuluu. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, ja henkilöiden kautta historia avautuu eri tavoin kuin ihan yleisellä tasolla liikuttaessa. On kiinnostavaa tietää, mitä suvulle on historian melskeissä sattunut. Joskus sukututkimus on melkoista salapoliisityötä. Tunnen mielihyvää, kun saan jonkin "hankalan tapauksen" selvitetyksi.

Sukuni on asunut pääasiassa nykyisen Pirkanmaan alueella: Orivedellä, Längelmäellä, Suoniemellä, Tottijärvellä, Karkussa, Mouhijärvellä, Viljakkalassa ja Hämeenkyrössä, tärkeimpiä paikkakuntia mainitakseni.  Yksi Turun seudun (Sauvo) haara liittyy näihin pirkanmaalaisiin 1800-luvun alussa. Koska pidän tätä blogia työni vuoksi anonyyminä, en laita tähän mitään nimiä. Joskus tulevaisuudessa aion avata uuden blogin nimelläni ja keskittyä siinä pelkästään sukututkimukseen.

Kotikylän maisemia. Sukuani on asunut täällä jo 1600-luvulla.

En etsi mitään "hienoja" juuria. Tavalliset talonpojat, torpparit, itselliset, käsityöläiset, sotilaat, piiat ja rengit kelpaavat minulle. He ovat eläneet elämäänsä, usein melko niukkaa, kotikonnuillansa vähään tyytyen. Toki muutamat ovat lähteneet kauemmas leipäänsä hakemaan, muutamat Amerikan mantereelle saakka. Vuoden 1918 jälkeen ainakin yksi sukulainen siirtyi Venäjälle. Jotakin heidän kohtaloistaan ajattelin kertoa myös näillä sivuilla.

 Kukkia mummon ikkunalla

Olen selvitellyt myös muiden juuria, ennen kaikkea tietysti puolisoni, jolla niitä leviääkin mukavasti ympäri Suomea. Lahjaksi tuttaville olen myös tehnyt suppeita sukuselvityksiä. Niin, ja vaihtokauppoina amerikkalaisille ja kanadalaisille. Joskus joku on pyytänyt tutkimaan sukuaan palkkiota vastaan. Siihen en ole alkanut, koska en halua tehdä sitä pimeästi enkä toisaalta jaksa pikkusummien takia ruveta veromuodollisuuksia hoitamaan. Olen miettinyt, että eläkepäivillä sellaiseenkin voisi olla mahdollisuus. Tuskinpa se silti on rahallisesti kannattavaa.