lauantai 31. joulukuuta 2011

Pauketta

Uudenvuoden juhlinta on muuttunut minun lapsuuteni ajoista. Silloin raketteja ei juurikaan maaseudulla näkynyt. Tuskin niitä oli kaupoissakaan. Sellainen rahantuhlaus olisi ollut niukan talouden oloissa kauhistus. Ehkä sota-aikakin oli vielä liian lähellä, ilotulitusraketit olisivat tuoneet ikäviä muistoja mieleen. Pauketta kyllä kuului, metsästysaseita omistavilla oli tapana ammuskella ilmaan vuoden vaihtumisen kunniaksi. Ei kovin suositeltavaa nykyaikana! Meillä rauhanomaisesti tyydyttiin polttamaan sädetikkuja. Ne olivat mielestämme komean näköisiä pimeässä.

Tinan valaminen tulevan vuoden onnen tai epäonnen ennustamiseksi oli myös tapana. Kuinkahan vanha tapa se lienee? Lyijyähän se "tina" pääasiassa on ja oli varmaan silloinkin. Lyijyn haitallisuutta luonnolle ei tuolloin ajateltu. Leikkiä ne tinan ennustukset olivat, me lapset toki toivoimme mahdollisimman komeaa muotoa esiin lumen tai veden joukosta.

Vaihdatpa vuotta sitten paukkeella tai rauhallisemmin: haluan toivottaa sinulle lukijani oikein onnekasta vuotta 2012!


Toteutuikohan tämän ennustus, mikä se sitten lienikään, joskus kymmenkunta vuotta sitten?

torstai 29. joulukuuta 2011

Tyhmiä kysymyksiä

Jatkan aiempaa myrsky-teemaa muutamilla kysymyksillä, jotka  ovat nousseet mieleeni, amatööri kun olen näissä kaikenlaisissa kriisiasioissa.

Olisiko puhelinoperaattorien ihan mahdotonta selvittää, mitkä linkit heillä on ilman sähköä ja toimittaa niihin varavoimaa?

Jos sähkölinja joudutaan rakentamaan uudestaan, olisiko mahdollista saada jonkinlainen helposti pystytettävä mutta riittävän turvallinen väliaikaisratkaisu, jolla sähkövirtaa saataisiin esimerkiksi karjatiloille?

Onko kuntien sosialitoimella luettelot yksinasuvista vanhuksista ja muista mahdollisista avuntarvitsijoista, jotta heidän tilanteensa voidaan tarvittaessa käydä tarkistamassa, kun tiet saadaan auki?

Kyllä kai kaikki haja-asutusalueille rakentavat hankkivat sähköstä riippumattoman (vara)lämmitysjärjestelmän?

Karjatilalliset ovat yrittäjiä, eikö heidän pitäisi hankkia varavoimajärjestelmä vaikka yhteisvoimin, jos naapuritiloja on lähettyvillä?

Onko ihan pakko soittaa hätänumeroon sähkökatkon takia, jos kukaan ei ole vaarassa?

Onko kaupunkien sähkönjakelu turvattu niin, ettei verkkoa voi kaataa vaikka kyberhyökkäyksellä? Kerrostaloasunnot jäähtyvät aika nopeasti kovalla pakkasella ja satojentuhansien ihmisten majoittaminen jonnekin lämpimään alkaisi olla todella iso ongelma.





tiistai 27. joulukuuta 2011

Myrskyä

Parina päivänä ovat myrskyt koetelleet Suomea ja näyttäneet riippuvuutemme sähköstä. Tämä sai minut taas pohtimaan sitä, miten asiat olivat ennen.

Sähköä on tavallisilla ihmisillä ollut käytettävissä vajaat sata vuotta. Pitkän aikaa sähköä käytettiin vain valaistusta antamaan ja sähkömoottoreihin. Sähköllä toimivia kodinkoneita ei juuri ollut. Jos sähkökatkos tuli puintiaikaan, oli vain siirrettävä puimista tai hankittava puimakoneelle jokin muu voimanlähde. 

Muistan 50-luvulta sähkökatkoksia, jotka kestivät tunteja, joskus jopa päiviä. Valaistuksessa käytettiin silloin öljylamppua. Radiota ei voinut kuunnella. Niillä tiloilla, joilla oli lypsykone, piti lypsää käsin. Nämä lienevät olleet suurimmat ongelmat. Lämmitys, ruuan ja maidon jäähdytys, ruuanvalmistus, veden saanti ja viestintä toimivat ihan normaalisti, koska sähköä ei normaalistikaan tarvittu näihin toimintoihin. Teollisuudessa sähkökatkos saattoi aiheuttaa isompia ongelmia jo tuolloin, mutta luultavasti siellä myös oli varavoimaa.

Runsaassa 50 vuodessa olemme tulleet erittäin riippuvaisiksi sähköenergiasta.  Uudet toiminnot ovat helpottaneet elämäämme. Harva haluaa elää ilman sähköllä tuotettuja mukavuuksia. Silti riippuvuutemme tuntuu pelottavalta. Onkohan kukaan oikein loppuun saakka miettinyt, miten haavoittuva nykyaikainen kaupunki on tässä suhteessa?



perjantai 23. joulukuuta 2011

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Ässiä

Olen heikonpuoleinen joulunlaittaja. En ole koskaan ollut ylettömän ihastunut jouluruokiin. Saan kinkusta tarpeekseni melko nopeasti ja olen tyytyväinen, kun voin upottaa sen viimeiset palat hernekeittoon. Määräänsä enempää ei  joulunakaan tarvitse syödä eikä syöminen ole meille yltäkylläisyyden ajan ihmisille sellainen nautinto kuin puutteessa eläneille esivanhemmillemme. Aikanaan oli hauska tehdä pipareita leipomisesta innostuneen lapsen kanssa.  Nykyisin leivon omaksi huvikseni kaneliässiä. Ne tuovat mieleen lapsuuden ja ovat melko vaivattomia tehdä.

Koristelussakin olen aikamoinen minimalisti. Minulla on muutamia lahjaksi saatuja, rakkaiksi käyneitä joulukoristeita, jotka kaivan joka vuosi esiin. Muistan samalla niitä lahjan antajia, joita ei enää ole. En vaihda jouluksi verhoja, mutta ripustan niihin ehkä jonkin koristeen riippumaan. Olen joskus leikannut paperista joulutähtiä, jotka laitan taas ikkunaan. Oikeiden kynttilöiden valosta pidän, mutta en jaksa istua kovin pitkään yhdessä huoneessa niitä vahtimassa. Tällainen kevyempi joulu on enemmän minun näköiseni.


Tonttu on kuulunut jouluuni jo parikymmentä vuotta

Osasyy  jouluvalmisteluiden vähäisyyteen on varmaankin opettajan joulunaluskiireet. Kokeet ja arvostelut aiheuttavat stressiä juuri joulun alla. Ei tee mieli lisätä sitä suurisuuntaisilla jouluvalmisteluilla. Joulumieli tulee vähemmästäkin. Rauhoitun, istun kuuntelemaan Soile Isokosken joululevyä. Kävisin haudoilla, jos asuisin siellä, missä läheiseni on maanpoveen kätketty. Nyt tyydyn hetken ajan muistelemaan heitä. Sitten yritän olla läsnä eläville.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Työurista

Kuinkahan pitkä historia eläkkeillä mahtaa olla? Ihan pelkästään muistinvaraisesti arvelisin, että ensimmäisiä eläkkeen nauttijoita ovat olleet sotilaat ja virkamiehet. Tietysti tilallisetkin olivat vanhoilla päivillään eräällä tavalla eläkkeellä, syytingillä, kuten ennen sanottiin. Myös torpparin vaihtumiseen saattoi kuulua ehto huolehtia edellisestä torpparista ja tämän vaimosta näiden kuolemaan saakka. Torppari saattoi myös luopua torpparinoikeuksistaan talosta tulevaa eläkettä vastaan. Varsinaisesta kansaneläkkeestä taidettiin päättää vasta juuri ennen sotaa ja järjestelmä lienee tullut käyttöön sodan jälkeen. Työeläkejärjestelmän historiaa en tunne, mutta veikkaisin sen kehittyneen samoihin aikoihin kansaneläkkeen kanssa.

Nyt sitten työuria pitäisi pidentää ja eläkeläisistä on tullut taakka nuoremmille polville. Sanoisin, että keskustelussa unohtuu ainakin pari seikkaa. 

Kun se polvi, joka nyt on jäämässä eläkkeelle, vietti lapsuuttaan, ei ollut päivähoitojärjestelmää. Sitä ei ollut kaikille tarjolla vielä silloinkaan, kun me tulimme lapsentekoikään. Esimerkiksi opettajaperheen tuloilla ei 80-luvulla kannattanut haaveilla kunnallisesta päivähoitopaikasta ainakaan isoissa kaupungeissa. Meidän vanhempamme maksoivat koulutuksestamme, jos menimme oppikouluun. Yliopisto-opinnot rahoitimme lainarahalla. Terveyskeskukseen ei ollut asiaa hampaitaan hoidattamaan.  Millä rahoilla nämä nykyiset palvelut Suomeen luotiin? Meidän verorahoillamme. Me, jotka olimme työelämässä 70- ja 80-luvuilla, maksoimme veroa ihan erilaisten prosenttien mukaan kuin palkansaajat nykyisin. Tätä taustaa vasten lienee vain kohtuullista, jos saamme nauttia turvatusta vanhuudesta. Etuja tasataan hiukan niiden kanssa, jotka ovat nauttineet yhteiskunnan palveluista lapsesta saakka.

Väitän, että työurat kyllä pidentyvät, kun todellista tarvetta vanhoille työtekijöille tulee. Hoitoalalla tämä näkyy jo nykyisin. Jos työvoimapulaa tulee jollekin alalle, keksitään kyllä keinot, joilla työntekijät pysyvät pidempään töissä, jopa palaavat eläkkeeltä työelämään. Nyt tuntuu joskus, että työuran loppupäähän halutaan samanlainen pätkätyöläisten joukko kuin sen alkupäässäkin on. Yritykset laittavat huonoina aikoina vanhoja työntekijöitä pois. Mitä heille jää, jos mahdollisuus työttömyyseläkkeelle jäämiseen otetaan pois? 



perjantai 16. joulukuuta 2011

Ostaisinko kirjan?

Luin lehdestä ilmoituksen, että Mouhijärven itäpään ja Nokian länsipään kylien elämästä ja vaiheista on ilmestynyt kirja nimeltä "Meidän kylät". Sen tekijä on Arvo Mäkelä, joka lienee paikallisia. Kirjan sanotaan käsittelevän Tupurlanjärven ja Piikkilänjärven rantakyliä. Hieman tarkemmin kirjasta kerrotaan Otamuksen sivuilla.

Sukuani on asunut Mouhijärven Tupurlan, Ryömälän, Salmin, Rienilän ja Suoniemen Kuljun kylissä. Sikäli kirja kiinnostaa, vaikka arvelenkin, ettei historiassa mennä riittävän kauas taaksepäin, että ketään sukuun kuulunutta tulisi vastaan. Silti olisi kiinnostavaa lukea esimerkiksi Tiaisen puustellin vaiheista.

Siispä hankkimaan kirjaa, vaikka hinta onkin suhteellisen kova, kuten tällaisilla pienten painosmäärien kirjoilla tahtoo olla. Ensiksi tuli mieleen tilata kirja verkosta. Suoraan verkosta ostaminen ei kuitenkaan näytä onnistuvan. Nokian kirjakaupalla tosin näytti olevan sähköpostiosoite, muilla myyntipaikoilla ei. Mahtavatkohan lukea postejaan tiuhaan? Täytynee huomenna tarttua puhelimeen ja kysellä suostuuko jokin myyntipisteistä lähettämään kirjaa tänne toiselle puolelle Suomea ja mihin hintaan. Voisin ehkä vielä saada kirjan joululukemiseksi.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Liukasta

Kun kävin iltakävelyllä ja köpöttelin jäätiköllä menemään kuin vanhus ikään, mietin, ettei aiemmin koskaan ollut näin liukasta. Olen sentään asunut eri puolilla Suomea, joten minulla pitäisi olla kokemusta erilaisista talvista. Ehkä asiaa on kuitenkin syytä miettiä hiukan tarkemmin. 

Suurin syy liukkauden lisääntymiseen taitaa olla vanhenemisessa. Ei sitä nuorempana paljon mietitty, oliko jäätikköä vai ei. Kun lapsuudessa maantiellä pystyi kulkemaan potkukelkalla ainakin kevättalvella, täytyi luistoa jonkun verran olla. Tenavista liukkaus taisi olla vain hauskaa. Kun tarkemmin muistelen, olen lentänyt nurin monta kertaa nuorempana, sekä kävellen että polkupyörällä. Mustelmilla selvisin eikä tarvinnut murehtia hitaasti paranevia vanhoja luita. 

Voihan olla, että jotain vaikutusta on nykyisillä tehokkailla auroillakin. Ainakin ne saavat aikaan hyvin sileän pinnan. Entisajan heikompitehoiset laitteet varmaan jättivät epätasaisemman pinnan ja vähän lunta tienreunaan. Ehkä tässä pitää nöyrtyä ostamaan liukuesteet kenkiin. Enhän minä vielä vanha ole, mutta luitani en halua katkoa...

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Kirjeenvaihtokavereita

Muistaakohan kukaan muu olleensa kirjeenvaihdossa ulkomaisten nuorten kanssa 60-luvulla? Tämä tuli mieleeni, kun selasin vanhaa valokuva-albumia. Siellä oli skotlantilaisen tytön kuva. Taisimme kirjoitella toisillemme useiden vuosien ajan. Lisäksi minulla oli kirjeenvaihtokaveri ainakin Ranskassa.

Kaverit taisivat järjestyä koulun kautta. Jos oikein muistan, jokin järjestö, mahdollisesti Youth for Understanding, organisoi tätä toimintaa. Kirjeenvaihtoa käytiin englannin kielellä. Skotlantilaistytöltä muistan oppineeni sellaisia sanontoja, joita kouluenglanti ei siihen aikaan pitänyt sisällään.

Olisi mukavaa löytää vielä nuo kirjeet, mutta ne ovat kyllä palaneet poroksi siinä vaiheessa, kun muutin pois lapsuudenkodista. Vielä  hauskempaa olisi saada kontakti noihin kirjeenvaihtokavereihin ja kuulla, miten heidän elämänsä on sujunut. Kun nimet ovat hukassa, ei taida verkostakaan olla apua. Jostakin luin, että YFU:n arkistot ovat nykyisin Kansallisarkistossa. Taitaa silti olla liian suuri urakka lähteä  45 vuoden takaista kirjeenvaihtokaveria sieltä etsimään.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Työn orja

Olen muutaman illan korjannut kokeita melkoista tahtia. Vaikka aina suunnittelemme, että tänä vuonna ei koeruuhkaa synny edes opettajille, niin aina sitä vain itsensä löytää ilta toisen jälkeen koenippujen äärestä. Erityisesti marraskuun loppu ja joulukuun alku ovat työteliästä aikaa, kun vielä välitodistuksen (= joulutoikkkari) arvosanat pitää miettiä. 

Kuulen jo kriittisen äänen jossain sanovan, että mitäs pidätte kokeita. Kokeet nyt vain ovat oppilaalle selkeä näyttö siitä, mitä hän osaa. Kaikkea ne eivät mittaa, mutta hyvin laadittuna tärkeimpien opiskeltujen asioiden osaamista kyllä. Kokeet ovat  nimenomaan oppilaan oikeusturvan kannalta tärkeitä. Luokassa tulee yleensä hiljaista, kun kysyn, kuinka moni haluaisi, että annan todistusarvosanan pelkästään tuntinäytön pohjalta.

Arvosanoja annettaessa otetaan kyllä muukin näyttö huomioon. Työskentely oppitunnilla sisältäen erilaiset ryhmä-, pari- ja projektityöt, mitä lukuvuoden aikana tehdään, asenne työntekoon ja aktiivisuus tunnilla ovat myös tärkeitä. Oppimisvaikeuksista kärsiville pyritään järjestämään häiriöttömät olosuhteet kokeen aikana. Jopa suullisia kuulusteluja voidaan käyttää, mutta silloin pitää olla vahva näyttö siitä, että sellaisen järjestäminen on todella tarpeen.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Tuijottelua

Katselin televisiosta itsenäisyyspäivän vastaanottoa Presidentinlinnasta. Olen tehnyt niin monien vuosien ajan välillä tiiviimmin, välillä vain ohimennen vilkaisten. Nyt vanhempana on mukava katsoa kauniisti pukeutuneita ihmisiä. Hiukan surullisena on taas pakko todeta, että aika ei ole armollinen. Kun nuori nainen näyttää jossakin asussa upealta, ei samanlainen puku ikäiseni ylle enää käy. 

Pidin pitkän tauon juhlien katselussa. Kaksikymppisestä koko touhu tuntui turhalta. Ei juhliminen sinänsä, vaan se, että televisiosta seurataan muiden menoa. Asenne jatkui tuonne neljäänkymppiin ainakin. Jossain vaiheessa rupesin vilkuilemaan juhlia ohimennen. Suomen muuttuminen näkyy niissäkin.

Varhaisimmat muistikuvani juhlista ovat naapurin mustavalkoisesta televisiosta 60-luvulta. Lähetystä katsottiin isommalla porukalla. Elettiin Kekkosen aikaa. Katsoimme ihaillen, miten hento Sylvi Kekkonen jaksoi tervehtiä kaikki juhlijat. Pukuja ihailtiin ja toisaalta arvosteltiin. Ilkeästikin sanottiin varsinkin, jos henkilöä ei muutenkaan arvostettu. Luulen, että televisiointi päättyi tuohon aikaan aikaisemmin, ehkä suunnilleen ensimmäiseen tanssiin. "Siellä herrat juhlivat meidän rahoilla, mutta saatiinpa hyvää viihdettä", taisi olla asenteena tuolloin.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Kärsivällisyyttä

Sukututkimus vaatii kärsivällisyyttä ja hyviä istumalihaksia. On etsittävä, tarkistettava ja taas etsittävä. Tällä hetkellä minulla on työn alla Tottijärvi. Tarkemmin sanottuna yritän nyt täydentää suoraan sukulinjaan kuuluvien henkilöiden sisarusten tietoja. Joskus tuli mentyä niin vauhdilla, että esipolvien etsiminen riitti.

Tottijärvi on sikäli vaikea, etten tunne sitä yhtään, vaikkei se olekaan kaukana synnyinseudultani. Olen ymmärtänyt, että sen alue on ollut vahvasti kytköksissä Vesilahden Laukon kartanoon. Sinne on jo varhain perustettu kartanon torppia. Ilmeisesti ainakin osa niistä on ollut aika isoja pinta-alaltaan. Papit eivät jostain syystä erotelleet taloja ja torppia toisistaan. Niinpä rippikirjassa koko ajan nimikkeellä bonde kulkenut saattaakin yllättäen haudattujen luettelossa paljastua torppariksi.

Onneksi verkossa on hyviä apuvälineitä. Hiskin lisäksi Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluetteloista on paljon apua. Tottijärveltä hänellä on mukana myös torpat. Seurakunnan varhaiset kirkonkirjat ovat kohtuullisen hyvin luettavia. Vain haudattujen luettelosta puuttuu harmillisesti vuodet 1769 - 1796. En tiedä, mistä aukko johtuu, muut historiakirjat tuolta ajalta on olemassa. 

Pitänee kuitenkin lukea Tottijärven historiaa käsittelevä kirja, jotta saan sukututkimuksella kootut palaset paremmin loksahtamaan paikoilleen tässä palapelissä.







perjantai 2. joulukuuta 2011

Kuolinilmoituksia

Mietin tässä, milloin oikein aloin lukea kuolinilmoituksia. Alle 40 ikävuoden en sitä varmasti tehnyt. Jossain vaiheessa entisen kotipaikkakunnan paikallislehden ilmoituksissa alkoi olla yhä enemmän tuttuja. Nykyisin tuntuu joskus, että siellä on ainoat, jotka vielä lehdestä tunnistan. 

Sukututkimuksen edistyessä aloin järjestelmällisemmin seurata kuolinilmoituksia. Nykyisin katson ne ainakin Helsingin Sanomista ja Kalevasta, vaikka niistä aika harvoin löytyy sukulaisia. Silloin, kun luen Aamulehden näköislehteä, katson tietysti kuolleet. Sieltä osumia tulee useammin. Paikallislehden anti on tässä suhteessa suurin. 

Rupesin myös leikkaamaan ilmoituksia irti, kuten äitini ja mummuni olivat tehneet. Onneksi nämä heidän lehdistä saksimansa leikkeet ovat säilyneet, niistä on löytynyt paljon tietoa syntymä- ja kuolinajoista. Pitäisiköhän ilmoitukset skannata, että ne säilyisivät paremmin mahdollisille tuleville kiinnostuneille?

Olen tutkinut myös Historiallisen Sanomalehtikirjaston perheuutiset. Jostain 1900-luvun alusta lähtien myös ihan tavallisella väellä näyttää olleen varaa julkaista tieto kihlautumisestaan tai läheisensä kuolemasta lehdessä. Vaurailla talollisilla kuolinilmoituksia taisi olla jo vähän aiemmin. Yritän katsoa päivittäin kirjastossa nyt julkaistavista Aamulehden ja Kansan Lehden vuoden 1910 numeroista ainakin etusivun, jotta näen nuo ilmoitukset. Hakukin tuottaa tuloksia, jos kyseessä on pienempi paikkakunta. Tampereella asuneista saa ehkä parhaiten tietoa selailemalla lehtiä.

En etsi kuolinilmoituksista pelkästään tietoa suvusta. Minua kiinnostaa myös, millaisella muistovärssyllä omaiset ovat poismennyttä muistaneet. Samalla tulee omakin  kuolevaisuus mieleen.