Valituksia maan pakkolunastamisesta

Hiukan vielä maanjakoasioiden tuomio- ja päätöstaltioista. Siirrytään nyt sodanjälkeiseen aikaan. Karjalainen väestö piti asuttaa ja rintamamiehillekin oli sodan aikana lupailtu maata. Jo talvisodan jäkeen oli säädetty pika-asutuslaki. 1945 säädettiin maanhankintalaki. Maata oli valtiolla, mutta sitä jouduttiin lunastamaan seurakunnilta, yhteisöiltä, yhtiöiltä ja myös yksityisiltä maanomistajilta. Tämähän ei tietenkään sujunut ihan ilman valituksia. Osa niistä tuli korkeimman oikeuden ratkaistaviksi.

Impilahden siirtoväkeä matkalla länteen Läskelässä 1944. Lähde: SA-kuva

Vuodesta 1946 lähtien oikeus käsitteli lukuisia purkuanomuksia. Aiemmat maanomistajat halusivat purkaa pakkolunastuspäätöksen. Oli myös anomuksia, joissa ilmeisesti ilman maata jääneet pyysivät päätöksen kumoamista. Kunnassa pakkolunastuksia käsitteli maanlunastuslautakunta, jota ennen asukkaanottolautakunnan piti tutkia, että anoja oli oikeutettu saamaan maata. Lautakuntien päätöksistä voi valittaa alueen tarkastusoikeuteen. Seuraava aste olikin sitten jo korkein oikeus. 

Mouhijärven seurakunta anoi 1946, että korkein oikeus purkaisi maanlunastuslautakunnan ja Porin tarkastusoikeuden päätökset, joilla seurakunnan omistaman Pappilan tilan tiluksia pakkolunastettiin asutustarkoituksiin. Korkeimman oikeuden päätöstaltiot on kirjoitettu hyvin lyhyesti, tarkempia tietoja ja perusteluja pitäisi ilmeisesti etsiä noiden alempien asteiden arkistoista. Tässäkin korkein oikeus vain katsoi, ettei anomukseen ole syytä suostua.

Toinen iso ryhmä valituksia, olivat lunastuskorvauksia koskevat jutut. Yksityiset henkilöt ja yhteisöt olivat tyytymättömiä pakkolunastetuista alueista saamiinsa korvauksiin. Uusien tilojen asukkaat taas toisinaan pitivät lunastushintoja liian suurina. Prosessi eteni samaa tietä ja nähtävästi tarkastusoikeus pyysi lausuntoja ainakin maanlunastuslautakunnan jäseniltä. Aineiston pohjalta korkein oikeus teki lopullisen päätöksen.

Valituksia torppareilta ja tilallisilta

Kun Digitaaliarkisto on taas herännyt henkiin, vilkaisin viikon sisällä digitoituja asiakirjoja. Näköjään korkeimman oikeuden arkistoa on kuvattu lisää. Minua kiinnostivat erityisesti maanjakoasiain tuomio- ja päätöstaltiot. Varhaisimmat (1922 - ) käsittelevät paljolti juuri torppien ja mäkitupien lunastusasioita. Toki muutakin mahtuu taltioihin. 

Torpparilain mukaan torpparin tuli ilmoittaa maanomistajalle ja kunnan vuokralautakunnalle halustaan lunastaa torppansa alue. Usein asiasta päästiin sopimukseen isännän ja torpparin välillä. Jos näin ei käynyt, ratkaisi vuokralautakunta asian. Ratkaisuun tyytymätön voi vedota maanjako-oikeuteen. Jos tämänkään ratkaisu ei kelvannut, korkein oikeus antoi lopullisen päätöksen.

Millaisissa tilanteissa sitten erimielisyyttä tuli? Ainakin siitä, kuka oli oikeutettu maata lunastamaan ja kuka ei. Kun torppari oli kuollut, oliko lesken uusi mies oikeutettu lunastamaan torpan? Nähtävästi ainakin leski ja lapset olivat. Joku tilallinen moitti torpparin laiminlyöneen vuokranmaksun tai haaskanneen tilan metsää. Näiden syiden ei kuitenkaan katsottu estävän torpan lunastamista. Myös mäkituvan ja torpan raja oli joissakin tapauksissa hämärä. Silloin usein selvitettiin päivätöiden määrää. Maanlunastuslaki salli sen, että itsenäistyvä tila sijaitsi eri paikassa kuin aiempi torppa, jos kantatilan järkevä viljely sitä edellytti. Tähän eivät torpparit aina halunneet suostua.

Torppari ehkä jo lähetti maitoa meijeriin. Sittemmin maitotonkalle on keksitty muuta käyttöä. Lähde: pixabay

Hankalampi tilannne torpparin lasten kannalta oli, jos vanhemmat olivat suostuneet luopumaan torpastaan eläke-etuja vastaan. Vuoden 1918 keväällä ja kesällä tehtiin tällaisia sopimuksia - yleensä kirjallisina - torpparien poikien ollessa vankileirillä.  Vaikka talolliset selvästi käyttivät tilannetta hyväkseen päästäkseen torppareistaan eroon, pitivät sopimukset yleensä oikeudessa eikä torppien omaksi lunastaminen onnistunut. Yleensäkin näyttää siltä, että korkein oikeus vain harvoin muutti maanjako-oikeuden ratkaisuja.

Siukolan Jaakko Tottijärveltä

Tämä tiedetään: Jaakko Matinpoika asui Siukolan torpassa jo 1699, jolloin hänet on merkitty Antti-pojan isäksi. Jaakon vaimo oli tuolloin nimeltään Vappu. Vajaan kolmen vuoden kuluttua Jaakko Matinpojalle ja Vappu Tuomaantyttärelle syntyi Jaakko-poika. Ilmeisesti pari päivää tämän jälkeen kuollut Vappu Tuomaantytär oli juuri Jaakon vaimo, sillä mies avioitui 1703 Vappu Matintytär Pihnalan kanssa. Jaakko kuoli Siukolassa 1732, hautaustiedon mukaan 76-vuotiaana, joten hän syntyi (noin) 1656. Siukolan aiempien asukkaiden Antti Matinpojan, tämän vaimon Vappu Yrjöntyttären ja muutaman muunkin heidän sukuunsa kuuluneen maallinen matka päättyi suurena kuolonvuonna 1697. Mutta mistä Jaakko ilmestyi Siukolaan vuoden 1698 aikoihin?

1) Ainakin muutamissa verkkossa olevissa luetteloissa lähdetään siitä, että Jaakko syntyi Siukolassa. Silloin hän olisi ollut edellä mainitun Antti Matinpojan veli, tosin huomattavasti nuorempi, koska Antti oli syntynyt suunnillleen 1638, jos luotamme ilmoitettuun kuolinikään ja siihen, että hän ilmestyi henkikirjoihin 1656. Jaakko-veli näkyykin 1678 henkikirjassa. Mutta missä hän oli 20 vuotta? Sotilaana? Ainakin hän oli avioitunut jo 1680-luvulla, koska tytär Marketta oli syntynyt 1683, sekin tosin kuoliniän avulla laskettuna.

2) Vaikka tieto Antti Matinpojan pojan Matti Antinpojan kuolemasta (haudattujen luettelossa hän oli Teiskosta) on hiukan epävarma, on mahdollista, että hänen vaimonsa Vappu jäi leskeksi 1697. Silloin Jaakko olisi voinut olla hänen uusi puolisonsa. Joko Matin setä tai sitten joku ihan muu.

3) Hyvin huteralla pohjalla liikkuu ajatukseni, että Jaakko olisikin ollut Antin veljenpoika ja siis Matin serkku. Mitään Matti Matinpoikaa eivät henkikirjat Siukolassa tunne. Kehittelin ajatuksen kai siksi, että Matti Erkinpoika häipyi henkikirjoista jo 1640-luvun lopussa. Niihin merkittiin ensin veli (?) Juho Erkinpoika puolisoineen ja viimeistään 1656 Antti Matinpoika. Tokihan henkikirjoissa on yhden Matin mentäviä aukkoja.

Pyhäjärvi-kuva tällä kertaa flickristä cc-lisenssillä

Jotta selvitystyö ei olisi liian helppoa, on lähteitä 1600-luvun puolelta kovin niukasti, patronyymejä niissä harvassa ja seurakunnan ensimmäiset rippikirjat (1690-luvun loppupuolelta) melko hankalalukuisia. Kirjoittelinkin tämän tekstin lähinnä omia ajatuksia järjestelläkseni.

Juhannusmorsian

Yritin selvittää, ovatko juhannushäät olleet suosittuja 1800-luvulla. Pieni otokseni kohdistui Mouhijärven seurakunnan vihittyjen luetteloihin. Juhannus naimisiinmenon ajankohtana ei näyttänyt olleen mitenkään yleinen. Muutamana vuonna siihen aikaan saattoi olla yksi tai kaksi vihkiparia, mutta oli myös vuosia, jolloin ketään ei vihitty juhannuksena. Enemmänkin naimisiin mentiin vuoden lopussa, kun oli runtuviikko ja juhlapyhiä, kiireettömämpi aika töiden kannalta ja satokin vasta korjattu.

Renki Antti Antinpoika ja piika Edla Sofia Mariantytär vihittiin 24.6.1856 seurakunnan kirkossa. Morsian oli juhla-asussa. Tuo "i skrud" herätti uteliaisuuteni, koska palvelusväen vihkiminen kirkossa ja kruunattuna (tai mikä koristus Mouhijärvellä lieneekään ollut käytössä) ei ollut ihan tyypillistä, jos nyt ei varmaan ihan tavatontakaan. Siispä tarkistamaan Antin ja Edlan taustoja.

Edlan äiti Maria Taavetintytär oli ollut tyttären syntyessä 19.6.1835 Selkeen kartanossa piikana. Pian hän kuitenkin avioitui kartanon Kapakan eli Puskan torppaan. Hän jäi pian leskeksi. Edla lähti piikomaan 15-vuotiaana ja ehti palvella useammassa talossa ennen avioitumistaan. Sekä Edla että Antti olivat palveluksessa Ryymällä, kun heidät vihittiin.

Antti puolestaan syntyi 1832. Hänen vanhempansa olivat Iirolan Huidun (Huitu) talollisia. Se onkin ainoa seikka puolisoiden taustassa, joka voisi selittää juhlavan vihkimisen. Isä Antti oli Huidun isäntä edelleen, kun Antti lähti palvelukseen 1854. Huidulle nuoripari myös muutti 1857.

Antti ja Edla saivat toistakymmentä lasta, joista useampi tosin kuoli pienenä. Kyllä heille silti syntyi myös lapstenlapsia. Pariskunta eli Huidulla itsellisinä. He olivat elossa vielä, kun Mouhijärven digitoidut rippikirjat päättyvät SSHY:n jäsensivuilla 1911. He siis ehtivät viettää kultahäitään.

Anneli palaa blogitekstien pariin ensi viikolla. Toivotan kaikille lukijoille aurinkoista juhannusta.

Simo Längelmäeltä

Tämä kuuluu sarjaani Tarkista joutessasi (lue Digitaaliarkiston palaamista odotellessasi)  rippikirjoihin perustuvia syntymä- ja kuolinaikoja. Näitä Oriveden sukulaisia olen tutkinut niin kauan sitten, ettei tutkimuksista ole oikein mitään muistikuvaa. Onneksi löysin tämän.

Kuvaleikkeet ovat SSHY:n jäsensivuilta, koska Astiakaan ei suostunut toiminaan.

Längelmäellä on todella syntynyt Maria Yrjöntytär 2.5.1736. Hänen syntymäaikansa pysyi koko ajan samana rippikirjoissa, joten huolimatta pienistä aukoista, uskon hänen olevan oikea äiti Juho Simonpojalle, jonka syntymäaikaa lähdin tarkistamaan. Mutta entä Simo, kuka hän oli? Tuossa yllä Marian puoliso oli Tuomas Tuomaanpoika, Juhon isäpuoli. Maria avioitui Tuomaan kanssa 1775. Sitä ennen hän ehti olla viisi vuotta leskenä rakuuna (?) Simo Simonpojan jälkeen. Simon kanssa hänellä oli kastettujen luettelon mukaan lapset Juho (s. 1761) ja Johanna (s. 1765, k. 1774). Ongelma on siinä, ettei perhe esiinny yhdessäkään rippikirjassa kokonaisena.

Simo ja Maria avioituivat 1759. Simonkin pitäisi olla Länkipohjasta ja kyllähän Frääsarissa senniminen 18.10.1729 syntynyt renki olikin, mutta vaimo Maria tulee näkyville vasta seuraavassa rippikirjajaksossa, missä puolestaan lapsia ei ole mainittu vielä ollenkaan. Siinä vaiheessa Simo on siirtynyt rakuunoiden joukkoon ja pariskunta on merkitty Iso-Attilaan.

Tässä leski Maria ja Johanna sekä Juho muutamaa riviä alenpana Längelmäen Iso-Attilassa

Vähän pitkin hampain hyväksyn nyt, että tämä on oikea perhe ja korjaan Oriveden rippikirjasta ottamani Juho Simonpojan syntymäajan. Yritän myös katsoa saisinko tolkkua siitä, mistä Simo Frääsarille tuli. Hiskin mukaan Kuhmalahdella olisi yksi 1729 kastettu Simo Simonpoika. Toinen meko lupaava ehdokas olisi Pälkäneen 19.10.1730 kastettu poikalapsi. Jospa edes Astia alkaisi taas toimia, siellä kun kuvien laatu on usein hiukan parempi.

Lapsityövoimaa

SOS-Lapsikylän Aino ja Onni-kampanja televisiossa vei ajatukset lapsuuteen. Älkää käsittäkö väärin, eivät vanhempani lapsiaan laiminlyöneet. Naapurustokin huolehti jälkikasvustaan. Mutta ajatus siitä, että kahdeksanvuotiaan tulisi saada  leikkiä eikä huolehtia pikkuveljestään, ei kyllä ollut tuolloin muodissa. Pikemminkin ajateltiin, että työhön piti oppia mahdollisimman nuorena, jotta kasvaisi kunnialliseksi kansalaiseksi.

Ero Ainon ja Onnin tilanteeseen oli siinä, että vanhemmat toki kantoivat vastuun perheen elämästä. Mutta kyllä lapsenvahtina joutui olemaan nuoremmilleen, eivät äidit ja isät joutaneet hiekkalaatikon reunalla istumaan. Ei tosin ollut hiekkalaatikkoakaan, ehkä jonkinlainen "santakasa" sentään pihassa. Ruokaa nyt ei tarvinnut ihan alusta saakka ruveta laittamaan, mutta liedellä porisevaa keitosta piti kyllä muistaa vahtia. Kun se sitten jonkun kerran kiehui yli, ei palaute ollut mitenkään lempeää. Mutta niin se oli melkein joka huushollissa, joten mitään häpeän tunnetta ei näihin tilanteisiin liittynyt.

 Albert Edelfelt: Leikkiviä poikia rannalla. Mustavalkoinen valokuva Daniel Nyblin.

Leikille ja lasten yhdessäololle löytyi aikaa sillekin. Aika pitkiä työpäiviä me silti toisinaan teimme. Vielä lujemmilla olivat sota-ajan lapset. Joku 12-vuotias saattoi toimia silloin lapsenvahtina vieraassa perheessä. Palkka ei varmaan ollut suuren suuri, mutta ruoka kuului sentään luontaisetuihin, mikä helpotti kodin tilannetta. Kaikki työvoima, vaikka vähäinenkin, oli tarpeen.

Ainakin osalle meistä kehittyi lapsuudessa jonkinlainen ylikorostunut vastuuntunto. Vaikka enää ei tarvitse huolehtia sisaruksista ja omat lapsetkin ovat kasvaneet aikuisiksi, emme oikein osaa hellittää. Jotakin pitää aina murehtia. Nyt huolen kohteena voivat olla omat ikääntyvät sukulaiset, ystävät ta melkein mikä hyvänsä. Se pieni lapsenvahti elää sisällämme varmaan kuolemaamme saakka.

Oikea Antti Sippolasta?

Sippolan kartanon muonatorppari Antti Tuomaanpoika avioitui joulukuussa 1835 Anna Liisa Tuomaantytär Kuokan kanssa. Pariskunta muutti pian Elimäelle, josta Anna Liisa oli Sippolaan tullut. Siitä eteenpäin heidän ja jälkipolviensa vaiheet ovat suurin piirtein tiedossani. Mitä nyt Valkealan seurakunnan kirkonkirjoja toivoisin digitoitavan lisää SSHY:n sivuille.

Elimäen kirkko oli olemassa jo silloin, kun Antti ja Anna Liisa muuttivat paikkakunnalle. Lähde: wikimedia

Kuka mahtoi olla tämä Antti Tuomaanpoika? Olen häntä etsiskellyt joskus yli 10 vuotta sitten, mutta kyllästyin silloin kaukolainailemaan eri seurakuntien mikrofilmejä. Muutenkin monessa kymenlaaksolaisessa seurakunnassa rippikirjat ovat melko sotkuisia, lisäksi on erilliset lastenkirjat (mitä inhoan) eikä mikrofilmauskaan ole oikein onnistunut, minkä huomaa useista digitointiversioista, joilla tilannetta on yritetty parantaa. Mutta pitäisihän sukututkijan jälkipolviensa esipolvet kuitenkin yrittää selvittää. Digitointi on ainakin helpottanut seurakunnasta toiseen poukkoilevan porukan tutkimista.

Antin tutkimiseksi on aika vähän eväitä. Hänellä on rippikirjoissa vain syntymävuosi 1815, mikä viittaa siihen, ettei hän syntynyt Sippolassa. Antin alkuperä kulminoituu tähän rippikirjasivuun. Onko siihen ilmeisesti muita myöhemmin kirjattu Antti Tuomaanpoika sama kuin edellisessä linkissä ja onko hän hieman ylempänä samalla sivulla olevien Tuomas Juhonpoika Larkinin (Larkkisen?) ja tämän vaimon Ester Antintyttären poika? Heillä oli nimittäin Antti-niminen poika (s. 21.11.1815 Virolahdella). Lastenkirjojen mukaan oli elossa kuten sisarensa Liisa ja Eeva Stiina ja pääsi ripille sopivasti 1831.

Nyt minun pitää siis ratkaista, onko näyttö riittävä. Jos on, voin yrittää seurata Tuomas Juhonpoikaa ja/tai Ester Antintytärtä ajassa taaksepäin. Jos ei, pitää tyytyä vain kirjaamaan mahdolliset vanhemmat.

Asialliset saapuvilla eli aviokuulutuksia

Etsiskelin sukulaisen kuulutusta parista seurakunnasta ja tulin kiinnittäneeksi huomiota pieniin eroihin, joita kuulutusten kirjauksissa oli. Vilkaisin lisäksi muutamaa muutakin seurakuntaa, joissa kuulutettujen luetteloita on digitoitu 1900-luvun puolelta (SSHY:n jäsensivut). Seurakunnat ovat Mouhijärvi, Hämeenkyrö, Ikaalinen, Parkano ja Orivesi. Mouhijärven kuulutetut päättyvät vuoteen 1900, Orivedellä vuoteen 1908, muissa seurakunnissa liikutaan 1910-luvulla. Ikaalisten vihittyjen ja muuttaneiden  luetteloita on muuten ilmeisesti digitoitu ihan hiljattain, koska ne yltävät vuoteen 1915. Kuulutetut päättyvät vuoteen 1913.

Aviokuulutushan merkitsi ennen muuta avioliiton esteiden tutkimista. Siis sitä, etteivät avioon aikoneet olleet liian läheistä sukua, että uudelleen avioituvilla leskillä oli perinnönjako selvä edellisen puolison jälkeen ja ettei muitakaan esteitä avioitumiselle ollut. Se varmistettiin kuulutusta ottavilta henkilöiltä ja asiakirjoista sekä tietysti ilmoittamalla avioaikeista kolme kertaa kirkonmenojen yhteydessä. Tottakai kihlaparille kuulutus oli juhlallinen hetki ja mahdollisesti ainoa kerta, jolloin kuuli oman nimensä lausuttavan saarnastuolista.

Kaikissa seurakunnissa oli mainittu naimakirjan ja perukirjan jättäminen. Yleensähän vihkiminen tapahtui morsiamen kotiseurakunnassa, joten muualla kirjoilla ollut sulhanen esitti oman seurakuntansa antaman todistuksen esteettömyydestä. Lyhimpiä tekstejä harrastivat Hämeenkyrön ja Ikaalisten papit. Yleensä kuulutettujen luettelooon on näissä seurakunnissa merkitty vain, ketkä henkilöt olivat läsnä kuulutusta otettaessa. "Asialliset saapuvilla." Morsianta edusti usein isä, isäpuoli tai jopa täysin vieras henkilö, useimmiten mies. Puhemies kuitenkin mainitaan harvoin, ilmeisesti instituutio ei ollut enää 1900-luvun alussa oikein voimissaan, ainakaan tavallisen väen keskuudessa.

Monenlaisia todistuksia tarvittiin. Lähde: Digitaaliarkisto

 
Morsiamen isän paikallaolo saattoi liittyä morsiamen alaikäisyyteen. Myös valtakirjoja käytettiin. Mouhijärvellä kirjaukset olivat hiukan pitempiä. "Kuul. kirjaa oli ottamassa talollinen Matti Huitu molempain asianomaisten valtuuttamana." Siellä oli tapana myös merkitä perukirjojen päivämäärät. Orivedeltä löytyy maininta "Kuulutuksen otti sulhanen morsiamen suullisella suostumuksella". Suostumusta ei kai sitten tarvinnut todistaa. Muuallakin riitti nähtävästi jonkun morsiamen tunteneen suullinen todistus. Parkanossa oli säntilliseen tyyliin kirjattu "Yljän puolesta esteettömyystodistus liite no 4 ja morsiamen esteettömyyden todisti talollisenpoika Ivar Nyppeli Heittolan kylästä".