keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Tehtaiden kaupunki


Aamulehden vanhoja numeroita lueskellessani olen huomannut, miten paljon itselleni tuntemattomia teollisuuslaitoksia Tampereella on noin sata vuotta sitten ollut. Osa lienee ollut varsin pieniä, ehkä lyhytikäisiäkin. Kun Aamulehti täytti 30 vuotta 3.12.1911, oli juhlanumerossa paljon mainoksia. Niistä ja muutamasta muusta lehden numerosta yritin kerätä jonkinlaista luetteloa. Tässä nimilistaa:

Tampereen Puuvillatehdas Osakeyhtiö Lapinniemen tehdas
Tampereen Verkatehtaan Osake Yhtiö
Tampereen Höyrypuuseppä  Osakeyhtiö Puutarhakatu 16
G.R. Grundström’in Kassakaappitehdas  Osakeyhtiö
H. Liljeroosin Villakehruu- ja Värjäystehdas
Takfilt och Pappersbruks Aktiebolaget Tampere
Osakeyhtiö Leppänen, Haarla ja Vaarna Karamelli- ja Pastillitehdas
Tampereen Kivipaino-Osakeyhtiö Puutarhakatu 8
Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiö (Aamulehti) Kuninkaankatu 30
Tampereen Kenkätehdas (Emil Aaltonen)
Pukutehdas Oy Kauppatorin varrella
Paperipussitehdas ja Kauppa O.-Y. Rautatienkatu 18
O.Y. Tampereen Villakutoma Tehdas Koulukatu 9
Osakeyhtiö Kutomo
Osakeyhtiö Tampereen Trikootehdas
Tampereen Puunjalostustehdas-Osakeyhtiö Moisionkatu 7
J.C.Frenckell & Son, Aktiebolag
O.-Y. Tampereen Paperinjalostustehdas Kyllikinkatu 19
Tampereen Konetehdas
Oy Suomen Trikootehdas Ab
Näsijärven Pahvitehdas
Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus (myöh. Tampella)
O.-Y. Attilan Kengät
Tampereen Saippuatehdas O.Y.

Luettelo ei varmasti ole täysin kattava. Esimerkiksi Finlaysonin puuvillatehdas puuttuu luettelosta kokonaan enkä ole varma, sisältyykö nykyinen Takon tehdaskaan siihen. Myös Klingendahlin tehdas näyttäisi puuttuvan. Lisäksi kaupungissa oli tiettävästi useampia verkatehtaita. On luultavaa, ettei osa tehtaista pitänyt sanomalehdessä mainostamista tarpeellisena. Tampereen historiasta on kirjoitettu useita kirjoja, jostain sellaisesta voisi löytää kattavamman luettelon. Monet teollisuuslaitoksista sijaitsivat aivan kaupungin keskustassa. Onneksi niiden rakennuksia on sentään säilynyt muistuttamaan Tampereen teollisesta historiasta.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Vielä vähän taudeista

Aamulehdessä oli 1900-luvun alussa tapana kertoa, mikä kulkutautien tilanne kaupungissa oli. Niinpä lehti kertoi 28.1.1912, että sillä viikolla kulkutautisairaalan tulirokko-osastolta oli kaksi parantunutta päässyt pois ja kaksi uuutta sairasta otettu osastolle. Yhteensä potilaita oli 50. Kurkkumätäosastolle taas oli tullut 13 sairasta lisää. Kun kukaan ei ollut päässyt pois, oli potilaita kaikkiaan 18. Lavantautiosastolla taas oli 13 sairasta. Neljä oli viikon aikana päässyt pois, mutta kaksi uutta oli tullut tilalle. Muita osastoja ei mainita. 

Muitakin tarttuvia tauteja, ainakin hinkuyskää esiintyi epidemioina. Lehtitiedoista ei selviä, missä näitä potilaita hoidettiin, mikäli he tarvitsivat sairaalahoitoa. Kaupungissa oli myös yleinen sairaala, tuohon aikaan jo Kalevankankaan hautausmaan vieressä. Kulkutautisairaala puolestaan oli rakennettu 1895. 1900-luvun alussa se toimi Kaakinmaalla Klingendalin tehtaan naapurissa, missä sitä oli laajennettu 1910. Näiden lisäksi kaupungissa oli kunnallissairaala  ja mielisairaala Koukkuniemessä, synnytyslaitos, Finlaysonin tehtaan sairaala sekä yksityinen sairaala.

Tampereella esiintyi lavantautia ja koleraa epidemioina muutaman kerran 1900-luvun alussa. Yleisen puutteellisen hygienian lisäksi näiden aiheuttajina on mainittu Näsijärvestä puhdistamattomana otettu juomavesi. Jätevedet tiettävästi johdettiin samaan järveen luottaen virtaavan veden puhdistavaan vaikutukseen. Eipä ihme, että ajat olivat tautisia.

P.S. Aamulehden samassa numerossa jatkui maalaiskuntia esittelevä sarja. Tällä kertaa oli vuorossa Ruovesi. Kuvansa lehteen olivat saaneet mm. suntio Vilenius ja kanttori Peltonen.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Rokotusapuja

Pieni uutinen Aamulehdessä 24.1.1912 kertoi, että Lääkintähallitus oli myöntänyt rokotusapuja edelliseltä vuodelta mm. seuraaville kunnille: Hämeenkyrö 172 mk 66 p, Viljakkala 55 mk 34 p, Kankaanpää 177 mk 98 p, Honkajoki 70 mk 64 p ja Säkylä 51 mk 72 p. Jutusta ei käy ilmi, mihin rahat tarkkaan ottaen käytettiin. Luultavasti rokotteiden hankkimiseen, rokottajan palkkaan ja mahdollisiin muihin kuluihin.

Sitten piti ruveta miettimään, mitä rokotuksia tuolloin annettiin. Ei kai muita kuin isorokkorokotetta. Monien vaikeuksien jälkeen isorokkorokotus oli alkanut yleistyä 1800-luvulla ja säädettiin lopulta vuoden 1883 asetuksella pakolliseksi. Kehitys näkyi myös kirkonkirjoissa:

Vuonna 1825  muuttaja oli rokkonsa sairastanut.


Vuonna 1857 oli jo rokotettu.


Rippikirjoissa oli sarake rokotusmerkintää varten. Tämä kuva on 1900-luvun alusta.









Myös erillisiä rokotusluetteloita pidettiin. Muistan paikallislehdestä 20-luvulta luettelon rokottamattomista lapsista, tietenkin kehotuksella tuoda heidät rokotettaviksi.

Muistelen lapsena saaneeni ainakin polio-, calmette-, hinkuyskä- ja kurkkumätärokotteet. Jäykkäkouristusrokotteesta en ole varma. Mahdollisesti isorokkoa vastaan rokottaminen oli jo lopetettu, koska muistan ottaneeni piikin matkustaessani ensimmäistä kertaa ulkomaille (Ruotsiin!). Sen sijaan tuhkarkon, vesirokon, vihurirokon ja sikotaudin tiedän sairastaneeni, niitä vastaan ei vielä 50-luvulla rokotteita tunnettu. Nuokin luettelemani olivat silloin suhteellisen uusia, rokotukset olivat alkaneet vasta sodan jälkeen.

Tuo linkittämäni Arno Forsiuksen artikkeli kertoo myös niistä haittavaikutuksista, jota isorokkorokotteella oli ja epäluuloista, joita sitä kohtaan tunnettiin. Tuttu tilanne nykypäivänäkin. Jos sikainfluenssarokotteen narkolepsiaseuraamukset olisi tiedetty, olisiko lapset jätetty rokottamatta tilanteessa, jossa influenssan vaarallisuudesta tuli tietoja maailmalta? Tilanne voi tulla uudestaan eteen: nopeasti etenevä pelottava tauti ja kiireellä kehitetty rokote, jonka haittavaikutuksista ei ole tarkkaa tietoa. Sataprosenttiseen turvallisuuteen emme kai koskaan pääse.

torstai 24. tammikuuta 2013

Ihmishuutokauppoja

Aamulehti kertoi 23.1.1912 Savon Työmies-lehden väittäneen, että Kiuruvedellä oli pidetty ihmishuutokauppa. Köyhäinhoidontarkastelija, hovineuvos G.A. Helsingius oli ryhtynyt ottamaan selvää tilanteesta tuon mainitun ja muiden samansuuntaisten lehtijuttujen pohjalta. Aamulehti tietää kertoa, että Helsingius oli lähettänyt tiedusteluja kaikille niille kunnille, joissa tällaisia huutokauppoja olisi pitänyt tapahtua. Useista kunnista oli tullut vastauksia, jotka kumosivat uutiset. Kiuruvedeltä ei vielä ollut vastausta saapunut. Tästä lehti vetää johtopäätöksen, ettei huutokauppoja pidetty. 

Huutolaisiksi kutsuttuja ihmisiä oli varmasti 1912. Sen sijaan ei ilmeisesti enää pidetty sopivana järjestää isoja huutokauppatilaisuuksia. Ne, jotka tarjoutuivat ottamaan maksua vastaan hoidettavakseen vanhuksen, sairaan tai orpolapsen, ilmoittivat tarjouksensa muulla tavoin, esimerkiksi köyhäinhoitolautakunnan tai kunnallislautakunnan jäsenille. Ihan täysin lehden juttu ei vakuuta siitä, etteikö jossakin kunnassa olisi vielä näitä ihmisarvoa alentavia tilaisuuksia pidetty.

Olen miettinyt, miten huutolaisen voi löytää rippikirjasta. Niissä seurakunnissa joita olen enemmän tutkinut, näyttää olleen käytössä ruotujärjestelmä köyhäinhoidossa. Niissä ei varsinaisia huutolaisia ollut, ruotuvaivaisia kyllä, ja sellaisiksi heidät on merkitty rippikirjoihinkin. Heidän asemansa ei tietenkään ollut sen parempi, mutta ymmärtääkseni he välttyivät sentään huutokaupalta ja ainakin vanhukset saivat useimmiten asua kotikylässään. Ilmeisesti joissakin kunnissa on pidetty erillisiä luetteloita huutolaisista. Yhtään sellaista ei ole tullut vastaan. 

Kokemuksia huutolaisuudesta löytyy esimerkiksi ylen sivuilta.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Päiväkirjani osa 3

En teksteissäni pelkästään haikaillut ihastusten perään tai murehtinut omaa ulkonäköäni. Seurasin myös aikaani. Eniten on kirjoitusta syntynyt musiikkiin ja muusikoihin liittyen. Ensin suosikkinani oli Beatles:
"George ja Pattie ovat menneet naimisiin. George on tietysti George Harrison, beatle. Kolme beatlea on nyt naimisissa, vain Paul on enää vapaana."
Sitten  Rollin Stones syrjäytti aiemman ihanteen:
" Rollareista pidän siksi, että heillä on kova, jyräävä tyyli tai soundi musiikissaan. Ja osaksi siksi, että aikuiset eivät pidä heistä. Mickillä on ihana raaka ääni."
Ainakin olin rehellinen musiikkikriitikko tuohon aikaan. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että osittain sama porukka on kasassa vielä 47 vuoden kuluttua. 

Joitakin kommentteja löytyy myös maailman tapahtumista:
"Minä en oikein tiedä, mitä ajatella. On tapahtunut niin paljon maailmalla. Ranskassa Lyonissa on suuri tulipalo, Sveitsissä lumivyöry, Agadirissa pieniä maanjäristyksiä, Vietnamissa sota ja Ylä-Voltassa vallankaappauksia jne. Minusta on kamala ajatella Vietnamin sotaa. Kun näkee kuvia näistä laihoista raukoista, tulee väkisinkin ajatelleeksi, kuinka kipeästi he tarvitsisivat nekin vähät tulot ja ruoat, jotka nyt tuhoutuvat, kun kaksi suurvaltaa sotivat heidän riisiviljelyksillään."
Hm, viittaankohan toisella suurvallalla Neuvostoliittoon vai Kiinan? Ne maathan avustivat Pohjois-Vietnamia ja Vietkongin sissejä sotilaallisesti.

Mutta palataan Suomeen ja kulttuuriin:
"Keväällä ja kesällä oli se Hannu Salaman juttu. En tiedä, mistä johtuu, mutta sympatiani ovat kokonaan hänen puolellaan. En ole kylläkään lukenut "Juhannustansseja".
Noin siis 14-vuotias mietti kirjasodasta. Nyt päiväkirjani kannet menevät kiinni lopullisesti. Joskus tulevaisuudessa kerron teille, mitä herttainen, kansakouluaikainen Muistojen kirja pitää sisällään.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Korkeimmin taksotetut

Lehdet julkaisevat syksyisin tiedot siitä, kenen tulot ovat edellisenä vuonna olleet suurimmat. Alueelliset lehdet kertovat tiedot omilta alueiltaan. Käytäntö ei ole vain nykypäivän juttu. Lapsuudessani julkaistiin verokalenteri, jossa kunnan eniten ansainneet ja heidän verotettavat tulonsa paljastettiin. Jos oikein muistan, perittiin julkaisusta pieni maksu. Kalenterin tuotto ohjattiin hyväntekeväisyyteen.

Tapa on kuitenkin vielä vanhempi. Aamulehti julkaisi tammikuussa 1912 useita juttuja otsikolla Korkeimmin taksotetut lähikunnissa. Lauantaina 20.1.1912 olivat vuorossa Vesilahden tiedot. Siellä kärkipaikkaa piti seurakunta pappilan metsätulojen ansiosta. Toisena oli vapaaherra H. Standertskjöld-Nordenstam, Laukon kartanon omistaja. Kolmannelle sijalle oli sitten päässyt talollinen J. Hakkila. Loput listalle päätyneet ovat lähes kaikki titteliltään talollisia. Poikkeuksen muodostavat vain kruununvouti, pehtoori, vuokraaja ja neiti.

Vuonna 1912 oli kyse kunnallisveroista. Myöhemmissä verotiedoissa ovat mukana myös valtion perimät verot. Jos olen oikein ymmärtänyt, meni kunnallisverotus tuohon aikaan suunnilleen seuraavasti. Arvioitiin kunnan tulevat menot ja muista lähteistä saatavat tulot. Loppu katettiin kunnallisveroilla eli taksoittamalla maanomistajia, kiinteistönomistajia ja elinkeinonharjoittajia. Maksettavan veron jakoi verovelvollisislle joko erityinen taksoituslautakunta tai kunnallislautakunta. Näin määräytyivät äyrit tai äänet, kuten ainakin Vesilahdella sanottiin. Niiden hinta laitettiin sellaiseksi, että tarvittava summa saatiin kokoon. Valittaa voi ja valituksia tehtiinkin. Niitä käsitteli tutkijalautakunta (ainakin itsenäisyyden ajalla) tai kuntakokous suoraan.

P.S. Niille, joita vanhan Akaan historia kiinnostaa tässä linkki: Aaamulehti julkaisi sunnuntaina 14.1.1912 Juho Lehdon jutun "Piirteitä Akaan menneisyydestä". En tarkkaan tiedä, mitä alueita Akaa tuolloin käsitti, mutta kuvia näkyy olevan ainakin Toijalasta , Viialasta ja Akaalta.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Päiväkirjani osa 2

Kahlasin eilen läpi päiväkirjaani. Ihan jokaista vuodatusta en jaksanut loppuun saakka lukea, mutta paljon oli mielenkiintoistakin. Näin kirjoittelin vuoden 1964 alussa oppikoulun ensimmäisellä luokalla:
"Sain joululahjaksi luistimet ja olen niillä jo ennättänyt luistellakin. Tapaninpäivänä aloitin ja nyt pysyn jo pystyssä. En ole kaatunut kuin muutaman kerran. Nyt en ole voinut luistella, koska on satanut ja jäällä on vettä"
Niinpä niin, sivukylissä luisteltiin järven jäällä, taajamissa oli "oikea" jää. Oppikoulussa taito piti osata. Esimurrosikä oli alkanut:
" Minä en käsitä aikuisia, koska he sanovat: "Mene nyt ulos, siellä saat ruokahalua! Syö nyt oikein paljon, muuten kuolet!" Ehkä he ovat oikeassa, mutta se, että on Pakko!"
 Siitä sitten syöksyin murrosikään. Merkit näkyvät päiväkirjassa selvästi. Oma keho ja erityisesti ulkonäkö askarrutti. Kotiväkeä vastaan teki mieli kapinoida. Pikkusisko ärsytti, koska oli utelias eikä jättänyt rauhaan. Ja oli lisäksi mummon lellikki. Käsiala heilahteli lapsen siististä välillä melko suuriin ja sotkuisiin kirjaimiin. Kritiikiä saivat niin vanhemmat kuin opettajatkin. Oikeastaan toivoisin, että olisin lukenut päiväkirjan silloin, kun  oma jälkikasvu oli murrosiässä.
"Minä en ole mikään kaunotar, edes sielultani. Minulla on tavallinen tukka, oikeastaan väritön, hiiren värinen. Minua voisi joku sanoa hiireksi ellen olisi näin suuri. Olen aika hoikka, toisista paikoista sopivasti, mutta lantiolta liian kapea. Ei tahdo kuteet sopia."
"On muuten kummallista, että jos sanoo  mielipiteensä ja se on sattumoisin sama kuin aikuisella, niin se on mielipide. Jos taas on eri mieltä, se on tottelemattomuutta. Minä olen sitten usein tottelematon."
Ihastuksia riitti, lähinnä koulutovereita. Mikään niistä ei johtanut seurusteluun. Ystävyyssuhteet piti oppikouluun menon myötä solmia uudestaan. Paras ystäväni oli tyttö pitäjän toiselta laidalta. Näimme toisiamme lähinnä koulussa. Jossain vaiheessa keskikoulun yläluokilla ystävyyteen tuli särö, luottamus alkoi kadota. Murehdin asiaa päiväkirjassa:
"On kummaa, että ystävyyteni M:n kanssa alkaa säröillä. Olen niin pahoillani siitä. En ymmärrä sitä. Hän ei ikäänkuin seuraa minua kaikkialle. Tiedän, että pitäisi katsoa toisen hyviä puolia. Mutta jos luettelisin M:n  huonot puolet, niin ehkä ne eivät kiusaisi minua enää. Hän on saita. Jos toinen (tämä toinen en ole minä) on velkaa hänelle muutaman kymmenen penniä, hän vannoo, ettei ikinä lainaa tälle mitään ellei tämä heti muista maksaa sitä takaisin. Hän ei kuuntele musiikkia. Hän ei uskalla vastustaa äitiään. Hän kertoo tälle tietysti kaiken. Pöh!"
Ystävyyden säröily taisi alkaa jostakin salaisuudesta, jonka ystävätär oli kertonut äidilleen. Olin asian ja ystävyytemme kokonaan unohtanut vuosien mittaan. Nyt se palasi mieleeni. Lukiossa emme enää olleet tekemisissä toistemme kanssa. Uusia ystäviä löytyi ja joihinkin heistä olen yhteyden säilyttänyt.

En aina tunnista itseäni tuossa murrosikäisessä tytössä, joka päiväkirjaan on kirjoittanut. Samojakin tuntemuksia on. Suosikkisukulaiset ovat pysyneet samoina. Suhteen isoäitiini muistan paremmaksi kuin kirjoituksista voisi päätellä. Sanotaan, ettei ihminen myöhemmin muista, millaista murrosiän kuohunta oikein oli. Onko unohtaminen kenties aktiivista? Eikä murrosikäni edes sen ajan mittakaavassa ollut erityisen paha. Jos nyt oikein muistan...

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Päiväkirja

Aika moni minun ikäisistäni lienee nuoruudessaan pitänyt päiväkirjaa. Sille uskottiin ilot ja surut. Se oli melkein kuin ystävä. Kirjoitanhan minä nytkin tätä blogia, mutta tämä on julkinen, ei samalla tavalla henkilökohtainen. Päiväkirjoja myytiin kirjakaupassa. Ne oli varustettu lukolla, joka olikin tarpeen. Uteliaat sisarukset olisivat mielellään tutkineet salaisuuksia. Omaa huonetta ei ollut, hyvä jos jokin lipastonlaatikko henkilökohtaisten tavaroiden säilyttämistä varten. Päiväkirjan lukon olisi varmaan helposti saanut auki, mutta en muista, että omani olisi tullut murretuksi. 

Vuosikymmenten kuluessa olin unohtanut päiväkirjani. Yllättäen sellainen tuli vastaan vanhojen tavaroiden joukossa. Niitä on täytynyt olla useampia, mutta muut ovat ilmeisesti joutuneet kadoksiin. Tässäkään ei ollut lukkoa, lieneeköhän joku sen joskus tutkinut. Olen avannut päiväkirjan sieltä täältä satunnaisesti ja lukenut liki viisikymmentä vuotta sitten kirjoittamaani tekstiä. Käsiala on aika lapsekasta, mutta teksti paikoitellen yllättävän kypsää. Olenkohan ollut pikkuvanha?

Olen päättänyt, että luen kirjan kokonaan sopivan tilaisuuden tullen. Perheelleni en sitä nytkään halua näyttää, edelleen se on jotenkin henkilökohtainen. Siispä luen sen salaa. Ehkä jaan nuoruuteni ajatuksia kanssanne joiltakin osin. Toivon sieltä välittyvän myös jo kadonneen ajan kuvaa.

Kun olen lukenut päiväkirjan, aion lopulta hävittää sen. Kenties yllättävä ratkaisu sukututkijalta. Koen kuitenkin, että se on vain minun. Olen sen vain itseäni varten kirjoittanut. Jos löydän siitä jotain yleisemmin kiinnostavaa, skannaan ne kohdat. Olkoon minun oikeuteni päättää, mitä jälkipolvet saavat tietää ajatuksistani.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Ei vieläkään täysinoppinut

Jossakin vaiheessa olin sitä mieltä, että tyydyn sukututkimuksessani kirkollisiiin lähteisiin. Syynä oli lähinnä se, että sukunimettömässä Länsi-Suomessa tuntui epäluotettavalta päätellä, että Matti Juhonpoika oli edellisen isännän Juho Matinpojan poika, kun sitä ei välttämättä missään sanottu. Kirkollisten lähteiden aukkojen takia on sittemmin pitänyt turvauta henkikirjoihin. Tuomiokirjat ovat kiinnostaneet pitkään, mutta niiden selaaminen - vaikka digitoituinakin - on kyllä kovin hidasta. Nyt sitten huomasin, että maakirjat, läänintilit ja tositeluettelot on käytävä läpi.

Minua on jo pitkään askarruttanut erään esi-isäni alkuperä. Hän tuli tilan - sanotaan nyt vaikka Mikkolan - isännäksi viimeistään 1701. Paikallishistoriateos väittää, että Mikkolan otti viljelykseen 1700 eräs Matti Yrjönpoika, joka saattoi olla Matti Matinpojan isä. Toistaiseksi olen löytänyt Matti Yrjönpojasta vain kuolinpäivän toukokuulta 1701. Mikkola oli ollut veronmaksukyvyttömänä 1600-luvun viimeisinä vuosina. Asumaton se ei kirkonkirjojen mukaan ole ollut. Tutkimista ei yhtään helpota se, että tilalla on aiemminkin ollut Matti-isäntä, Matti Martinpoika, jonka nimissä tila kulki 1600-luvun lopulla. Missä vaiheessa Matti Mikkola siis vaihtui toiseksi Matti Mikkolaksi?

Olen nyt selannut henkikirjoja, maakirjoja, läänintilejä ja tositeluetteloita. Kovin paljon viisaammaksi en ole tullut. Merkinnät ovat aika suppeita. Lisäksi muutamia dokumentteja puuttuu tai on digitoimatta juuri tärkeiltä vuosilta. Näyttäisi puuttuvan tuomiokirjojakin. Olot taisivat olla jo valmiiksi sekavat suurten nälkävuosien jäljiltä, sitten seurasi suuri Pohjan sota ja lopulta isovihan aika. Ei siis ihme, jos käräjät jäivät joskus pitämättä tai asiakirjat joutuivat hukkaan. Harmittaa tunnustaa, mutta noiden mainittujen lähteiden tuntemukseni on osoittautunut puutteelliseksi. Niissä esiintyvät termit eivät tahdo avautua kunnolla. Pitänee ruveta tekemään kotiläksyjä jonkin oppaan parissa. Eniten tällä hetkellä odotan muutamien tuomiokirjojen digitoimista, koska autiotilan haltuunottoa lienee käsitelty käräjillä.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Liian innokas?

Joskus vuosia sitten tapasin kaukaisen sukulaisen, joka kutsui käymään luonaan. Hän kertoi omistavansa vanhoja valokuvia ja lupasi muutenkin muistella sukua. Ikää hänellä on enemmän kuin minulla ja hän on varmaan kuullut puhuttavan asioista, joista itse en välttämättä tiedä mitään. Niinpä sovimme, että soitan hänelle, kun seuraavan kerran tulen paikkakunnalle.

Soitin hyvissä ajoin. Ensin en tavoittanut häntä lainkaan. Kun hän lopulta vastasi puhelimeensa, oli sävy melko välttelevä eikä vierailuaikaa saatu sovittua, koska hänellä oli menoa jokaiselle päivälle. Lopulta sovimme, että yritän seuraavalla kerralla uudemman kerran. Aavistelin jo, että jostain syystä hän ei haluaisikaan esitellä kuviaan ja muistojaan. Niin olikin, tapaaminen ei järjestynyt ja syyt tuntuivat nyt entistäkin selvemmin tekosyiltä. Lopulta ymmärsin luovuttaa. Laitoin hänelle vielä pyynnön, että hän valikoisi itse muutaman valokuvan suvusta, teettäisi niistä kopiot ja lähettäisi minulle. Kirjoitin maksavani luonnollisesti kopiot. Mitään ei ole kuulunut. 

Ihmettelin silloin ja vielä nytkin, mikä moisen muutoksen sai aikaan. Olinko liian innokas tutkimaan hänen valokuviaan ja kuulemaan hänen muistojaan? Oliko hänen sukuhaarassaan jokin salaisuus, jonka hän pelkäsi tulevan esille? Olisivatko hänen lapsensa varoitelleet, että sukututkija vie hänen rakkaat kuvansa ja levittelee sukutarinat kaikelle kansalle? En tiedä. Olen kuitenkin sen jälkeen yrittänyt ilmaista kiinnostukseni vain maltillisesti ja vakuuttaa, että skannaan valokuvat enkä vie alkuperäisiä minnekään. Edelleen olen pettynyt, etten saanut nähdä valokuvia, joiden joukossa uskon olevan sellaisia, joita kenelläkään muulla suvussa ei ole.

torstai 10. tammikuuta 2013

Otto ja Tilda

Tämä on aika tavallinen tarina. Otto syntyi 1847 Orivedellä, mutta muutti sieltä isänsä Pietarin (tai Petterin, kukapa tietää varmaksi, mitä versiota nimestä käytettiin) ja äitipuolensa Marian kanssa Messukylän Takahuhtiin. Otto ei koskaan saanut varsinaista sukunimeä, rippikirjoissa hän oli loppuun saakka Pettersson. Takahuhti oli silloin ja muutama vuosikymmen myöhemminkin maaseutua, jossa oli isoja maalaistaloja isäntäväkineen, renkineen ja piikoineen. Rengiksi piti Otonkin pian ruveta. Hän eli kai tuolle ajalle melko tyypillistä, välillä railakastakin nuoren miehen elämää. Sakkoja tuli kerran, 1876 pahoinpitelystä ja juopumuksesta. Sitten Otto tapasi Tildan ja avioliitto solmittiin toukokuussa 1878. Esikoinen Otto syntyi saman vuoden elokuussa.

Tilda oli syntynyt Orivedellä 1850. Mahdollisesti yhteiset tuttavat Orivedellä olivat saattaneet pariskunnan yhteen. Tilda oli piikonut Kangasalla ja saanut siellä Kalle-pojan 1875. Tämä seurasi äitiään Messukylään. Otolle ja Tildalle ehti syntyä Messukylässä toinenkin poika Mauri huhtikuussa 1880 ennenkuin isä-Otto kuoli marraskuussa samana vuonna. Keuhkokuume vei miehen hengen vain 33-vuotiaana. Kuollessan Otto oli edelleen renki, työura ei siis ollut edennyt. Voisi kuvitella, että perhe asui talon väenrakennuksessa. Ehkä heillä oli peräti oma huone käytössään, kun lapsiakin sentään oli.

Tilda jäi asumaan samaan taloon vielä seitsemäksi vuodeksi. Varmaan hän auttoi talon töissä, minkä lapsiltaan pystyi. On myös mahdollista, että hän piti pientä nurkkakauppaa asunnossaan, vaikka rippikirjat eivät siitä kerro. Jotain kautta hän nimittäin tutustui tamperelaiseen kauppiaaseen Vihtori Grålundiin. Heidät vihittiin tammikuussa 1887, toukokuussa syntyi Voitto-poika ja elokuussa Matilda lapsineen muutti miehensä luokse Tampereelle. Vihtori Grålund oli vaimoaan 17 vuotta vanhempi. Mikään suurkauppias hän ei liene ollut, koska perhe asui vuokralla. Matilda eli kauppiaan vaimona vuoteen 1900. Otto ja Mauri lähtivät vuorollaan maailmalle leipäänsä ansaitsemaan. Heidän kauttaan Oton ja Tildan elämä lienee jatkunut nykypäivään saakka.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Vielä arkistoimisen vaikeudesta

Kuten kai useimmat muutkin sukututkijat ajattelen jättäväni tutkimukseni ja niiden aineistot tuleville polvillle. Suunnitelma ei ole kovin helppo totetuttaa, ei ainakaan aineistojen osalta. Jälkipolvi ei ole kiinnostunut sukututkimuksesta eikä myöskään kauempana suvussa ole varsinaisia harrastajia. Kunhan hetken innostuvat. Enpä kyllä itsekään kovin nuorena tuntenut kiinnostusta sukua kohtaan. Toivoa siis on vielä olemassa.

Varsinaiset tutkimustulokset on helpointa siirtää. Ne ovat tälläkin hetkellä verkossa luettavissa, paitsi elosssa olevien osalta. Aina sivuilla joku käykin, vaikka kaikki kävijät eivät ole sukua. Verkossa oleva ei ole ikuista. Vaikka palveluntarjoaja jatkaisikin, poistunee käyttämätön ja päivittämätön sivusto jossain vaiheessa sitten, kun minusta ei ole enää sitä ylläpitämään. Lähisukulaiset ovat saaneet jo vuosia sitten myös tulosteen. Nyt voisi olla aika tehdä uusi sellainen. Edullisia, hyvää jälkeä tekeviä tulostuspalveluita tuntuu riittävän. Tuskin monikaan kehtaisi saamaansa lahjaa heti hävittää. Ehkä se tulisi joskus aikojen päästä jollekin kiinnostuneelle kaapin takimmaisesta nurkasta vastaan.

Aineiston siirtäminen on hankalampaa. Pahoin pelkään, että paperini joutuvat paperinkeräykseen, kun aika minusta jättää. Arkistoni kostuu sen verran epämääräisistä paperilappusista, etten usko minkään arkiston tai edes pitäjänmuseon olevan sellaisesta kiinnostunut. Siitä on syntynyt ajatus digitoida oleellisin materiaali. Paitsi, että ojennan sukulaisille juhlallisen tutkimuksen suvustamme, saavat he myös muistitikun, jonne tausta-aineisto on tallennettu. Muuten hyvä, mutta... Olettakaamme, että suvusta kiinnostunut henkilö löytää tikkuni vaikkapa parinkymmenen vuoden kuluttua. Mihin hän sen laittaa ja millä avaa tiedostot? Tekniikka menee menojaan kovaa vauhtia, mistä muistutuksena jossain työpöytäni laatikossa ajelehtii vieläkin varmuuskopioita sisältäviä korppulevykkeitä.



Arkistointiongelmat jäävät siis odottamaan ratkaisua. Jospa miettisin itsekkäästi vain omaa käyttöäni ja aikaani ja vähät välittäisin tulevista.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Arkistoinnin vaikeudesta

Blogissaan Sukututkijan loppuvuosi Kaisa Kyläkoski kiinnitti huomiota tietojen tallentamiseen oikeaan paikkaan. Olen törmännyt samaan asiaan etsiessäni lähdettä, josta olen jonkin tiedon ottanut. En ole millään tavalla arkistoinnin ammattilainen. Tietoakin on kertynyt pikku hiljaa eikä sen looginen tallentaminen tuntunut ensi alkuun niin tärkeältä, koska hyvin muistin, mitä missäkin kansiossa oli. Pitkään aikaan näin ei enää ole ollut. Tietoa kertyy ja muisti heikkenee.

Sikäli minulla on ollut hyvää onnea, ettei tietoja ole suoranaisesti hävinnyt esimerkiksi kiintolevyn hajoamisen myötä. Varmuuskopioinnista olen aina yrittänyt pitää huolta. Sähköpostiosoitteen (alkeellinen webmail) vaihtumisen yhteydessä joskus monta vuotta sitten en keksinyt muuta keinoa kuin lähettää viestit edelleen toiseen osoitteeseen. Jotenkin otsikointi meni pieleen eikä viestejä voi niiden perusteella erottaa toisistaan. Onneksi tekstihaku toimii sentään kohtuullisen hyvin, kuten muidenkin tekstitiedostojen suhteen.

Isoin ongelma minulla ovat jpg-muotoiset kuvat, joita on tullut otettua kerralla runsaasti. Niin runsaasti, etten ole jaksanut/ehtinyt nimetä niitä uudelleen helposti tunnistettaviksi. Niinpä tulos on tällainen:

Ei kovin helposti hyödynnettävissä.  Näitä  on kertynyt mikrofilmatuista paikallis- ja sanomalehdistä, paperilehdistä, kirjoista, hautausmailta ja ties mistä. Toki kansiot olen aina nimennyt lähteen mukaan. Kuvien selaaminen jonkin tiedon tarkistamiseksi on työlästä.

Kun aloitin sukututkimusharrastuksen, en vielä edes omistanut läppäriä. Niinpä minulla on myös melkoinen määrä käsinkirjoitettuja muistiinpanoja. Paperiaineistoa on kertynyt myös kirjeenvaihdosta vanhempien ihmisten kanssa, samoin puhelinhaastatteluista. Onkohan mikään puhelinvalmistaja tehnyt mallia, jossa puhelun tallentaminen kävisi helposti? Omassani on tallennin, mutta sitä ei saa puhelua ottaessaan/vastaanottaessaan järkevästi päälle. No, joka tapauksessa, rupesin jossain vaiheessa digitoimaan näitä paperiarkistoja. Kuten varmaan arvaattekin, on projekti pahasti kesken. Tokko koskaan valmistuukaan. 



perjantai 4. tammikuuta 2013

Pirkanmaan kuntien väkilukuja 101 vuotta sitten

Aamulehdessä oli 3.1.1912 ja seuravana päivänä 4.1.1912 selvitystä lehden levikkialueen kuntien väkiluvuista ja niiden muutoksista. Kerrottiin syntyneet, kuolleet, sisään- ja ulosmuuttaneet, solmitut avioliitot ja kokonaisväkiluvut. Useimmat tiedot oli esitetty naisten ja miesten osalta erikseen. Koska kuntien asukasmäärät taas puhuttavat, ajattelin luoda pienen katsauksen siihen, kuinka paljon kunnissa oli asukkaita 101 vuotta sitten. Valitsen kunnat ihan oman sukututkimuksellisen mielenkiintoni mukaan.

Tampereella oli vuoden 1911 lopussa 45 403 asukasta. On muistettava, että luvussa eivät ole mukana kaupunkiin myöhemmin liitettyjen alueiden, kuten Pispalan, Lielahden, Messukylän, Teiskon jne väet. Kaupunki oli ymmärtääkseni Suomen kolmanneksi suurin Helsingin (150 000 hekeä) ja Turun (50 000 henkeä) jälkeen. Jostain syystä olin kuvitellut Viipuria hiukan isommaksi, mutta lehden mukaan siellä oli noin 25 000 asukasta.

Sitten muutama edelleen olemassaoleva kunta: Kangasalla kerrottiin olleen 7 159 asukasta, Ikaalisissa 12 398, Virroilla 9 762, Hämeenkyrössä 8 689, Lempäälässä 5 591, Orivedellä 6 116, Ruovedellä 11 150, Ylöjärvellä 3 473 ja Vesilahdella 7 182 henkeä. Näistä Ikaalisten ja Vesilahden asukasluvut ovat suurempia kuin nykyisin, muut lienevät ainakin hiukan väkimääräänsä kasvattaneet 100 vuodessa. Sitä en nyt hoksaa, onko Ikaalisiin tai Vesilahteen tuolloin kuulunut jokin myöhemmin itsenäistynyt kunta. Ylöjärven nykyinen väkiluku on melkein kymmenkertainen ja  siihen kuuluvat  myös Teiskon länsiosat ja Kuru sekä Viljakkala.

Seuraavien kuntien itsenäinen olemassolo on jo loppunut: Mouhijärvi 4 474, Suoniemi 2 188, Karkku 3 915, Tyrvää 9 446, Teisko 4 773, Kuru 5 214, Tottijärvi 1 557 ja Viljakkala 2 768 asukasta.

Nuo edellä esitetyt asukasluvut ovat seurakuntien väkilukuja. Kun mahdollisuutta kirkosta eroamiseen ei ollut, lienevät ne maalaiskuntien osalta hyvin lähellä todellista asukasmäärää. Tampereella oli ortodoksiseurakuntaan (mihin?) kuuluvia, mutta heidän lukumääräänsä ei ole jutussa kerrottu. Lisäksi kaupungissa lienee asunut pieni määrä juutalaisia ja islaminuskoisia, mutta heidänkään määränsä ei käy tekstistä selville.

Noilla väkimäärillä on siis kuntien toimintoja pyöritetty. Kunnan tehtävistä tärkeimmät olivat jo tuolloin olemassa, nimittäin sosiaali- ja terveys- sekä  koulutoimi, silloisessa muodossaan köyhäinhoito, kunnanlääkäri ja -sairaala sekä kansakoulut. Tiestön hoitoonkin oli rahaa laitettava. Riitti silloisillakin kunnanisillä huokailtavaa.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Arkistomatkalle?

Näin vuoden alussa tekee mieli suunnitella tulevaa, tässä tapauksessa sukututkimusreissuja. Meikäläisen juuret ovat niin tiukasti Satakunnan ja Hämeen mullassa, että kysymykseen tulevat lähinnä Turun, Hämeenlinnan ja Helsingin arkistot. Ensimmäiseksi pitää luoda tiukka silmäys Digitaaliarkiston uutuuksiin, ettei suotta matkustele tutkimaan sellaista, joka on kotikoneellakin nähtävänä.

Turun maakunta-arkistossa lähinnä kiinnostavat lainhuutoasiakirjat, miksei käräjäpöytäkirjat - siltä osin, kun niitä ei vielä ole digitoitu - laajemminkin. Ilmoitusasiain pöytäkirjoissa on 1900-luvulla selkeät luettelot alussa, mikä helpottaa tutkimista. Tyhmyyksissäni hain käyttöluvan (joka vaaditaan pöytäkirjoihin sisältyvien holhousasiakirjojen vuoksi) liian suppeana. Nyt joudun hakemaan uuden luvan. Arkistossa on myös Satakunnan alueen perukirjoja, kortiston tutkiminen jäi viimeksi Turussa käydessäni kesken. 

Hämeenlinnassa kävin selaamassa Tampereen poliisilaitoksen osoitekortistoa. Myös maataloustiedustelujen aineistot ovat siellä. Molemmista olen blogiteksteissä kertonutkin. Niissä riittäisi tutkittavaa. Arkistossa käydessäni sain tietää, että Tampereen kaupungin asukkaiden perukirjoja ei säilytetä maakunta-arkistossa, vaan kaupuginarkistossa. Hm, sinnekin pitäisi ehtiä. Hämeenlinna on tiukan budjetin matkailijalle sikäli hankala paikka, ettei siellä näyttäisi olevan tarjolla edullista majoitusta. Harkinnassa onkin majoittuminen joko Tampereelle tai Helsinkiin ja kulkeminen junalla Hämeenlinnaan. Jos varaisi etukäteen edulliset junaliput, voisi hiukan säästää matkarahoissa. Lisäksi pääsisi tutustumaan isomman kaupungin kulttuuritarjontaan.

Helsinki on sitten tietysti ihan oma juttunsa. Suomen Sukututkimusseuran edullinen vierashuone houkuttelee lähtemään sinne. Olen melko paljon lainannut Kansallisarkiston aineistoja Ouluun. Toki tutkittavaa löytyisi, kaikkea ei voi kaukolainata. Erityisesti vuoden 1918 aineistot kiinnostavat. Katsotaan ja suunnitellaan...