Mitä muuta kirkonarkistoissa on?

Useimmiten sukututkija tarvitsee rippi- ja historiakirjoja. Arkistolaitoksen Digitaaliarkistoon on kuitenkin digitoitu monenlaista muutakin materiaalia. Eri seurakunnilla aineistoa lienee säilynyt hiukan eri tavoin, kenties kirjattukin varhaisimpina aikoina eri tavalla. Kannattaa siis tarkistaa, mitä tutkittavassa seurakunnassa on tarjolla. Oman seurakunnan lisäksi on kirjaa pidetty myös vierasseurakuntalaisista. Niitäkin kannattaa vilkaista. Olen joskus saanut tietoa muuton todellisesta ajankohdasta katsomalla, missä seurakunnissa lapset oli kastettu. Ajankohta oli 1800- ja 1900-lukujen taittteessa, jolloin kirkon ote rupesi jo vähän lipsumaan, liikkuminen helpottui ja ihmiset ottivat muuttokirjan sitten kun muistivat.

Toinen aineisto, josta itselleni on ollut hyötyä, ovat vanhat tilikirjat. Niitä on monissa seurakunnissa pidetty jo ennen kuin rippikirjat alkavat. Vaikka kirjaukset ovat summittaisia (Matti Juhonpojan anoppi), voi niistä saada erityisesti kuolinaikoja ainakin vuoden tarkkuudella. Joissakin seurakunnissa kirjaukset on tehty niin, että lahjoitukset ja pakolliset maksut, kuten hautaamiskulut, ovat kaikki samassa listassa. Tarkkana kannattaa siis olla. Pitempi selaaminen auttaa yleensä tulkinnassa.

Sukutukijalle hyödyllisiä voivat olla myös perukirjat, avioliittoon kuulutettujen luettelot (sisältävät joskus enemmän tietoa kuin vihittyjen luettelot), kirkkokurin alaisten luettelot, pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat, rippilasten luettelot, rokotettujen luettelot ja vaaliasiakirjat. Kirkkokuulutuksia ei ole tullut digitoituina vastaan, arkistoissa niitä jonkin verran on. Jos asiakirjaan sisältyy riittävän tuoreita tietoja, sitä yleensä pääsee katsomaan vain arkiston koneelta. Ainakin ripitetyiksi joutuneiden luettelo voi vaatia käyttöluvan, mikäli siinä tullaan 100 vuoden rajan tälle puolelle. 

Ikaalisten seurakunnan lasarettivarojen tilit 1754. Lähde: Digitaaliarkisto

Yleensä noista edellämainituista aineistoista kai haetaan lisätietoa esivanhempien elämästä. Joskus tosin on kadonneen lampaan kohtalo selvinnyt hänen vanhempansa perukirjasta. Mainittakoon lopuksi, että myös SSHY:n digiarkistoon on jotain näistä aineistoista digitoitu. Ainakin tilikirjoja, rippilapsia ja vierasseurakuntalaisia muistelen jäsensivuilla nähneeni. Arkistolaitos on kuitenkin kuvannut niitä laajemmin.

Karttoja uudistusarkistosta

Digitaaliarkistoon on tallennettu Maanmittaushallituksen uudistusarkiston karttoja ja asiakirjoja. Ihan hiljattain huomasin, että Mouhijärven asiakirjat on nyt digitoitu. Myös muita nykyisen Pirkanmaan kuntia on mukana. Luulin, että digitoiminen etenee kunnittain aakkosjärjestyksessä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan tällä hetkellä kuvattuna on Turun ja Porin, Hämeen ja Uudenmaan läänien karttoja. Uusia kuntia tulee kuitenkin mukaan aika ripeällä tahdilla.

Mitä mielenkiintoista asiakirjoissa sitten on? Isojakoa, lohkomisia, tilusvaihtoja ja rajankäyntejä koskevia karttoja ja asiakirjoja. Itseäni ovat eniten kiinnostaneet 1900-luvun alussa syntyneet tilat ja niiden omistajat. Kartoista saa käsityksen, millaisia kylät ovat tuohon aikaan olleet. Jos isojakoa on täydennetty 1800-luvun lopussa, voi siitäkin kartasta olla apua. Olen löytänyt varmistuksen muutaman torpan sijainnille asiakirjoista. 

Osa Mouhijärven Tupurlan kylän isojaonjärjestelykarttaa 1879 - 1897. Lähde: Digitaaliarkisto

Olen myös hämmästellyt talojen ja torppien rakennusten määrää. Erilaisia latoja ja muita pieniä rakennuksia saattaa olla paljon. Ilmeisesti myös vanha navetta on  jätetty pystyyn jotakin käyttötarkoitusta varten, vaikka uusi olisikin jo rakennettu. Jos jaksaa lukea lohkomisasiakirjat tarkasti, saa kyllä tarkan käsityksen siitä, millaista peltoa, niittyä ja metsää isoisovanhempien maihin kuului.

Jotta sukututkijalla ei olisi liian helppoa, ei uudistusarkisto suinkaan sisällä kaikkien lohkottujen tilojen karttoja tai asiakirjoja. Vuodesta 1916 lähtien uudistuskarttoja ruvettiin tekemään vain 50 hehtaarin ja sitä suuremmista alueista. Vähän myöhemmin raja nostettiin 80 hehtaariin. Rajaus pudotti pois useimmat itsenäistyneet torpat ellei samalla suunnalla lohkottu kerralla useampia uusia tiloja.  Mutta jos sukutila oli alkujaan kantatila tai riittävän varhain itsenäistynyt torppa, saattaa sitä koskevaa aineistoa löytyä. Jokin pieni mökkikin on toisinaan merkitty karttaan, vaikka sen maita ei käsitelläkään. Sitäpaitsi vanhat kartat ovat joka tapauksessa kaunista katsottavaa.

Uutisia toiselta puolelta Suomea

Nykyisin saamme hetkessä tietää, mitä toisella puolella maapalloa tapahtuu. Aiemmin tekniikka ei tarjonnut yhtä nopeita yhteyksiä. Ajattelin kuitenkin tehdä pienen testin siitä, mitä lehdet 1800-luvun puolella kirjoittivat muualla Suomessa sijaitsevan pienehkön paikkakunnan asioista, lähteenä tietysti Historiallinen sanomalehtikirjasto. Valitsin paikkakunnaksi Oriveden (mikä oli huono valinta, koska samanniminen järvi on jossain Itä-Suomessa) ja laitoin haun rajaksi vuoden 1880. Täysin epätieteellistä siis ja täysin mielivaltaisesti valitsen myös muutaman hakutuloksen tähän esittelyyn. Osumia hakuun tuli yli 500, niistä kuitenkin suuri osa lähialueen lehdistä tai sitten edellä mainittua järveä käsitteleviä. Kyllä Orivedestä siis kirjoitettiin.

Morgonbladet, joka ilmestyi Helsingissä, kertoi 1879 Orivedellä 1770-luvulla rovastina toiminutta Lencqvistiä siteeraten lappalaisten (saamelaisten) ympyrän muotoon asettelemista kivistä. Tällaisia kivikehiä löytyi rovastin mukaan mm. Orivedeltä.

Vaasan Sanomat kirjoitti samana vuonna, että Orivedellä oli päätetty myydä 100 tynnyriä rukiita pitäjän makasiinista ja rakentaa niistä saaduilla rahoilla huoneet pitäjän kansakoululle.

Turussa ilmestynyt Tähti kertoi 1866 arkkipiispa Bergenheimin tarkastuskiertueesta, joka helluntaipäivän iltana ulottuisi Oriveden kirkolle.

Savonlinna-lehti kirjoitti 1880 vanhoista asioista. 1600-luvun lopun nälkävuosia käsitelleessä jutussa mainitaan Orivedellä kuolleen 840 vieraspaikkakuntalaista kerjäläistä ajanjaksolla 1.9.1696 - 1.9.1697.

Oululainen Pohjois-Suomi uutisoi 1877 rautateiden rakentamisesta. (Rauta?)tien linjausta oli esitetty Kangasalta Oriveden läpi, mutta kohdattu vaikeuksia Ruovedellä. 

Helsinkiläisen Uuden Suomettaren laillisten ja virallisten ilmoitusten mukaan oli renki Wiikille edellisenä vuonna annettu muuttokirja Orivedeltä kuoletettu. Hm, muuttokirjojen kuolettamisesta en ole tainnut aiemmin kuullakaan. Kuinkahan tehokkaasti tieto saavutti seurakunnat?

Lopuksi hiukan varhaisempi uutinen. Sanan Saattaja Wiipurista kertoi 1836, että "Hämeenlinnan läänissä pani pakkainen 7. p. elokuuta touot, ja wikoitti rukiit monessa kohden, erinomattain Satakunnan kihlakunnassa, ja Oriwesin, Ruowesin ja Teiskon kappelin metsämaissa. Touot ei siellä kelpaa siemeneksi."

Oriveden 1780-luvulla pystytetty kellotapuli oli olemassa noiden uutisten aikaan vierellään kirkko samalta ajalta. Kirkko hävisi tuhopoltossa 1958, kellotapuli säästyi.  Lähde: wikimedia

Jos sittenkin

Kuten viimeksi kerroin, tilojen historia on alkanut kiinnostaa. Useimmista seurakunnista/pitäjistä, joita olen tutkinut, on kyllä ainakin jonkinlaiset isäntäluettelot olemassa, joten mitään sen suuntaista ei mielessäni ole. En myöskään kuvittele löytäväni sukujuuria 1540-luvulle asti. Sitä ennen ehtii jo tulla liian monta kysymysmerkkiä.

Mutta hiukan voisin yrittää päästä ajassa taaksepäin siitä, mihin kirkolliset lähteet päättyvät. Tai oikeammin voisi aluksi laittaa rinnakkain monista seurakunnista löytyvät varhaiset kirkontilit ja henkikirjat. Joskus olen toki katsellut, mitä SAY sanoo kirkonkirjoja edeltävistä vuosikymmenistä. Nyt olisi ehkä aika tutkia alkuperäisiä lähteitä, joita on kohtuullisen hyvin digitoitu. 

Henkikirjoja olen katsellut, kun olen tehnyt muutaman sukututkimuksen lahjaksi. Tällöin lahjan saajan toivomus on ollut, että mennään ajassa niin pitkälle taaksepäin kuin mahdollista. Minua on hämmästyttänyt, että henkikirjoja on tehty niin erilaisella tarkkuudella. Siinä, missä toisessa pitäjässä luetellaan kaikki henkirahan maksaneet ja heidän sukulaisuutensakin (hustru, son jne) mainitaan, on naapuriläänissä kerrottu vain yksi nimi/talo. Muut ovat sitten vain lukuja eri sarakkeissa. Luulisi, että ohjeet olisivat olleet yhtenäiset.

 Näin

 tai sitten näin. Lähde: SVAR ja Digitaaliarkisto

Jos henkikirjat (ja maakirjat) kertovat isännän vaihtuneen, voisi ainakin yrittää kurkistaa, onko tuomiokirjoissa tapauksesta lisätietoa. En ihan tarkkaan tiedä, kuinka paljon esimerkiksi lainhuutoasiakirjoja on vanhoista tuomiokirjoista löydettävissä, mutta jotakin on tullut vastaan 1700-luvun alkupuolelta. Tämä ja monta muuta asiaa pitää selvittää.

Perinnöksiostoja

Eksyin selaamaan Digitaaliarkiston perinnöksiostoasiakirjoihin sisältyviä annettujen perintökirjojen luetteloita. Luettelot on järjestetty lääneittäin ja niitä on reilun sadan vuoden ajalta vuosilta 1812 - 1928. Pientä vaihtelua voi olla, jokaista lääniä en ole tarkastanut. En sinänsä etsinyt mitään erityistä, ajattelin vain selata ja katsoa, tuleeko sukulaisten tiloja vastaan.

Luetteloista näkyy perintökirjan antamisen päivämäärä ja numero, kihlakunta, pitäjä, kylä, tilan numero, taloluku ja manttaali, tilan nimi, perinnöksiostajan nimi sekä perintölunastushinta. Näiden tietojen perusteella varsinaiset perinnöksiostoasiakirjat löytyvät ilmeisesti suhteellisen helposti. Niissä voisi sitten olla tietoja tilojen ja esivanhempien vaiheista. Maakirjoihinkin taitaa perinnöksioston päivämäärä olla merkitty, joten sitäkin kautta pääsee eteenpäin.

Perinnöksi ostettiin kruununtiloja. Tila meni kruunulle, jos sen verot jäivät maksamatta. Muitakin syitä oli. Myös kruununtorppien perinnöksiostoja näkyy luetteloissa 1900-luvun puolella. Tavallisten torppien ostoja niissä ei ole. Kun ostajan asemaa tavallisesti kuvaa talokas (tai tilallinen), löytyy joukosta myös esimerkiksi metsänhoitajia, jotka lienevät olleet kruununtorppareita. Lisäksi on joitakin, joiden asemaa kuvataan asukas-sanalla. Heidän tilanteensa ei luetteloista selvinnyt. 

Sukututkimuksissani en ole kovin paljon tutkinut tilojen historiaa. Nyt se on ruvennut kiinnostamaan. Ainakin muutamaa sellaista tilaa, joissa sukua on asunut pitkään, voisi katsella hieman tarkemmin. Kukaties sitä kautta löytyisi vielä lisätietoa asukkaistakin.

Jos voittaisin lotossa

Vaikka en yleensä veikkaakaan. Mitä sukututkija tekisi, jos saisi miljoona euroa? No, ikää alkaa olla sen verran, että varmaankin osan sijoittaisin hyvin (tai siis parhaan ymmärrykseni mukaan) vanhuuden turvaksi. Ja tietysti ilahduttaisin lähimmäisiäni hankkimalla heille jotakin, mitä he toivovat. 

Luulen, että ostaisin asunnon Tampereelta. Se mahdollistaisi pitemmät oleskelut Pirkanmaalla. Tampere kaupunkina viehättää minua. Niin monen sukulaisen tie on vienyt sinne. Moni heistä nukkuu ikiuntaan kaupungin hautausmailla. Tampereeseen liittyy myös paljon lapsuus- ja nuoruusmuistoja. Ehkä perehtyisin paremmin kaupungin kulttuurielämäänkin, jos voisin viettää siellä pitempiä aikoja. 

Satakunnan silta Tampereella. Lähde: wikimedia

Epäilemättä kulkisin edelleen myös Turun ja Helsingin arkistoissa. Eipä tarvitsisi vertailla hotellien hintoja. Vai tekisikö sen kuitenkin? Luulen, että matkoilla varaisin yhden ylimääräisen vuorokauden, jonka viettäisin tekemättä sukututkimusta. Kulkisin museoissa tai viettäisin vain vapaa-aikaa. Etsisin ruokapaikkoja hinnoista välittämättä.

Voisin painattaa tutkimukseni kirjaksi. Julkaisukustannuksista ei tarvitsisi välittää. Jakaisin sitä sitten lahjaksi kaikille "innokkaille" sukulaisille. Lähettäisin kappaleet myös muutamaan kirjastoon. Jälkikasvu varmaan kiikuttaisi jäljelle jääneet kirjat suoraan paperinkeräykseen, mutta mitä siitä.

Aika vaatimattomia ovat sukututkijan haaveet. Moni muukin varmaan toivoo saavansa elämäänsä vähän luksusta. Kohtuus kuitenkin siinäkin, eihän satakuntalainen voi pröystäilemään ruveta.

Nimiä ja nimenmuutoksia

Suomen Sukututkimusseuran nimenmuutostietokanta (jäsensivuilla) tuntee 8626 nimensä muuttanutta, joiden kotipaikka on Tampere. Määrä tuntuu aika isolta, vaikka siitä voineekin pudottaa joitakin pois, koska toisinaan sama henkilö on kirjautunut tietokantaan kahdesti, ehkä eri lähteistä.  Heistä melkein 3000 on muuttanut nimensä 1900-luvun ensimmäisellä kymmenluvulla.

Näyttäisi siltä, että yli kolmasosa nimeään vaihtaneista tamperelaisista on halunnut muuttaa ruotsinkielisen sukunimensä suomenkieliseksi viime vuosisadan alussa. Tampereen rippikirjoja selatessani olenkin ihmetellyt, kuka oikein antoi supisuomalaisille torpanpojille ja -tyttärille ruotsinkielisiä nimiä. Oliko se pappi vai tehtaan työnjohtaja? Kumpikin kuitenkin luultavasti osasi ainakin auttavasti suomea. Anderssonit ja Petterssonit vielä ymmärrän, niissähän aiemmin kirkonkirjoissa käytetystä ruotsinkielisestä patronyymistä tuli sukunimi. Mutta kuka keksi Lindellit ja Nybergit, joita rippikirjoissa on pilvin pimein?

Tästä portista kävi sisään monta Lindelliä. Lähde: wikimedia

Kun nimeä sitten vaihdettiin, ei tyydytty pelkästään perinteisiin talojen ja torppien nimiin. Joku Ahlqvist on suomentanut nimensä, toisesta on tullut Tuomisto ehkä kotipaikan mukaan, mutta myös Aarnio, Aitola ja Sinisalo ovat houkutelleet aiempia Ahlqvisteja. Sellaiset nimet kuin Karimo ja Wälkepinta vaikuttavat vuosisadan alussa keksityiltä. Nykyisin valitettavasti ns. pakkoruotsiin takertunut Suomalaisuuden Liitto lienee ollut aloitteentekijänä nimiä vaihdettaessa, ehkä myös kehittänyt uusia suomenkielisiä nimiä.

Vanhoiksi tulemme jokainen

Siis ellemme kuole sitä ennen. Tämä juttu ei varsinaisesti käsittele pitkäikäisyyttä, vaan vanhuksia ja teknologiaa. Vanhusten avuksi kehitetään monenmoista. Jokin aika sitten luin laitteesta, johon ladataan muutamia ruoka-annoksia, joista vanhus sitten valitsee haluamansa. Tämän jälkeen laite sujauttaa ruuan mikroon ja kohta on ateria valmis.Testaajia on kuulemma löytynyt ja hyvä niin. Kysyä kuitenkin voi, miten laitteen ajatellaan toimivan vähemmän tekniikkaan suuntautuneiden kohdalla. 

Omat vanhukseni - voin huoletta käyttää tätä nimitystä, koska sellaisia he sanovat olevansa - eivät ole mitenkään avuttomia eivätkä peloissaan tekniikan suhteen. Tietokoneen käyttöä eivät kuitenkaan ole motivoituneet opettelemaan. Vanhat sormet saavat myös toisinaan kännykän sekaisin eikä ohjeiden tihrustaminen pieneltä näytöltä onnistu. He ovat silti tulleet pitkän matkan lapsuutensa sähkölampun, radion ja pankkikirjan Suomesta tähän nykyiseen, jossa pärjäävät pikkuisen avustettuna.

Tekniikan huippua omana aikanaan. Lähde: wikimedia

Kun vanhuksille suunnitellaan laitteita, pitäisi toimintakyvyn rajoitteet ottaa käyttöliittymissä paremmin huomioon. Isot ja selkeät napit, mahdollisuus aina palata alkuun, isot näytöt/selkeä puhe, automaattiset päivitykset ilman asennuksia, siinä muutamia ehdotuksia. Pyrkimys yksinkertaisuuteen kovin monien mahdollisuuksien sijaan. Olen ihan varma, että teknisesti olisi mahdollista kehittää tietokone, jossa olisi vain ne toiminnot, joita vanha ihminen tarvitsee (sähköposti, verkkoselailu). Myös puhelimia voisi edelleen yksinkertaistaa, vaikka niiden kehittelyssä vanhukset on muistettu hiukan paremmin. Luulisi kiinnostavan, niin merkittävän ryhmän ikääntyvät jo nyt muodostavat.

Tunnistamisesta

Minulla on onni omistaa jonkinmoinen määrä vanhoja valokuvia, joiden henkilöistä ei enää ole tietoa. Joihinkin on kirjoitettu esim. paikkakunta, jonka perusteella voi päätellä jotakin. Vaikkapa, ettei enää ole elossa ketään, joka voisi kuvan ihmiset tunnistaa. Joissakin on sitten päinvastoin, vanhoilta sukulaisislta ja muiltakin kannattaa ainakin kysyä.

Miten paljon kuvasta pitäisi kertoa henkilölle, jolle kuvaa näyttää? Mielestäni ei kovin paljon. Ihmisillä taitaa olla aika yleisesti taipumus yrittää väkisin tunnistaa ihmisiä, joiden arvelevat olevan peräisin kotipaikkakunnalta tai muuten tuttuja jostakin yhteydestä. Vääriä tunnistuksia tulee yllättävän helposti. Saman huomaa omalla kohdallaankin. Kun katsoo vanhaa luokkakuvaa, yrittää löytää kaikkiin kasvoihin liittyvät nimet. Vaikka ei oikeasti ole varma. Toisaalta alitajunta pelaa kummasti. Joskus putkahtaa mieleen pelkkä etunimi ja kestää pitkään löytää henkilön koko nimi.

Väärien tunnistusten mahdollisuus kannattaa siis pitää koko ajan mielessä. Joskus katsoja suorastaan kiljaisee tuntemansa henkilön nimen ilmoille ihan niinkuin olisi tavannut vanhan tutun. Niinhän hän tietysti tavallaan onkin. Silti on pidettävä mielessä mahdollisuus, että samannäköiset sisarukset sekoitetaan keskenään. 

Kaksi tuntematonta sotilasta. Onkohan joku tunnistanut heidät? Lähde: SA-kuva

Vanhat valokuvat ovat hienoja, vaikka henkilöitä ei tunnistaisikaan. En silti usko, että jälkikasvuni tuntee niitä kohtaan samaa kiinnostusta kuin minä. Saattaa jopa hankkiutua moisesta vanhasta roinasta eroon, kun aika minusta jättää. Ehkä jossain vaiheessa pitää saattaa ne digitaaliseen muotoon, ladata verkkoon ja toivoa, että joku löytää ne sieltä. Kun kuulemma kerran verkkoon laitettu säilyy...

Rakentamista Tampereella 103 vuotta sitten

Lehtikatsauksen aika. Eksyin selaamaan Tampereen Sanomien 9.10.1910 julkaistua numeroa. Toisella sivulla lehdessä oli tamperelaiseen rakentamiseen ja rakennuksiin liittyviä juttuja. Asia tuntuu olevan aina ajankohtainen, joten seuraavassa muutamia esimerkkejä.

Teatteritaloa puuhattiin. Kyseessä täytyi olla Tampereen Teatterin rakennus, koska Työväenteatterilla oli tilansa työväentalolla. Jutun mukaan kaupunki oli antanut teatteritaloyhtiölle arvokkaan tontin (varmaankin Keskustorin laidasta), mutta yhtiöltä puuttui rakentamiseen tarvittavaa pääomaa vielä 300 000 mk. Toimittaja oli mielestään keksinyt ratkaisun ongelmaan. Koska tontti oli tuon rahasumman arvoinen, piti yhtiön ottaa sitä vastaan lainaa, mieluiten Säästöpankista. En tiedä, miten rahoitus lopulta ratkesi, mutta talonsa teatteri sai parin vuoden päästä.

 Tampereen Teatteri. Lähde: wikimedia

Rahojen kanssa oli ongelmia myös kaupungin yleisellä sairaalalla (ei siis mitään uutta auringon alla). Sairaala oli saanut uudet rakennukset, mutta määrärahaa niiden sisustamiseksi ja koneiden hankkimiseksi oli odoteltu valtiolta. Valtio ei kuitenkaan rahaa tarkoitukseen löytänyt. Sairaala uhkasi kutistua 12-paikkaiseksi puuparakissa toimivaksi laitokseksi. Tämänkään asian ratkeamisesta ei ole tietoa. Ehkä kaupunki kaivoi tarvittavan rahasumman jostakin.

Yksityisistä rakentamisista ja talokaupoistakin oli uutisoitu. Pankkivirkamies Lagerlund myi omistamansa talon 14. kaupunginosasta (Osmonmäki) pankinjohtaja Grönblomille. Talonomistaja Tarkka oli anonut maistraatilta vahvistusta piirustuksille, jotka oli laadittu neljänteen kaupunginosaan (Amuri) rakennettavia "uutisrakennuksia" varten.

Tuli mieleen (ei kovin omaperäinen) ajatus, että ne rakennukset, jotka omasta mielestä ovat olleet aina paikoillaan, ovat nekin joskus olleet uusia ja kenties kiisteltyjäkin. Kuten Tampereen tuomiokirkko maalauksineen.

Hiljoja ja hiljaisuutta

Huomasin, että eilen - Hiljan nimipäivänä - vietettiin myös hiljaisuuden päivää. Opettajana olen oppinut arvostamaan hiljaisuutta. Korvani lepäävät, kun mistään ei kuulu ääniä. Kaupunkiympäristössä täydellinen hiljaisuus on harvinaista eikä luontokaan ole ääneti. Kyllä korvessakin risahtelee ja rasahtelee, jos tarkkaan kuuntelee. Sellaista taustaääntä on kuitenkin ilo kuunnella toisin kuin monia ihmisten tuottamia ääniä.

Kansallispuiston rauhaa. Lähde: wikimedia

Mutta tuosta Hiljasta nimenä. Omissa mielikuvissani se on vanhan ihmisen nimi. En ole koskaan tuntenut yhtään ikäistäni saatikka nuorempaa Hiljaa. Nimi ei näyttäisi tulleen muotiin uudestaan, vaikka monille "vanhojen ihmisten nimille" (näin meikäläisen näkökulmasta) niin on käynyt. Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu löytää 2000-luvulta liki 1000 Hiljaa. Ehdoton huippu on ollut 1900-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä, jolloin Hilja-nimisä on ollut yli 15 000. Sukututkimuksessa ensimmäiset Hiljat ovat tulleet vastaa 1880-luvulla. Almanakkatoimiston Nimiuudistusarkiston sivut löytävät Hiljan 1880-luvun almanakasta. 1879 nimi ei ilmeisesti vielä ollut kalenterissa, ainakaan nykyisellä paikallaan.

Hiljasta tulee tosiaan mieleen hiljainen. Kun ihmiselle annettiin nimeksi Hilja, toivottiinko hänen olevan hiljainen? Kuuliainen vanhemmilleen ja aviomiehelleen, suorittavan askareensa kiitosta odottamatta. Elävän elämänsä huomiota herättämättä, vaatimatta muilta mitään. Haa, nyt alkaa sisäinen feministini herätä. Tuskin vanhemmilla kovin pitkälle meneviä toiveita oli. Ehkä nimi oli heidän mielestään kaunis. Sitähän se on myös nykyihmisen korvaan.

Miten esittää esivanhemmat?

Jos yhtään on onni matkassa, pystyy esivanhempia yleensä löytämään kirkonkirjoistakin tuonne 1600-luvun puolelle. Ei tietenkään kaikista haaroista, mutta monista. Lähtöhenkilö on nyt tässä tapauksessa 1900-luvun alussa syntynyt henkilö ja hänen esipolvensa haluaisin mahdollisimman havainnollisesti esille. Uskoisin saavani tilaisuuden esitellä heitä monille sellaisillekin, joiden kiinnostus sukuaan kohtaan on korkeintaan laimeaa.

Ihan näin kauas ei sukuselvitys yllä. Lähde: wikimedia

Käytän SukuJutut-ohjelmaa, joka tarjoaa useampiakin mahdollisuuksia esipolvien esittämiseen. Oikeastaan minun pitäisi päivittää koneelleni ohjelman uusin versio, mutta olen ajatellut tehdä sen vasta koneen vaihtamisen jälkeen. Ehkä uudessa versiossa olisi uusia hienoja mahdollisuuksia suvun esittelemiseen. Näistä nykyisistä (siis jo vanhan version) ei nyt mikään oikein sytytä. Kommentoikaapa te, joilla on ohjelmasta uusin versio.

Tavallisestihan sukututkija lähettää toiselle tutkijalle tai muuten suvusta innostuneelle sukutaulut. Nehän ovat kiinnostuneiden kesken hyvä tapa asian esittämiseen. Lisäteksteillä ja kuvilla niitä voi laajentaa vaikka kirjaksi. Mutta entä sellaiset ihmiset, joiden kiinnostus on vähäisempää? Miten he saisivat nopeasti jonkinlaisen käsityksen suvustaan. Hyvin laaditun kaavion tai sukupuun avulla varmasti, vaikka sukupuu lähtöhenkilöstä taaksepäin tuntuu vähän oudolta. Tässä kohtaa tämä nyt jotenkin tökkii. En saa mielestäni ulos havainnollista, eri värejä hyödyntävää, mutta tyylikästä sukukaaviota. Vika on varmaan minussa. Täytyyhän sellaisen olla mahdollista. Vielä niin, että voin halutessani säätää käytettäviä värejä, fontteja ym.

Valoa pimeyteen

Valon määrässä on tapahtunut huikea muutos minun elämäni aikana. Olen aina ollut sähkövalon piirissä, mutta 50-luvun muutamaa hehkulamppua ei kannata edes verrata nykyiseen. Tehottomat pihavalot (jos sellaisia olikaan), ei tievalaistusta, autoja vain harvoin liikenteessä eikä naapureiltakaan pirtin hehkulamppua kummempaa kajastanut. Pimeässä siis kuljettiin. Eipä se kauheasti haitannut, kun ei kummemmasta tiedetty. Taskulampun sentään sai ottaa pimeään lähtiessään, mutta sitäkin tuli käyttää säästeliäästi.

Sähkölaitoksia on Suomessa perustettu jo 1800-luvun puolella, lähinnä isompiin kaupunkeihin. Valokuva näyttää, että julkiset rakennukset olivat jo saaneet sähköt uuden vuosisadan koittaessa. Minulla ei ole tiedossa, mitä tahtia köyhempiä kaupunginosia sähköistettiin. Ainakaan Tampereen valtauksen jälkeen 1918 Tammelasta otetussa kuvassa ei törrötä yhtään sähköpylvästä pystyssä. Ovatko sitten menneet nurin vai eikö sellaisia ole ollutkaan? 1910-luvulla sähkölaitoksia alkoi syntyä maaseudullekin. Silti kesti 50-luvulle asti ennenkuin nykyisellä Pirkanmaalla syrjäisemmät kolkat oli saatu sähköistettyä. Öljylampun valossa siis toimittiin monessa paikassa vielä sodan jälkeen. Kaikissa taloissa sellainen taisi olla sähkökatkon varalta. Sota-aikaan käytössä olleita karbidilamppuja en muista nähneeni muuta kuin museossa.

Pakko laittaa tähän kuva Tammerkoskesta. Vanhaa kuvaa en valiettavasti löytänyt. Lähde: wikimedia

Nykyihminen taitaisi tuntea itsensä turvattomaksi, jos joutuisi liikkumaan vallan pimeässä. Varmaan pimeys tarjoaisikin hämärähommille suojan erityisesti taajamissa. On siinä silti puolensakin. Kun pääsee ihailemaan tähtitaivasta ja revontulia ilman valosaastetta, on kokemus hieno. Kaupunkilainenkin siinä herkistyy.

Muistellaan tai sitten ei

"Mitä muistat sotavuosista?" ei ole kovin hyvä keskustelun aloitus. Usein haastateltavan omat muistot liittyvät konkreettisiin tilanteisiin ja asioihin. Kaikki eivät ole jälkeenpäinkään miettineet aikakauden suuria linjoja. Jos aloittaa pienemmästä ja läheisemmästä asiasta, voi hitaasti etenemällä saada talteen paljonkin muistoja. Sota-ajan muistavia on vielä paljon elossa. Aikaakin on kulunut sen verran, että vanhimmat jaksavat muistella ja me sodan jälkeen syntyneetkin jaksamme taas kuunnella. Sotatraumojaan humalapäissään työstäneet urhot eivät aikanaan innostaneet kuuntelemaan. Ehkä ei ole sittenkään niin ihme, ettei 60-luvun nuoriso osannut kunnioittaa veteraaneja, olihan sota luonut varjon heidänkin lapsuuteensa. Omaan lapsuuteeni ei tuollaista varjoa osunut, mutta muiden kertomukset ovat olleet pysäyttäviä.

Lähde: SA-kuva

Vuoden 1918 muistoja voi olla vaikeampi saada esiin. Meillä kotona kyllä kerrottiin vanhoista ajoista, mutta tuon ajan suhteen suut olivat supussa. Vain joskus sivulauseessa tai lipsahduksena tulivat kapinan muistot esiin. Kuitenkaan tuosta ajasta ei ollut kulunut kuin nelisenkymmentä vuotta, vähemmän kuin viime sodista nyt on kulunut. Onneksi poikkeuksia on ollut ja muistitietoa on aktiivisesti kerättykin.

1860-luvun nälkävuodet säilyivät pitkään kansan muistissa. En ole tietenkään voinut tuntea ketään ne ajat itse kokenutta. Se on jäänyt harmittamaan, etten kysellyt koskaan, mitä isovanhempani olivat kuulleet niistä puhuttavan. Heidän vanhempansa olivat lapsia nälkävuosien aikaan, mutta jo sen ikäisiä, että muistikuvia oli jäänyt. Täytyy muistaa kysyä vanhimmilta sukulaisilta, ehkä he ovat kuunnelleet isovanhempiaan tarkemmin.

Onhan nuo ajat tarkkaan tutkittu ja tietoa on saatavana. Muistelmat voivat parhaimmillaan kuitenkin lisätä tietoon aavistuksen siitä, mitä pieni ihminen on silloin kokenut.

Kadonneita vainajia

Täytyy myöntää, että keksin tahallani hiukan raflaavamman otsikon. Eivät nämä vainajat ole minnekään kadonneet, vaan tieto heidän kuolemastaan ja hautaamisestaan on hukassa. Sukututkijalle suhteellisen tavallinen tilanne, rippikirjassa on merkki (tavallisesti risti) henkilön kohdalla, kenties kuolinvuosikin merkitty näkyviin, mutta kuolleiden luettelosta tätä ei vain löydy. Osahan menee inhimillisten erehdysten tiliin. Tutkija lukee väärin tai pappi on erehtynyt vuodesta reippaammin. Jätetään nämä pois tarkastelusta.

Ensimmäisenä selityksenä tulee mieleen, ettei henkilöä olekaan haudattu kotiseurakuntansa hautausmaalle. Joltakin kolkalta saattoi olla kesällä helpompi kuljettaa vainaja veneellä naapuriseurakuntaan. Tai sitten hän kuoli jossain muualla ja tuli haudatuksia kuolinpaikkansa hautausmaahan. Usein näistä toki on merkintä kotiseurakunnan kirjoissa, mutta varsinkin varhaisempina aikoina se voi jäädä puuttumaan. Levottomina vuosina virallista tietoa ei ehkä koskaan saatukaan. Kuulopuheen tai iän perusteella piirrettiin risti rippikirjaan. Olen myös nähnyt merkinnän "Kuollut, mutta missä", på svenska tietenkin. Oli aikoja, jolloin kuolleisuus oli hyvin suurta. Nälkävuosina 1860-luvulla, mutta myös Suomen sodan aikana paikallisesti Kemin ja Tornion alueella kuoli niin paljon väkeä, ettei ole ollenkaan ihme, jos jonkun hautaaminen jäi papilta merkitsemättä.

Sitten on sellaisia tapauksia, joiden merkitsemisestä en tiedä. Käytäntö saattoi vaihdellakin eri aikoina ja eri seurakunnissa. Itsemurhan tehneitä ei haudattu kirkkomaahan. Merkittiinkö heidät kuitenkin kuolleiden luetteloon? Yhden merkinnän 1800-luvun lopulta muistan. Mitä tapahtui sellaisille hukkuneille, joiden ruumista ei koskaan löydetty? Täällä isojen jokien Pohjanmaalla voisi kuvitella, että voimakas virta vei hukkuneen kauas merelle. Myös erämaahan saattoi kuolla niin, ettei mitään tunnistettavaa jäänyt.

Jonkun viimeinen leposija saattoi olla tiettömien taipaleiden takana. Kuva: wikimedia

Ymmärrän, että perinnönjakoa ja mahdollisen lesken uutta avioituimista varten on ollut jokin kuolleeksijulistamiskäytäntö jo hyvin kauan. Ilmeisesti käräjillä ja kirkossa on annettu kuulutus siitä, että asianomaisen on "yön ja vuoden" kuluessa ilmoitettava itsestään. Myös henkilön olinpaikasta jotain tietäviä lienee vaadittu kertomaan tietonsa. Vanhaa lakitekstiä en tosin ole tarkistanut, havaintoni ovat 1800-luvun lehti-ilmoituksista.