Kustaa Vilkuna kertoo kirjassaan "Vuotuinen ajantieto" toukokuun ensimmäistä päivää juhlistetun jo keskiajalla abbedissa Valburgin pyhimykseksi julistamispäivänä. Tämä oli Englannin kuninkaan tytär, siirtyi levittämään kristinuskoa Thüringeniin ja kuoli Heidenheimin luostarin abbedissana noin 780.
Eteläisessä Suomessa on karjaa päästy toisinaan laskemaan ulos jo vapun tietämillä. Luonto ei tuntuisi vielä siihen aikaan kovin paljon syötävää tarjoavan, mutta ehkä sitä ei ole ollut enää varastossakaan. Karjan uloslaskuun on liittynyt petojen karkottamista kelloja kilisyttämällä ja metelöimällä. Lapsuuden vappuihin en muista mitään kellojen kalisuttelua liittyneen, ilmapalloja, vappuhuiskia, simaa ja itse paistettuja munkkeja kyllä. Vappua vietettiin jo silloin työväen, ylioppilaiden ja kevään juhlana. Karnevaalimeininki oli paljon nykyistä vaatimattomampaa, vappumarsseille sen sijaan riitti osallistujia.
1900-luvun alun rippikirjoja selatessani huomasin, että pappi oli suomentanut Valborgin Valpuriksi. Omissa tiedostoissani on Vappu. Rippikirjoja ei voi pitää kovin luotettavina lähteinä mitä tulee käytössä olleisiin nimiin, niin kummallisia muotoja ("Kustaavi") niissä suomenkielisinäkin esiintyy. Silmiini ei ole sattunut yhtään Vapulle tai Valpurille laadittua suomenkielistä perukirjaa. Toistaiseksi pitäkööt sukututkimusohjelmaan tallennetut Vaput nimensä.
Lopuksi lyhyt, tyypillinen tarina eräästä Vapusta. Hän syntyi 1728 Tyrväällä Mikko Erkinpoika ja Maria Matintytär Rekolan kolmantena lapsena. Vuonna 1747 hän avioitui Juho Antinpoika Marttilan kanssa. Juho oli Mouhijärveltä ja sinne Vappukin nyt muutti Ryömälän kylään. Avioliitto oli Juhon toinen, lapsia oli ensimmäisestä liitosta ehtinyt syntyä vain kaksi. Vapulle ja Juholle niitä syntyi yhdeksän. Heistä kaksi kuoli pieninä. Vappu eli leskenä melkein 11 vuotta sen jälkeen kun Juho oli kuollut 1782. Vappu kohtasi jonkinlaisen äkkikuoleman, kuolinsyyksi on nimittäin merkitty hastigt. Siinä vaiheessa Marttilan taloa oli alettu kutsua Vähä-Nyppeliksi.
Olisikohan Vappu vihitty tässä kirkossa? Tyrvään vanha kirkko tuhopolton jälkeen restauroituna. Kuva: Sasa Tkalcan, Suomi 03.09.2003. Lähde: http://ngophotos.dodo.org/?view=gallery&cat=331&image=156.
tiistai 30. huhtikuuta 2013
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
SA-kuvia katselemassa
Kuten lehdissä ja verkossa on selvitetty, avattiin muutama päivä sitten puolustusvoimien SA-kuva-arkisto, jossa voi katsella viime sotien aikaisia tk-kuvaajien ottamia valokuvia. Vaikka hyvin ymmärsin, että palvelu on alussa suuren suosion vuoksi tukossa, piti sitä tietysti lähteä kokeilemaan. Aika nihkeästi palvelu vielä eilen toimikin, esitykset keskeytyivät tai luetteloa ei pystynyt selaamaan tai jokin muu aiheutti virheilmoituksen. No, maltti on valttia. Käyttäjämäärä varmasti viikkojen kuluessa tasaantuu.
Koska varsinainen sotahistoria - taisteluiden historia - ei kiinnosta, rupesin etsimään kotirintamakuvia. Niitä tuntuisi löytyvän erityisesti isommista kaupungeista kuten Helsingistä, Tampereelta ja Oulusta. Paljon on sodan tuhoja esittäviä kuvia talvisodan ajalta, mikä on luonnollistakin, koska kaupunkeja pommitettiin ankarasti. Vaikka paikkoja on vaikea tunnistaa, jonkinlaisen käsityksen saa kaupunkien muuttumisesta 40-luvun alusta nykypäivään. Erityisesti Oulu ja Tampere olivat vielä tuolloin puutalokaupunkeja. Pommitukset aloittivat niiden saneeraamisen ja sitä jatkettiin innolla 60- ja 70-luvuilla.
Tein hakuja myös nykyisen Pirkanmaan maalaiskunnista. Niiden kohdalla oli aika tyhjää. Parkanosta, Ikaalisista, Hämeenkyröstä, Mouhijärveltä, Tottijärveltä, Vesilahdelta ja Suoniemeltä ei ole mitään. Tyrväältä löytyy sen aikaisia taloja ja muutakin. Myös Nokialta on joitakin kuvia. Viljakkalan, Karkun ja Lempäälän haut avarsivat maatiedon tuntemustani. Samannimisä paikkoja on muuallakin. Kuvia oli, mutta ei mielestäni Pirkanmaalta.
Palvelun toimivuudesta on alkukuormituksen vuoksi vaikea sanoa mitään. Haku tuntuisi jäkevältä, varsinkin sanan katkaisu *-merkillä ja Boolen operaattoreiden AND, OR ja NOT käyttö. Tosin rajaus tuntuu toisinaan olevan hankalaa. Iso plussa tulee kuvien vapaasta käyttöoikeudesta asiallisissa yhteyksissä lähde mainiten.
Koska varsinainen sotahistoria - taisteluiden historia - ei kiinnosta, rupesin etsimään kotirintamakuvia. Niitä tuntuisi löytyvän erityisesti isommista kaupungeista kuten Helsingistä, Tampereelta ja Oulusta. Paljon on sodan tuhoja esittäviä kuvia talvisodan ajalta, mikä on luonnollistakin, koska kaupunkeja pommitettiin ankarasti. Vaikka paikkoja on vaikea tunnistaa, jonkinlaisen käsityksen saa kaupunkien muuttumisesta 40-luvun alusta nykypäivään. Erityisesti Oulu ja Tampere olivat vielä tuolloin puutalokaupunkeja. Pommitukset aloittivat niiden saneeraamisen ja sitä jatkettiin innolla 60- ja 70-luvuilla.
Tehdastyötä Tampereella sota-aikana. Lähde: SA-Kuva
Tein hakuja myös nykyisen Pirkanmaan maalaiskunnista. Niiden kohdalla oli aika tyhjää. Parkanosta, Ikaalisista, Hämeenkyröstä, Mouhijärveltä, Tottijärveltä, Vesilahdelta ja Suoniemeltä ei ole mitään. Tyrväältä löytyy sen aikaisia taloja ja muutakin. Myös Nokialta on joitakin kuvia. Viljakkalan, Karkun ja Lempäälän haut avarsivat maatiedon tuntemustani. Samannimisä paikkoja on muuallakin. Kuvia oli, mutta ei mielestäni Pirkanmaalta.
Kuva Tyrvään Stormista. Lähde:SA-Kuva
Palvelun toimivuudesta on alkukuormituksen vuoksi vaikea sanoa mitään. Haku tuntuisi jäkevältä, varsinkin sanan katkaisu *-merkillä ja Boolen operaattoreiden AND, OR ja NOT käyttö. Tosin rajaus tuntuu toisinaan olevan hankalaa. Iso plussa tulee kuvien vapaasta käyttöoikeudesta asiallisissa yhteyksissä lähde mainiten.
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Ruokaa haaskuun
Suomalaiset heittävät melko paljon ruokaa pois. Jostain muistan lukeneeni, että jokainen kuluttaja laittaa 20 -30 kg ruokaa roskiin (toivottavasti sentään kompostoitavaksi) vuodessa. En yhtään epäile lukua. Olen tainnut tästä kirjoittaa aiemminkin, mutta kerrataanpa vähän syitä moiseen tuhlaukseen. Samalla otan mukaan vähän näkökulmaa lapsuusvuosieni ruokatalouteen.
En tunnusta olevani mitenkään uusavuton ruuan suhteen. Osaan kyllä laskea, kuinka paljon raaka-aineita tarvitaan ruuan valmistamiseen. Jos ohjeessa on jotain sellaista, jolle ei muuta käyttöä ole tiedossa, muutan ohjetta niin, ettei tuo harvinainen mauste tai muu lisuke jää kaappiin pyörimään. Mutta, mutta. Saanko kaupasta haluamani määrän esimerkiksi lihaa? Tänä valmiiksi pakattujen tuotteiden aikana en saa. Sitä varten pitäisi mennä kauppahalliin tai Stockmannille. Suurimmissa marketeissa toki on jotakin lihatiskissä, mutta valikoima on aika pieni. Lähikaupassa kaikki on pakattuna. Tavallinen kuluttaja siis pyörittelee pakkauksia ja yrittää valita niin, ettei tulisi kovin paljon ylimääräistä. Tuloksena on usein kuitenkin ylijäänyt ruuanhiven, joka ei enää riitä yhteen kunnon annokseen. No, tiedän kyllä, sen voi pakastaa ja käyttää myöhemmin johonkin tai yhdistellä, kun rippeitä kertyy muitakin. Veikkaanpa, että tähän se tökkää. Pakastimesta tulee helposti ruuantähteiden hautausmaa.
Leivän pakkauskoko jaksaa minua myös ärsyttää. Kauppaan pitäisi aina kiiruhtaa aamupäivällä, jotta saisi haluamansa määrän irtosämpylöitä. Pakastin toki tarjoaa tähänkin ratkaisun, mutta vähän tylsää on syödä melko samalta maistuvia sämpylöitä monena päivänä. Erityisesti tilanne harmittaa, jos sattuu olemaan yksin kotona. Olisiko ihan mahdotonta saada annoskokoista leipää kolmen tai neljän kappaleen pakkauksissa? Kuluttajan viitseliäisyydellä on rajansa. Jos ruuan hävikkiä halutaan vähentää, tulisi pakkauskokoja monipuolistaa.
Kun olin lapsi, ruokaa ostettiin kaupasta nykyistä vähemmän. Sitä jauhelihaa sai kyllä ostetuksi ihan haluamansa määrän. Muuten kaivettiin possunlihaa suolavedestä pitkin talvea. Osattiin ottaa sopivan kokoinen pala. Perunat ja kasvikset kasvatettiin itse. Jos niitä joskus jäi yli, possu söi ne mielellään. Leipä leivottiin kotona. Sitä oli sitten syötävä niin kauan kuin sitä oli, vaikka se ei enää ollut erityisen maukasta. Viimeiset kuivuneet leivänkannikat tarjottiin hevoselle.
Kaiki kotikyläni kaupat on kunnostettu asunnoiksi. Tälle näyttää käyneen huonommin. Lähde: http://www.flickr.com/photos/villefi/4508421700/
Yhteenvetona ruuan haaskaamisesta totean, että vaatimustasomme on noussut, kohonnut elintasomme sallii lievän laiskuuden ruuan suhteen ja ruuan pakkaaminen vaikeuttaa järkevää ostamista. Mikä siis neuvoksi?
En tunnusta olevani mitenkään uusavuton ruuan suhteen. Osaan kyllä laskea, kuinka paljon raaka-aineita tarvitaan ruuan valmistamiseen. Jos ohjeessa on jotain sellaista, jolle ei muuta käyttöä ole tiedossa, muutan ohjetta niin, ettei tuo harvinainen mauste tai muu lisuke jää kaappiin pyörimään. Mutta, mutta. Saanko kaupasta haluamani määrän esimerkiksi lihaa? Tänä valmiiksi pakattujen tuotteiden aikana en saa. Sitä varten pitäisi mennä kauppahalliin tai Stockmannille. Suurimmissa marketeissa toki on jotakin lihatiskissä, mutta valikoima on aika pieni. Lähikaupassa kaikki on pakattuna. Tavallinen kuluttaja siis pyörittelee pakkauksia ja yrittää valita niin, ettei tulisi kovin paljon ylimääräistä. Tuloksena on usein kuitenkin ylijäänyt ruuanhiven, joka ei enää riitä yhteen kunnon annokseen. No, tiedän kyllä, sen voi pakastaa ja käyttää myöhemmin johonkin tai yhdistellä, kun rippeitä kertyy muitakin. Veikkaanpa, että tähän se tökkää. Pakastimesta tulee helposti ruuantähteiden hautausmaa.
Leivän pakkauskoko jaksaa minua myös ärsyttää. Kauppaan pitäisi aina kiiruhtaa aamupäivällä, jotta saisi haluamansa määrän irtosämpylöitä. Pakastin toki tarjoaa tähänkin ratkaisun, mutta vähän tylsää on syödä melko samalta maistuvia sämpylöitä monena päivänä. Erityisesti tilanne harmittaa, jos sattuu olemaan yksin kotona. Olisiko ihan mahdotonta saada annoskokoista leipää kolmen tai neljän kappaleen pakkauksissa? Kuluttajan viitseliäisyydellä on rajansa. Jos ruuan hävikkiä halutaan vähentää, tulisi pakkauskokoja monipuolistaa.
Kun olin lapsi, ruokaa ostettiin kaupasta nykyistä vähemmän. Sitä jauhelihaa sai kyllä ostetuksi ihan haluamansa määrän. Muuten kaivettiin possunlihaa suolavedestä pitkin talvea. Osattiin ottaa sopivan kokoinen pala. Perunat ja kasvikset kasvatettiin itse. Jos niitä joskus jäi yli, possu söi ne mielellään. Leipä leivottiin kotona. Sitä oli sitten syötävä niin kauan kuin sitä oli, vaikka se ei enää ollut erityisen maukasta. Viimeiset kuivuneet leivänkannikat tarjottiin hevoselle.
Kaiki kotikyläni kaupat on kunnostettu asunnoiksi. Tälle näyttää käyneen huonommin. Lähde: http://www.flickr.com/photos/villefi/4508421700/
Yhteenvetona ruuan haaskaamisesta totean, että vaatimustasomme on noussut, kohonnut elintasomme sallii lievän laiskuuden ruuan suhteen ja ruuan pakkaaminen vaikeuttaa järkevää ostamista. Mikä siis neuvoksi?
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
Opettajan tietosuojaongelma
Ei, tämä ei käsittele opettajista kerättävää tietoa tai kuvamateriaalia, päinvastoin. Opettaja käsittelee työssään monenmoista arkaluontoista ja salassa pidettävää aineistoa. Viestit vanhemmille, niiden luonnokset Wordilla, mahdolliset varmuuskopiot arvioinneista, kokousten ja palaverien pöytäkirjat, siinäpä joitakin esimerkkejä, mitä opettajan oman kotikoneen kiintolevy sisältää. Moni opettaja nimittäin tekee ison osan työstään omalla tietokoneellaan. Nykyajan opettaja osaa jo olla varovainen ja ainakin suojata koneensa salasanalla. Luultavasti koneitakin on kodeissa niin paljon, että ope voi käyttää omaansa ihan yksin. Käytönaikainen suojaus on siis ainakin suurin piirtein kunnossa, mutta mitä tapahtuu, kun kone sanoo lopulta sopimuksen irti.
Papereista pääsee eroon ahkeroimalla silppurin kanssa. Vanha kiintolevy onkin hankalampi juttu tavallisen opettajan tietotaidolle. Saatavana on kyllä jokin kiintolevyn ylikirjoitusohjelma, jakelussa jossain, jossa keskiverto-opettaja harvoin käy. Ongelmaan kuitenkin havahtuu yleensä vasta siinä vaiheessa, kun kone on täysin tukossa tai kerrassaan lakannut toimimasta. Latailepa siihen sitten ylikirjoitusohjelma. No, nörtti osaa irrottaa levyn ja kytkeä sen toiseen koneeseen. Suomen opettajista 90 prosenttia ei osaa. Itsellänikin lojuu nurkissa muutama irrotettu kiintolevy ja pari täysin tukossa olevaa kannettavaa tämän tietosuojaongelman seurauksena. Olen luvannut itselleni tehdä asialle jotain vaikka sitten raakaa voimaa käyttäen.
Pöytäkoneet on sentään helppo avata ja kiintolevyaseman saa irti kohtuullisella vaivannäöllä. Kun yrittää päästä käsiksi varsinaiseen levyyn, tulee yleensä vastaan muutama ruuvi, joka ei aukea millään kotoa löytyvällä ruuvarilla. Toisessa läppärissä sama ongelma on heti alussa. Ärrrsyttävää! Kai tässä on rautakauppaan vääntäydyttävä ruuvimeisselin ostoon. Ongelman ratkaiseminenhan kuuluisi oikeastaan työnantajalle. Ketähän tässä asiassa pitäisi häiritä?
Papereista pääsee eroon ahkeroimalla silppurin kanssa. Vanha kiintolevy onkin hankalampi juttu tavallisen opettajan tietotaidolle. Saatavana on kyllä jokin kiintolevyn ylikirjoitusohjelma, jakelussa jossain, jossa keskiverto-opettaja harvoin käy. Ongelmaan kuitenkin havahtuu yleensä vasta siinä vaiheessa, kun kone on täysin tukossa tai kerrassaan lakannut toimimasta. Latailepa siihen sitten ylikirjoitusohjelma. No, nörtti osaa irrottaa levyn ja kytkeä sen toiseen koneeseen. Suomen opettajista 90 prosenttia ei osaa. Itsellänikin lojuu nurkissa muutama irrotettu kiintolevy ja pari täysin tukossa olevaa kannettavaa tämän tietosuojaongelman seurauksena. Olen luvannut itselleni tehdä asialle jotain vaikka sitten raakaa voimaa käyttäen.
Pöytäkoneet on sentään helppo avata ja kiintolevyaseman saa irti kohtuullisella vaivannäöllä. Kun yrittää päästä käsiksi varsinaiseen levyyn, tulee yleensä vastaan muutama ruuvi, joka ei aukea millään kotoa löytyvällä ruuvarilla. Toisessa läppärissä sama ongelma on heti alussa. Ärrrsyttävää! Kai tässä on rautakauppaan vääntäydyttävä ruuvimeisselin ostoon. Ongelman ratkaiseminenhan kuuluisi oikeastaan työnantajalle. Ketähän tässä asiassa pitäisi häiritä?
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Miten sanoa ei?
Aika harva meistä osaa kieltää toiselta jotain niin, ettei tämä harmistu. Yksityiselämässä sellainen ei liene välttämätöntäkään, pitäähän pettymyksiä kestää. Palveluammateissa sellainen olisi hyvä taito. Tällä en nyt halua sanoa, että vika on aina myyjässä tai opettajassa, jos asiakas tai oppilas saa raivarin. Ei, tarkoitan meitä, jotka käyttäydymme suhtkoht normaalisti.
Tänään yritin saada tutkittavakseni yhtä asiakirjaa, jota minun ei kuulunut alkuperäisenä saada käsiini, mikrofilmattuna kyllä. Mikrofilmiä ei vain nyt sattuneesta syystä ollut tarjolla. Ainahan voi puhumalla yrittää. Virkailija osasi sanoa einsä niin jämäkästi, mutta kohteliaasti, etten ollenkaan harmistunut. Jotenkin hän sai minut tuntemaan, että oikeastaan on puolellani, mutta ei voi hankalalle tilanteelle mitään. Kumpikaan meistä ei ollut sitä aiheuttanut emmekä sille mitään mahtaneet.
Olen yleensä saanut arkistoissa hyvää palvelua, kuten tänäänkin. Vähitellen minusta on kumminkin alkanut tuntua, että arkistolaitos on tullut lievästi hysteeriseksi henkilötietojen keräämisen suhteen. Sata vuotta vanhojen ja sitä nuorempien kirkonkirjojen ja siviilirekisterien käyttöön tutkijasalissa tarvittava käyttölupalomake ei kyllä kannusta tavallista sukututkijaa anomaan lupaa. Ehkä se on tarkoituskin. Toinen esimerkki on valokuvaaminen. Osassa arkistoja saa kuvata vain yhdessä paikassa valvovan silmän alla. Eräässä arkistossa olin kysynyt ja saanut luvan kuvaamiseen, kun vielä toinenkin virkailija kiiruhti luokseni tarkistamaan, mistä otan kuvia. Alkoi jo ärsyttää, kun olin kuvaamassa kirkonkuulutusta eräästä urakkahuutokaupasta.
Tänään yritin saada tutkittavakseni yhtä asiakirjaa, jota minun ei kuulunut alkuperäisenä saada käsiini, mikrofilmattuna kyllä. Mikrofilmiä ei vain nyt sattuneesta syystä ollut tarjolla. Ainahan voi puhumalla yrittää. Virkailija osasi sanoa einsä niin jämäkästi, mutta kohteliaasti, etten ollenkaan harmistunut. Jotenkin hän sai minut tuntemaan, että oikeastaan on puolellani, mutta ei voi hankalalle tilanteelle mitään. Kumpikaan meistä ei ollut sitä aiheuttanut emmekä sille mitään mahtaneet.
Olen yleensä saanut arkistoissa hyvää palvelua, kuten tänäänkin. Vähitellen minusta on kumminkin alkanut tuntua, että arkistolaitos on tullut lievästi hysteeriseksi henkilötietojen keräämisen suhteen. Sata vuotta vanhojen ja sitä nuorempien kirkonkirjojen ja siviilirekisterien käyttöön tutkijasalissa tarvittava käyttölupalomake ei kyllä kannusta tavallista sukututkijaa anomaan lupaa. Ehkä se on tarkoituskin. Toinen esimerkki on valokuvaaminen. Osassa arkistoja saa kuvata vain yhdessä paikassa valvovan silmän alla. Eräässä arkistossa olin kysynyt ja saanut luvan kuvaamiseen, kun vielä toinenkin virkailija kiiruhti luokseni tarkistamaan, mistä otan kuvia. Alkoi jo ärsyttää, kun olin kuvaamassa kirkonkuulutusta eräästä urakkahuutokaupasta.
lauantai 20. huhtikuuta 2013
Postikiistoja Mouhijärvellä 1891
Aamulehti julkaisi loka- ja marraskuussa 1891 nimimerkkien Oskar ja A-sa-a väittelyä siitä, missä Mouhijärven postitoimiston tulisi sijaita. Ilmeisesti postitoimisto oli perustettu Uotsolaan. Vakka tietää kertoa, että sen arkistot alkavat vuodesta 1885, joka ehkä on aloitusvuosi. Nimismies oli sitten kuitenkin pyytänyt paikanvaihdosta "asianomaiselta postivirastolta". Ilmeisesti päätös oli myönteinen, koska väittelystä käy ilmi, että ensi marraskuun alusta toimisto aloittaa Häijäässä. Myös toimistonhoitaja oli suostunut siirtymään sinne. Tarkoittaako ensi marraskuu vuoden 1891 vai 1892 marraskuuta, ei aivan varmaksi käy teksteistä ilmi.
Perusteluja esitettiin puolin ja toisin. Häijään paras valtti oli sen sijainti Tampereelle, Turkuun, Poriin ja Pohjanmaalle vieneiden teiden risteyksesssä. Näin postinkuljetus tulisi edullisemmaksi. Uotsolan puolesta taas puhui se, että pitäjän länsiosissa oli enemmän asukkaita. Jopa heidän Postisäästöpankkiin tekemiään talletuksia oli enemmän kuin pitäjän itäosien asukkailla.
Vaikka keskustelua, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, käytiin nykyisin vanhahtavalta tuntuvalla kielellä, on sen sävyssä jotain hyvin tuttua. Toisen osapuolen näkökantoja ei kunnioitettu, takerruttiin toisen käyttämiin sanoihin ja pyrittiin selvästi ärsyttämään toista. Siis kuin mikä hyvänsä nykyaikainen keskusteluforum verkossa. Postitoimiston paikasta puhuttiin puolueasiana, mikä jäi vähän ihmetyttämään. Tuskin Mouhijärvellä kovin aktiivista paikallistason toimintaa tuolloin oli millään puolueella. Ehkä ilmaus viittasikin keskustelijoiden jakautumiseen kahteen leiriin.
Tietääkseni postitoimisto kuitenkin Häijääseen siirtyi ja sinne jäi. Sitä en muista, saiko Uotsola myöhemmin omansa. Kummassakin näyttää nykyisin toimivan asiamiesposti.
Perusteluja esitettiin puolin ja toisin. Häijään paras valtti oli sen sijainti Tampereelle, Turkuun, Poriin ja Pohjanmaalle vieneiden teiden risteyksesssä. Näin postinkuljetus tulisi edullisemmaksi. Uotsolan puolesta taas puhui se, että pitäjän länsiosissa oli enemmän asukkaita. Jopa heidän Postisäästöpankkiin tekemiään talletuksia oli enemmän kuin pitäjän itäosien asukkailla.
Vaikka keskustelua, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, käytiin nykyisin vanhahtavalta tuntuvalla kielellä, on sen sävyssä jotain hyvin tuttua. Toisen osapuolen näkökantoja ei kunnioitettu, takerruttiin toisen käyttämiin sanoihin ja pyrittiin selvästi ärsyttämään toista. Siis kuin mikä hyvänsä nykyaikainen keskusteluforum verkossa. Postitoimiston paikasta puhuttiin puolueasiana, mikä jäi vähän ihmetyttämään. Tuskin Mouhijärvellä kovin aktiivista paikallistason toimintaa tuolloin oli millään puolueella. Ehkä ilmaus viittasikin keskustelijoiden jakautumiseen kahteen leiriin.
Tietääkseni postitoimisto kuitenkin Häijääseen siirtyi ja sinne jäi. Sitä en muista, saiko Uotsola myöhemmin omansa. Kummassakin näyttää nykyisin toimivan asiamiesposti.
Vanha postilaatikko. Kuvaaja Mirja Nissinen, Suomi 19.07.2004
torstai 18. huhtikuuta 2013
Tekijänoikeuksista taas
Tämä nyt on pahimmanlaatuista hiuksen halkomista, mutta olkoon. Olen aika tunnollinen lakien noudattamisessa. Ymmärrän myös, että tekijälle kuuluu palkkio. Sitä sen sijaan en ymmärrä, ettei lainsäätäjä (EU vai eduskunta) voi muuttaa säännöksiä sellaisiksi, että ne paremmin sopisivat ihmisten oikeustajuun. Mietittävää olisi tekijänoikeuksia valvovilla järjestöilläkin.
Otetaanpa muutama esimerkki. Paikallislehdessä on hauska ilmoitus tansseista seurojentalolla 20-luvulla. Koska muutamat sukulaiseni tunnetusti kävivät talolla ja kenties sieltä löysivät tulevat puolisonsakin, haluaisin julkaista ilmoituksen heistä kertovassa osuudessa kirjassa tai verkkosivulla. Tai kylähistoriaa kirjoittava haluaisi sen teokseensa. Minulla voi olla aavistus ilmoituksen laatijoista, mutta heidän jälkikasvunsa olinpaikat ovat suurelta osin tuntemattomia. Ilmoituksen laatijoiden kuolemasta ei ole kulunut 70 vuotta. Julkaisenko siis tuon mielestäni hauskan ilmoituksen pienellä riskillä vai jätänkö varmuuden vuoksi pois?
Kirkonkuulutukset kertovat monia asioita ajastaan. Jos haluaisin julkaista 1900-luvun alkuvuosien kuulutuksen sellaisenaan, joudun miettimään tekijänoikeuksia, koska kuulutuksen laatijan kuolemasta ei ole kulunut 70 vuotta. Valitsisin vaikka kuulutuksen, jossa kerrotaan tienhoidosta sukuni asuman talon kohdalla. Ketään ei siis loukata, sitäpaitsi saman tekstin voisin laittaa ihan laillisesti siteeraamalla. Mutta alkuperäinen on aina alkuperäinen. Entä jos asia on kerrottu suullisesti papille ja saarnastuolista luettu teksti onkin tämän? Kuka on tekijä?
Esimerkit ovat kieltämättä rajatapauksia. Mutta jos ikivanhalla lehtijutulla on tekijänoikeussuoja, niin mihin tuo raja vedetään? Siispä jankutan samasta asiasta, kunnes jotain järkeviä rajauksia tehdään. Se, että nykypäivän tekijöille maksetaan korvaus, ei saa estää vanhojen mielenkiintoisten aineistojen käyttöä.
Saisiko tätäkään tarkkaan ottaen julkaista? Mainos Aamulehdessä 3.12.1881. Jos tekijä olisi syntynyt 1860 ja elänyt 90-vuotiaaksi, ei hänen kuolemastaan ole vielä 70 vuotta.
Otetaanpa muutama esimerkki. Paikallislehdessä on hauska ilmoitus tansseista seurojentalolla 20-luvulla. Koska muutamat sukulaiseni tunnetusti kävivät talolla ja kenties sieltä löysivät tulevat puolisonsakin, haluaisin julkaista ilmoituksen heistä kertovassa osuudessa kirjassa tai verkkosivulla. Tai kylähistoriaa kirjoittava haluaisi sen teokseensa. Minulla voi olla aavistus ilmoituksen laatijoista, mutta heidän jälkikasvunsa olinpaikat ovat suurelta osin tuntemattomia. Ilmoituksen laatijoiden kuolemasta ei ole kulunut 70 vuotta. Julkaisenko siis tuon mielestäni hauskan ilmoituksen pienellä riskillä vai jätänkö varmuuden vuoksi pois?
Kirkonkuulutukset kertovat monia asioita ajastaan. Jos haluaisin julkaista 1900-luvun alkuvuosien kuulutuksen sellaisenaan, joudun miettimään tekijänoikeuksia, koska kuulutuksen laatijan kuolemasta ei ole kulunut 70 vuotta. Valitsisin vaikka kuulutuksen, jossa kerrotaan tienhoidosta sukuni asuman talon kohdalla. Ketään ei siis loukata, sitäpaitsi saman tekstin voisin laittaa ihan laillisesti siteeraamalla. Mutta alkuperäinen on aina alkuperäinen. Entä jos asia on kerrottu suullisesti papille ja saarnastuolista luettu teksti onkin tämän? Kuka on tekijä?
Esimerkit ovat kieltämättä rajatapauksia. Mutta jos ikivanhalla lehtijutulla on tekijänoikeussuoja, niin mihin tuo raja vedetään? Siispä jankutan samasta asiasta, kunnes jotain järkeviä rajauksia tehdään. Se, että nykypäivän tekijöille maksetaan korvaus, ei saa estää vanhojen mielenkiintoisten aineistojen käyttöä.
Saisiko tätäkään tarkkaan ottaen julkaista? Mainos Aamulehdessä 3.12.1881. Jos tekijä olisi syntynyt 1860 ja elänyt 90-vuotiaaksi, ei hänen kuolemastaan ole vielä 70 vuotta.
tiistai 16. huhtikuuta 2013
Alkuopetusta Suoniemellä 100 vuotta sitten
Koulu on aina ajankohtainen aihe. Tällä kertaa sattui silmiini pieni juttu, jonka Aamulehti julkaisi 13.7.1910. Juttu käsitteli lyhyesti Suoniemen kunnan kouluoloja. Suoniemi on jo pitkään ollut osa Nokian kaupunkia. Aikoinaan itsenäisessä kunnassa oli kartanoita, saha ja Siuron asema.
No, nyt kuitenkin Suoniemen seurakunta anoi senaatilta lupaa saada käyttää vuosittain 300 mk seurakunnan kappalaisvirkatalon rakennusrahaston ylijäämävarain korkotuloista seurakunnan kiertokoulunopettajan tai - opettajattaren palkkausavuksi. Anomusta perusteltiin sillä, että alkuopetus Suoniemen seurakunnassa oli huonolla tolalla. Kunnallinen kiertävä alakansakoulu ei ollut onnistunut tehtävässään ja oli jo toista vuotta sitten lopetettu kokonaan. Sen jälkeen oli oltu ilman alkuopetusta. Sen vuoksi kirkonkokous oli päättänyt perustaa seurakuntaan kiertokoulun.
Kansakouluun mentiin ennnen vanhaan noin kymmenvuotiaina. Sitä ennen oli pitänyt oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Monessa paikassa alkuopetus hoidettiin kiertokoulussa siihen saakka kunnes oppivelvollisuuslaki 1921 määräsi kunnat perustamaan alakansakouluja. Silloinkin siirtymäaika oli melko pitkä niin, että alakouluja perustettiin usein vasta 30-luvun puolella. Suoniemellä kiertokoulu oli ilmeisesti loppunut jo aikaisemmin ja kunta oli yrittänyt hoitaa alkuopetusta kiertävän alakansakoulun avulla. Sellaisesta en muistakaan aiemmin kuulleeni, useamman koulun yhteisiä alakoulunopettajia on kyllä ollut. Kansakoulunopettaja piti usein myös ns. pientenlastenkoulua alkusyksystä ennen varsinaisen koulutyön alkamista. Se oli tarkoitettu koulunsa aloittaville lapsille, mutta mukana saattoi olla nuorempiakin. Ainakin maaseudulla kiertokoulu oli ensisijainen alkuopetuksen antaja.
Siuronkoski. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Siuronkoski_alkukev%C3%A4%C3%A4st%C3%A4.jpg
No, nyt kuitenkin Suoniemen seurakunta anoi senaatilta lupaa saada käyttää vuosittain 300 mk seurakunnan kappalaisvirkatalon rakennusrahaston ylijäämävarain korkotuloista seurakunnan kiertokoulunopettajan tai - opettajattaren palkkausavuksi. Anomusta perusteltiin sillä, että alkuopetus Suoniemen seurakunnassa oli huonolla tolalla. Kunnallinen kiertävä alakansakoulu ei ollut onnistunut tehtävässään ja oli jo toista vuotta sitten lopetettu kokonaan. Sen jälkeen oli oltu ilman alkuopetusta. Sen vuoksi kirkonkokous oli päättänyt perustaa seurakuntaan kiertokoulun.
Kansakouluun mentiin ennnen vanhaan noin kymmenvuotiaina. Sitä ennen oli pitänyt oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Monessa paikassa alkuopetus hoidettiin kiertokoulussa siihen saakka kunnes oppivelvollisuuslaki 1921 määräsi kunnat perustamaan alakansakouluja. Silloinkin siirtymäaika oli melko pitkä niin, että alakouluja perustettiin usein vasta 30-luvun puolella. Suoniemellä kiertokoulu oli ilmeisesti loppunut jo aikaisemmin ja kunta oli yrittänyt hoitaa alkuopetusta kiertävän alakansakoulun avulla. Sellaisesta en muistakaan aiemmin kuulleeni, useamman koulun yhteisiä alakoulunopettajia on kyllä ollut. Kansakoulunopettaja piti usein myös ns. pientenlastenkoulua alkusyksystä ennen varsinaisen koulutyön alkamista. Se oli tarkoitettu koulunsa aloittaville lapsille, mutta mukana saattoi olla nuorempiakin. Ainakin maaseudulla kiertokoulu oli ensisijainen alkuopetuksen antaja.
Siuronkoski. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Siuronkoski_alkukev%C3%A4%C3%A4st%C3%A4.jpg
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Fredrik Theodor - murtovaras
Fredrik Theodor syntyi 1815 Suoniemellä. Kaksitoistavuotiaana hän muun perheen mukana muutti Mouhijärvelle, missä hänen isänsä rupesi puustellin vuokraviljelijäksi. Muuttomatka ei ollut pitkä, kyseessä olivat naapuripitäjät. Puustellin hoito sujui hyvin niin kauan kuin oman perheen lapsista riitti työvoimaa. Kun lapset aikuistuivat, he hankkivat ammatit ja perustivat perheet. Kaikkia ei puustelli elättänyt. Fredrikin vanhin veli yritti vielä hoitaa puustellia isänsä jälkeen, mutta lopulta kaikki joutuivat muuttamaan sieltä. Sosialinen nousu taittui laskuksi. Useimmista tuli itsellisiä.
Fredrik Theodor lähti 1837 Turkuun tai sinne hänen ainakin piti rippikirjamerkinnän mukaan mennä. Turun seurakuntien muuttaneissa häntä ei näy. Todennäköisesti hän on jäänyt johonkin lähikuntaan, mahdollisesti Lemuun tai Askaisille. Mahdollisesti hän oli renkinä, koska muutakaan ammattia hänellä ei myöhemmin näyttäisi olleen. Turun seudulla hän hankki itselleen rikoshistorian. Mouhijärven myöhemmät rippikirjat tietävät kertoa, että hänet määrättiin 1840 raastuvanoikeudessa (Turun?) varkaudesta, palveluksesta karkaamisesta ja murtovarkaudesta kärsimään 40 paria raippoja ja julkinen kirkkorangaistus. Tämä ei kuitenkaan auttanut. 1844 hän oli taas tuomiolla, tällä kertaa Lemun käräjäoikeudessa. Murtovarkaudesta seurasi sama rangaistus kuin aiemminkin. Häntä ilmeisesti kuultiin myös varkaudesta Liedossa ja väärennöksestä Ikaalisissa.
Ehkä Fredrik Theodor istui jalkapuussakin, mutta tuskin tässä, joka on Ulvilan Pyhän Olavin kirkosta. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Ulvilan_jalkapuut.JPG
Vuonna 1849 Fredrik Theodor palasi Mouhijärvelle. Hän avioitui erään Kaisa-lesken kanssa ja sai hänen kanssaan pojan, joka kuitenkin kuoli pienenä. Fredrik työskenteli ensin renkinä, sittemmin perhe eli itsellisinä. Rehellinen elämä ei nytkään pitkään jaksanut viehättää. 1852 tuli käräjäoikeudelta tuomio varkaudesta ja murtovarkaudesta. Ilmeisesti tässä vaiheessa olisi vankila ollut edessä, kun kyseessä oli kolmas kerta. Rippikirjoihin on kuitenkin tehty merkintä, että hän on lähtenyt paikkakunnalta ("Orten afviken").
Tämän jälkeen Fredrik Theodorista ei näy mitään merkkiä. Vaimonsa luokse hän ei enää palannut, tämä sai 1872 alkaviin rippikirjoihin merkinnän leski. Voisi ajatella, että hän pakoili aikansa, mutta joutui lopulta telkien taakse. Kenties hän kuoli vankilassa. Etsin häntä Turun lääninvankilan digitoiduista vankiluetteloista, mutta siellä hän ei näyttänyt olleen. Ihan Siperiaan saakka ei hänen noilla rikoksilla luulisi joutuneen. Tuon ajan sanomalehdetkään eivät näytä häntä noteeranneen. Niin jää Fredrik Theodorin loppu tuntemattomaksi.
Fredrik Theodor lähti 1837 Turkuun tai sinne hänen ainakin piti rippikirjamerkinnän mukaan mennä. Turun seurakuntien muuttaneissa häntä ei näy. Todennäköisesti hän on jäänyt johonkin lähikuntaan, mahdollisesti Lemuun tai Askaisille. Mahdollisesti hän oli renkinä, koska muutakaan ammattia hänellä ei myöhemmin näyttäisi olleen. Turun seudulla hän hankki itselleen rikoshistorian. Mouhijärven myöhemmät rippikirjat tietävät kertoa, että hänet määrättiin 1840 raastuvanoikeudessa (Turun?) varkaudesta, palveluksesta karkaamisesta ja murtovarkaudesta kärsimään 40 paria raippoja ja julkinen kirkkorangaistus. Tämä ei kuitenkaan auttanut. 1844 hän oli taas tuomiolla, tällä kertaa Lemun käräjäoikeudessa. Murtovarkaudesta seurasi sama rangaistus kuin aiemminkin. Häntä ilmeisesti kuultiin myös varkaudesta Liedossa ja väärennöksestä Ikaalisissa.
Ehkä Fredrik Theodor istui jalkapuussakin, mutta tuskin tässä, joka on Ulvilan Pyhän Olavin kirkosta. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Ulvilan_jalkapuut.JPG
Vuonna 1849 Fredrik Theodor palasi Mouhijärvelle. Hän avioitui erään Kaisa-lesken kanssa ja sai hänen kanssaan pojan, joka kuitenkin kuoli pienenä. Fredrik työskenteli ensin renkinä, sittemmin perhe eli itsellisinä. Rehellinen elämä ei nytkään pitkään jaksanut viehättää. 1852 tuli käräjäoikeudelta tuomio varkaudesta ja murtovarkaudesta. Ilmeisesti tässä vaiheessa olisi vankila ollut edessä, kun kyseessä oli kolmas kerta. Rippikirjoihin on kuitenkin tehty merkintä, että hän on lähtenyt paikkakunnalta ("Orten afviken").
Tämän jälkeen Fredrik Theodorista ei näy mitään merkkiä. Vaimonsa luokse hän ei enää palannut, tämä sai 1872 alkaviin rippikirjoihin merkinnän leski. Voisi ajatella, että hän pakoili aikansa, mutta joutui lopulta telkien taakse. Kenties hän kuoli vankilassa. Etsin häntä Turun lääninvankilan digitoiduista vankiluetteloista, mutta siellä hän ei näyttänyt olleen. Ihan Siperiaan saakka ei hänen noilla rikoksilla luulisi joutuneen. Tuon ajan sanomalehdetkään eivät näytä häntä noteeranneen. Niin jää Fredrik Theodorin loppu tuntemattomaksi.
perjantai 12. huhtikuuta 2013
Pitääkö totella?
En malta olla heittämättä muutamaa kommenttia julkisuudessa vellovaan koulukeskusteluun, vaikka mitään kauhean uutta ja mullistavaa sanottavaa minulla ei taida olla. Alppilan tapaukseen en ota kantaa. Media ei varmaan tiedä kertoa siitä kaikkea. Tuollaisesta nopeasta tilanteesta on paikalla olleillakin usein aika erilainen käsitys. Tiedotusvälineissä on näkynyt, miten (ilmeisesti) tapauksen lopussa oppilas räkytti opettajalle ja opettaja työnsi hänet pois saaden myöhemmin kovanpuoleisen rangaistuksen. Ai niin, eihän minun pitänyt ottaa kantaa. Tässä kuitenkin joitakin hajahuomioita koulun arjesta:
Lainsäätäjän ja ylimpien kouluviranomaisten pitäisi ottaa selkeä kanta siihen, tuleeko oppilaan totella opettajaa vai sallitaanko hänen tehdä aina oman järkensä/toiveidensa mukaan. Ryhmässä toimittaessa konflikteja välttämättä tulee. Edes aikuisten muodostama joukko ei sellaisilta välty. Silläkin on yleensä johtaja tai joku nousee sellaiseksi. Lapset - erityisesti murrosikäiset - tarvitsevat selkeän mallin näihin tilanteisiin. Jos heillä olisi nykyistä selvemmin säädetty velvollisuus noudattaa opettajan ohjeita, vältyttäisin usein myös ristiriidoilta vanhempien kanssa. Opettaja toimikoon silti yleensä niin demokraattisesti kuin mahdollista ja järkevää on, muistaen että vastuu on hänellä.
Vastuullinen aikuinen ei suuttuessaan menetä oman toimintansa kontrollia. Suuttumuksensa ja loukkaantumisensa saa silti näyttää. Jos aikuinen ei koskaan korota ääntään tai muulla tavoin reagoi lapsen huonoon käytökseen, miten tämä ylipäätään tietää tehneensä jotain pahaa. Ei lapsi mene rikki, jos hänelle asiasta huudetaan tai ollaan vihaisia. Sitten keskustellaan, pyydetään anteeksi ja sovitaan. Suuttuminenkin voi kärsiä inflaation, sitä pitää käyttää harkiten.
Tavallinen yläkoulun opettaja ei pysty poistamaan kahdeksas- tai yhdeksäsluokkalaista luokasta tai mistään muustakaan tilasta. Painimaan ei pidä käydä. Hätätilanteessa kannattaa soittaa muita koulun aikuisia apuun. Silti pitää olla selkeä säännös, että oppilaan tulee poistua käskettäessä ja hänet saa poistaa tarvittaessa sopivasti voimaa käyttäen. Tämähän on nykyisenkin asetuksen sisältö, mutta se ei tunnu menneen perille oppilaille ja vanhemmille. Pitää myös selväsanaisesti sallia häiritsevien esineiden takavarikointi. Jälleen oppilaille (ja koteihin) tulee saada tieto, että heillä on velvollisuus luovuttaa esine oppitunnin tai koulupäivän ajaksi. Kuka on se vastuullinen opetusviranomainen, joka sanoo nämä asiat julkisuudessa?
Oikeus lähikouluun pitää päättäjien miettiä uudestaan. Jos lähikoululla ei ole resursseja antaa häiriintyneelle oppilaalle hänelle sopivaa opetusta, ei häntä pidä sinne sijoittaa. Vanhempienkin tulee miettiä, onko tärkeämpää, että lapsi saa opiskella pienemmässä ryhmässä vai että hän pääsee samaan kouluun naapurin lasten kanssa. Ei pidä kuvitella, että opettaja 25 oppilaan ryhmässä repeää kaikkeen. Nyt tavalliset lapset kärsivät, koska he eivät hypi seinille.
Jo vuosikausia - ties kuinka kauan - ylimmät kouluviranomaiset opetusministerit mukaan lukien ovat pyörineet kuin tuuliviiri median kulloinkin esiin nostamien asioiden tahdissa. Tukea opettajille ei juuri ole julkisuudessa näkynyt. Juhlatilaisuuksissa on kyllä kelvannut paistatella koulun saavutuksilla. Missä on se ministeri, joka uskaltaa sanoa epäsuositun mielipiteen suoraan julkisuudessa? Puolustaa koulua ja joskus jopa opettajia?Ei opetus silti ole pelkkää ongelmaa ja häiriötä. Valtaosa koululaisista on mukavaa, järkevästi käyttäytyvää ja fiksua porukkaa.
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Rippilapsia
Mouhijärven rippikirjoja selatessani huomasin, että parin kirjan lopussa (linkki johtaa SSHY:n jäsensivuille) oli luettelo kyseisten vuosien rippikoululaisista ja/tai konfirmoiduista. Toki olen niitä nähnyt aiemminkin. Ajattelin nyt katsoa, saisiko luettelosta sukututkijaa kiinnostavaa tietoa. Tässä tarkastellut luettelot ovat 1860-luvulta.
Pappi on kirjannut luetteloon kotikylän, lapsen nimen ja syntyperän ("torparesonen"), syntymäajan ja mahdollisen lisähuomautuksen. Lapset on siis mahdollista tunnistaa riittävän tarkasti. Otsikoinnista käy lisäksi ilmi ripillepääsyn päivämäärä, mikä esi-vanhemman tapauksessa lienee se tärkein tieto. Syksypuolella - elokuussa tai syyskuussa - näyttää konfirmaatio pidetyn tuohon aikaan. Käsillä ei nyt ole pitäjänhistoriaa, mutta arvelisin, että rippikoulua on pidetty keväällä ja syksyllä. Vuonna 1863 on lapset laskettu ripille heinäkuussa, olisiko koulua pidetty heille ensimmäisen kerran jo edellisenä syksynä.
Iältään rippikoululaiset näyttävän olleen suunnilleen samanikäisiä kuin nykyäänkin. Vuonna 1860 ripille päässeet olivat yleensä 1844 tai 1845 syntyneitä. Joukon kaksi vanhinta olivat syntyneet 1842, tuossa vaiheessa jo melkein 18-vuotiaita. Molemmat olivat poikia. Tyttöjen joukossa oli kolme 1846 syntynyttä, ripille he pääsivät 14-vuotiaina. Nuorimpien tai vanhimpien kohdalla ei ollut mitään selittävää huomautusta. Muutenkin huomautukset olivat vähäisiä ja koskettelivat lähinnä heikkoa käsityskykyä tai muualla konfirmointia.
Millaisen kuvan yhteiskunnasta rippilasten perusteella saa? 1860 joukossa oli 17 talollisen, pari vuokraviljelijän, 20 torpparin, kahdeksan itsellisen (mukaan laskettu myös suutari ja metsänvartija) ja kolme rengin lasta. Lisäksi seitsemän oli ehtinyt jo itse piiaksi tai rengiksi.Mukana oli myös kolme kasvattilasta. Vuonna 1860 ei torppien määrä luultavasti vielä ollut suurimmillaan. Yhteiskunta näytti varsin talonpoikaiselta.
Pappi on kirjannut luetteloon kotikylän, lapsen nimen ja syntyperän ("torparesonen"), syntymäajan ja mahdollisen lisähuomautuksen. Lapset on siis mahdollista tunnistaa riittävän tarkasti. Otsikoinnista käy lisäksi ilmi ripillepääsyn päivämäärä, mikä esi-vanhemman tapauksessa lienee se tärkein tieto. Syksypuolella - elokuussa tai syyskuussa - näyttää konfirmaatio pidetyn tuohon aikaan. Käsillä ei nyt ole pitäjänhistoriaa, mutta arvelisin, että rippikoulua on pidetty keväällä ja syksyllä. Vuonna 1863 on lapset laskettu ripille heinäkuussa, olisiko koulua pidetty heille ensimmäisen kerran jo edellisenä syksynä.
Iältään rippikoululaiset näyttävän olleen suunnilleen samanikäisiä kuin nykyäänkin. Vuonna 1860 ripille päässeet olivat yleensä 1844 tai 1845 syntyneitä. Joukon kaksi vanhinta olivat syntyneet 1842, tuossa vaiheessa jo melkein 18-vuotiaita. Molemmat olivat poikia. Tyttöjen joukossa oli kolme 1846 syntynyttä, ripille he pääsivät 14-vuotiaina. Nuorimpien tai vanhimpien kohdalla ei ollut mitään selittävää huomautusta. Muutenkin huomautukset olivat vähäisiä ja koskettelivat lähinnä heikkoa käsityskykyä tai muualla konfirmointia.
Millaisen kuvan yhteiskunnasta rippilasten perusteella saa? 1860 joukossa oli 17 talollisen, pari vuokraviljelijän, 20 torpparin, kahdeksan itsellisen (mukaan laskettu myös suutari ja metsänvartija) ja kolme rengin lasta. Lisäksi seitsemän oli ehtinyt jo itse piiaksi tai rengiksi.Mukana oli myös kolme kasvattilasta. Vuonna 1860 ei torppien määrä luultavasti vielä ollut suurimmillaan. Yhteiskunta näytti varsin talonpoikaiselta.
maanantai 8. huhtikuuta 2013
Vouteja
Tässä yhtenä päivänä rippikirjaa selatessani huomasin skallfogde-tittelin eräällä henkilöllä. Vähän aikaa raksutti aivoissa ja tulokseksi tuli, että kyseessä oli sama toimi, jonka olin useammin nähnyt jaktfogde-muodossa, siis jahtivouti. Sanakirjakin vahvisti tämän. No, tästä sitten päädyin miettimään, mitä erilaisia vouteja oikein oli ennen muinoin olemassa.
Useampikin suvustani on saanut rippikirjaan ammatikseen drängfogde (tai kuten papit sen useammin taisivat kirjoittaa dräng fogde). Suomenkielinen vastine on renkivouti, mutta kansa taisi puhua voudista. Kyseessä oli jonkinlainen alempi työjohtaja, renkien pomo. Kartanoissa hänen yläpuolellaan oli usein vielä varsinainen työnjohtaja, pienemmissä maataloissa suoraan isäntä. Hän teki samoja töitä kuin rengit ja torpparit, mutta johti ja valvoi tarvittaessa työtä. Palkkauksesta en tiedä, mutta kaipa asema siinä hiukan näkyi.
Siltavouti valvoi teiden ja siltojen kuntoa. Kun korjattavaa tuli, hän määräsi talonpojat töihin. Tieosuudet oli jaettu talollisille kunnossapitoa varten. Oma osuus saattoi joskus olla kaukana talosta, mikä ei varmaan motivoinut työhön. Myös siltoja oli hoidettavana oman pitäjän ulkopuolellakin, jos niiden kautta matkattiin vaikkapa Turkuun. Siltavoudin tehtävä ei siis ollut helppo.
Jahtivoudin tehtävänä oli järjestää petojen metsästystä ja valvoa, että taloissa oli siihen tarvittavia välineitä, kuten pyyntiverkkoja. Isot petojahdit eivät useinkaan olleet kovin tuloksellisia. Parempia tuloksia saatiin, kun susia ja karhuja pyydettiin palkkion toivossa yksin tai pienissä ryhmissä. Myös jahtivouti oli joskus taitava metsästäjä.
Sudenmetsästystä Saksassa 1582. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Wolfhunt1582.jpg
Jahtivouti ja siltavouti saivat tehtäviä myös nimismiehiltä. Ajan oloon heidän tehtävänsä alkoi olla lähellä poliisin työtä. Kun heidän toimensa 1891 lakkautettiin, ruvettiin palkkaamaan poliisikonstaapeleita. Jahti- ja siltavoudit olivat keränneet palkkansa viljakappoina kansalta. Poliisit palkkasi valtio.
Historia tuntee myös ylhäisempiä vouteja. Heitä oli linnojen ja jopa kuninkaan palveluksessa. Heistä on selvitystä mm. SukuForumin viestiketjussa Abrahamin kronikka. Olen mielenkiinnolla seurannut ketjua, vaikka itselläni ei tällaista sukua ole.
Ja ettei nykyaika unohtuisi: Edelleen taitaa olla olemassa kihlakunnanvouti ja kaupunginvouti.
Lähteet: Wikipedia: Jahtivouti, Wikipedia: Siltavouti, Mäkelä ym., Meidän kylät, Nallinmaa ym., Hämeenkyrön historia I - III
Useampikin suvustani on saanut rippikirjaan ammatikseen drängfogde (tai kuten papit sen useammin taisivat kirjoittaa dräng fogde). Suomenkielinen vastine on renkivouti, mutta kansa taisi puhua voudista. Kyseessä oli jonkinlainen alempi työjohtaja, renkien pomo. Kartanoissa hänen yläpuolellaan oli usein vielä varsinainen työnjohtaja, pienemmissä maataloissa suoraan isäntä. Hän teki samoja töitä kuin rengit ja torpparit, mutta johti ja valvoi tarvittaessa työtä. Palkkauksesta en tiedä, mutta kaipa asema siinä hiukan näkyi.
Siltavouti valvoi teiden ja siltojen kuntoa. Kun korjattavaa tuli, hän määräsi talonpojat töihin. Tieosuudet oli jaettu talollisille kunnossapitoa varten. Oma osuus saattoi joskus olla kaukana talosta, mikä ei varmaan motivoinut työhön. Myös siltoja oli hoidettavana oman pitäjän ulkopuolellakin, jos niiden kautta matkattiin vaikkapa Turkuun. Siltavoudin tehtävä ei siis ollut helppo.
Jahtivoudin tehtävänä oli järjestää petojen metsästystä ja valvoa, että taloissa oli siihen tarvittavia välineitä, kuten pyyntiverkkoja. Isot petojahdit eivät useinkaan olleet kovin tuloksellisia. Parempia tuloksia saatiin, kun susia ja karhuja pyydettiin palkkion toivossa yksin tai pienissä ryhmissä. Myös jahtivouti oli joskus taitava metsästäjä.
Sudenmetsästystä Saksassa 1582. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Wolfhunt1582.jpg
Jahtivouti ja siltavouti saivat tehtäviä myös nimismiehiltä. Ajan oloon heidän tehtävänsä alkoi olla lähellä poliisin työtä. Kun heidän toimensa 1891 lakkautettiin, ruvettiin palkkaamaan poliisikonstaapeleita. Jahti- ja siltavoudit olivat keränneet palkkansa viljakappoina kansalta. Poliisit palkkasi valtio.
Historia tuntee myös ylhäisempiä vouteja. Heitä oli linnojen ja jopa kuninkaan palveluksessa. Heistä on selvitystä mm. SukuForumin viestiketjussa Abrahamin kronikka. Olen mielenkiinnolla seurannut ketjua, vaikka itselläni ei tällaista sukua ole.
Ja ettei nykyaika unohtuisi: Edelleen taitaa olla olemassa kihlakunnanvouti ja kaupunginvouti.
Lähteet: Wikipedia: Jahtivouti, Wikipedia: Siltavouti, Mäkelä ym., Meidän kylät, Nallinmaa ym., Hämeenkyrön historia I - III
lauantai 6. huhtikuuta 2013
Kuntakokouksen päätöksiä
Kuntien lukumäärästä ja tehtävistä keskustellaan paljon. Katsotaanpa, millaisista asioista Wiljakkalan (Viljakkala, nykyisin osa Ylöjärveä) kuntakokous teki päätöksiä 16.7.1910, siis reilut sata vuotta sitten. Selostus kokouksesta oli Aamulehdessä 23.7.1910.
Kovin paljon ei kuntakokuksella pienessä kunnassa näyttänyt asioita olevan ellei sitten kirjeenvaihtaja ollut suorittanut karsintaa jutussaan.
Lisäksi lehtijuttu tietää kertoa, että heinänteko oli pitäjässä loppupuolella. Aluksi oli ollut kauniita ilmoja, mutta sittemmin olivat sateet tehneet kiusaa. Heiniä näytti kertyvän runsaanpuoleisesti. Myös vilja- ja perunasato näyttivät tuossa vaiheessa hyviltä.
Jo lakanneen kunnan vaakuna. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Viljakkala.vaakuna.png?uselang=fi
1. Luettiin viime vuoden kunnallistilit ja kansakoulujen johtokuntain sekä lainamakasiinitilit ja tarkastajien niistä antamat lausunnot. Kaikki tilit yhdellä korjauksella hyväksyttiin ja annettiin tilintekijöille tilinpäästö.Tässä kohden jää miettimään kopiotekniikkaa 1910. Olivatko kokoukseen osallistujat saaneet tilit etukäteen tutustuttavakseen vai luettiinko ne sananmukaisesti vasta kokoukselle? Aikaa ainakin kului, jos tileihin ei ollut mahdollista tutustua ennen kokousta.
2. Kunnallisverokuittien vapautustarkastus lykättiin ensi kokoukseen, kun oli vielä suurempi summa niitä lunastatmatta.Tunnustan tietämättömyyteni: Miten kunnallisverotus sata vuotta sitten käytännössä suoritettiin?
3. Karhen maantierumpu Rajaniemen vainiolla päätettiin ottaa kunnan haltuun siltojen luokkaan, laskuojan kaivamisen tähden kun on levinnyt pikkusiltain suuruiseksi.Varmaan hyvä karhelaisten kannalta.
4. Päätettiin koiravero korottaa yhdestä markasta kolmeen markkaan koiralta.Kuinkahan täydellisesti koiraveron perintä tuohon aikaan onnistui? Vielä 50-luvulla kotikyläni koirat kulkivat enimmäkseen vapaina määräyksistä riippumatta. Mahtoiko kaikille löytyä omistaja?
Kovin paljon ei kuntakokuksella pienessä kunnassa näyttänyt asioita olevan ellei sitten kirjeenvaihtaja ollut suorittanut karsintaa jutussaan.
Lisäksi lehtijuttu tietää kertoa, että heinänteko oli pitäjässä loppupuolella. Aluksi oli ollut kauniita ilmoja, mutta sittemmin olivat sateet tehneet kiusaa. Heiniä näytti kertyvän runsaanpuoleisesti. Myös vilja- ja perunasato näyttivät tuossa vaiheessa hyviltä.
Jo lakanneen kunnan vaakuna. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Viljakkala.vaakuna.png?uselang=fi
torstai 4. huhtikuuta 2013
Kansanelämän kuvauksia
Kuten olen kertonutkin, luen mielelläni muistelmia ja elämäkertoja. Nyt olen löytänyt tavallisen kansan kertojat. En tarkoita omakustanteita, vaikka niissäkin saattaa olla ainakin paikallishistorian kannalta mielenkiintoista tekstiä. Olen löytänyt SKS:n julkaisusarjan, jolla on otsikon mukainen nimi.
Ensimmäisenä luin kirjan nimeltä Kadonnut kangas, joka on Anna Makkosen toimittama. Ison osan siitä muodostavat Ida Digertin päiväkirjamerkinnät 1890-luvulta. Lisäksi kirjassa on muutaman paikallisen (Koski Tl) elämäkerta. Nuo kansanihmisten tekstit tulevat mielenkiintoisiksi, kun toimittaja on liittänyt ne historian tapahtumiin. Samalla tavalla sukututkimus voi antaa lähikuvan jostakin ajankohdasta.
Tuon kirjan jälkeen olen ihan sattumalta valinnut kirjastosta pari muutakin saman sarjan teosta. Niissä ei toimittajan panos ole ollut yhtä suuri, mikä on hiukan vähentänyt kirjojen kiinnostavuutta. Toisaalta niissä on kerrottu tapahtumista, joista ikäiselläni historiaa harrastaneella on väkisinkin taustatietoa. Vasta nyt havahduin katsomaan SKS:n sivuilta tarkempaa tietoa julkaisusarjoista. Niitä onkin paljon, monet todella kiinnostavia. Tässä elämänvaiheessa ei voi kovin paljon ostaa kirjoja, mikä on tietysti harmi niiden kustantajaa ajatellen. Onneksi kirjastossa näyttää SKS:n julkaisusarjoja olevan hyvin tarjolla.
Olen näissä blogiteksteissä joskus pohdiskellut sitä, milloin tavallinen kansa alkoi kirjoittaa. Käsitykseni mukaan kansakouluja alettiin laajemmin perustaa maaseudulle vuosisadan vaihteessa. Välttämättä tyttöjä ei silti laitettu kouluun, kuten käy tuosta alussa mainitusta Ida Digertin tarinastakin ilmi. Jo pari vuosikymmentä aiemmin pidettiin kylissä vuosittain muutaman viikon ajan kiertokoulua, jossa opetettiin myös kirjoittamista. Ainakin lahjakkaimmat lienevät taidon oppineetkin. Joku innokas on saattanut omaksua kirjoitustaidon myös itsekseen ja muilta kyselemällä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla on erilaisten keräysten tuloksena paljon kansanihmisten tekstejä. Hyvin valikoituna niistä on syntynyt kiinnostavia julkaisuja.
Ensimmäisenä luin kirjan nimeltä Kadonnut kangas, joka on Anna Makkosen toimittama. Ison osan siitä muodostavat Ida Digertin päiväkirjamerkinnät 1890-luvulta. Lisäksi kirjassa on muutaman paikallisen (Koski Tl) elämäkerta. Nuo kansanihmisten tekstit tulevat mielenkiintoisiksi, kun toimittaja on liittänyt ne historian tapahtumiin. Samalla tavalla sukututkimus voi antaa lähikuvan jostakin ajankohdasta.
Tuon kirjan jälkeen olen ihan sattumalta valinnut kirjastosta pari muutakin saman sarjan teosta. Niissä ei toimittajan panos ole ollut yhtä suuri, mikä on hiukan vähentänyt kirjojen kiinnostavuutta. Toisaalta niissä on kerrottu tapahtumista, joista ikäiselläni historiaa harrastaneella on väkisinkin taustatietoa. Vasta nyt havahduin katsomaan SKS:n sivuilta tarkempaa tietoa julkaisusarjoista. Niitä onkin paljon, monet todella kiinnostavia. Tässä elämänvaiheessa ei voi kovin paljon ostaa kirjoja, mikä on tietysti harmi niiden kustantajaa ajatellen. Onneksi kirjastossa näyttää SKS:n julkaisusarjoja olevan hyvin tarjolla.
Olen näissä blogiteksteissä joskus pohdiskellut sitä, milloin tavallinen kansa alkoi kirjoittaa. Käsitykseni mukaan kansakouluja alettiin laajemmin perustaa maaseudulle vuosisadan vaihteessa. Välttämättä tyttöjä ei silti laitettu kouluun, kuten käy tuosta alussa mainitusta Ida Digertin tarinastakin ilmi. Jo pari vuosikymmentä aiemmin pidettiin kylissä vuosittain muutaman viikon ajan kiertokoulua, jossa opetettiin myös kirjoittamista. Ainakin lahjakkaimmat lienevät taidon oppineetkin. Joku innokas on saattanut omaksua kirjoitustaidon myös itsekseen ja muilta kyselemällä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla on erilaisten keräysten tuloksena paljon kansanihmisten tekstejä. Hyvin valikoituna niistä on syntynyt kiinnostavia julkaisuja.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran päärakennus. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Sks_p%C3%A4%C3%A4rakennus.jpg
tiistai 2. huhtikuuta 2013
Tauollakin sukututkimusta
Jonkilainen kevätväsymys iski pääsiäisen alla. Niinpä päätin laittaa blogit ja sukututkimussivut hetkeksi telakalle. Mitään aikarajoja en asettanut, joten täällä ollaan taas. En myöskään tehnyt mitään suunnitelmia, että viettäisin pääsiäistä jotenkin erityisellä tavalla. Ihan tavallinen pääsiäinen tästä tuli, lammasta ja mämmiä syötiin ja vierailuja tehtiin. Verkostakaan en malttanut pysytellä poissa, mutta keskityin lähinnä tietojen etsintään.
Koska Ancestry.se:n tietokannat olivat avoinna (eivät kaikki), piti siellä tehdä muutamia tarkistuksia. Löysin yhden Amerikkaan muuttaneen perheen, jonka vaiheita olen sitten pystynyt seurailemaan. Huomasin nyt vasta (hidasälyinen!), että Ancestry.se:ssä on tietokanta 1880 - 1920 syntyneistä. Hakuja pystyy tekemään etunimillä, tarkalla syntymäajalla ja äidin tai isän nimellä. Se osoittautui käteväksi, kun etsi aviopuolisoiden syntymäpaikkoja. Myös perheen muuttojen seuraamista se helpotti. Mikä parasta, löydetyn tapahtuman kohdalla oli suora linkki alkuperäiseen kastettujen luetteloon.
Kun sitä Amerikkaan muuttanutta perhettä seurailin, käytin mormoonien Family Searchia. Sielläkin on nykyisin linkkejä alkuperäisiin asiakirjoihin, mutta niiden logiikka ei ihan auennut. Joissakin oli teksti "View image" ja kuva aukesi nätisti selaimeen. Muutamat linkit johtivat muille ilmaisille sivuille, kuten vaikkapa Ellis Islandin tietokantaan. Joissakin tapauksessa olisi pitänyt kirjautua Ancestry.com:n sivuille. En löytänyt Family Search-tunnuksiani mistään, joten en päässyt testaamaan, olisiko kuvat saanut niilläkin auki. Pitänee pyytää uutta salasanaa sinne.
Välillä unohtuu, että googlaaminenkin voi kannattaa sukututkimusmielessä. Löysin yhden muistokirjotuksen ja joitakin epämääräisempiä viitteitä sukulaisten vaiheista. Vielä kun keksisi, mistä niitä voi varmistaa.
Koska Ancestry.se:n tietokannat olivat avoinna (eivät kaikki), piti siellä tehdä muutamia tarkistuksia. Löysin yhden Amerikkaan muuttaneen perheen, jonka vaiheita olen sitten pystynyt seurailemaan. Huomasin nyt vasta (hidasälyinen!), että Ancestry.se:ssä on tietokanta 1880 - 1920 syntyneistä. Hakuja pystyy tekemään etunimillä, tarkalla syntymäajalla ja äidin tai isän nimellä. Se osoittautui käteväksi, kun etsi aviopuolisoiden syntymäpaikkoja. Myös perheen muuttojen seuraamista se helpotti. Mikä parasta, löydetyn tapahtuman kohdalla oli suora linkki alkuperäiseen kastettujen luetteloon.
Kun sitä Amerikkaan muuttanutta perhettä seurailin, käytin mormoonien Family Searchia. Sielläkin on nykyisin linkkejä alkuperäisiin asiakirjoihin, mutta niiden logiikka ei ihan auennut. Joissakin oli teksti "View image" ja kuva aukesi nätisti selaimeen. Muutamat linkit johtivat muille ilmaisille sivuille, kuten vaikkapa Ellis Islandin tietokantaan. Joissakin tapauksessa olisi pitänyt kirjautua Ancestry.com:n sivuille. En löytänyt Family Search-tunnuksiani mistään, joten en päässyt testaamaan, olisiko kuvat saanut niilläkin auki. Pitänee pyytää uutta salasanaa sinne.
Välillä unohtuu, että googlaaminenkin voi kannattaa sukututkimusmielessä. Löysin yhden muistokirjotuksen ja joitakin epämääräisempiä viitteitä sukulaisten vaiheista. Vielä kun keksisi, mistä niitä voi varmistaa.
Väestönlaskentaa 20-luvun Hollannissa. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Volkstelling_1925_Census.jpg
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)