lauantai 30. elokuuta 2014

Välttämättömiä taitoja

Olen pienenä oppinut lypsämään käsin ja kutomaan sukkaa. Lypsänyt en ole sitten 50-luvun, mutta äsken sukkaa kutoessani (minä kudon, en neulo) jäin pohtimaan välttämättömiä taitoja. Ikäisteni äideille oli tarpeen osata sekä käsinlypsyä että sukan kutomista. Omalle ikäluokalleni ei kumpikaan taito ole missään vaiheessa ollut välttämätön. Maailma muuttui, tulivat lypsykoneet ja lopulta -robotit. Nykyisin pärjää oikein hyvin ostamalla sukkansa ja muut vaatteensa kaupasta. Osaan myös lämmittää puuhellan, - kiukaan tai -uunin, mutta tätäkään taitoa en ole päässyt käyttämään kuin joskus harvoin mökkeillessä. Ilmankin olisin selvinnyt. No, enpähän saa häkämyrkytystä mökillä.

Lypsämässä harvinaista kyllä mies. Lähde: wikimedia


Mitä sitten ovat ne välttämättömät taidot, joita nykyisin tarvitaan? Ensiksi tulee tietysti mieleen tietotekniikka ja sen käyttäminen. Verkossa pitää hoitaa asioita ja perusohjelmatkin on syytä hallita, muuten tulee hankaluuksia. Ainakin joutuu muista riippuvaiseksi. Liikennesäänöt on myös hyvä tuntea, jotta osaa liikkua muiden seassa. Onko ruuanlaittotaito nykyisin välttämätön? Kaiketi, jos ei ole hyvätuloinen. Varsin tarpeellinen ainakin. Myöskään siivoaminen ei ole ulkoistettujen taitojen listalla, taas tietysti tuloista riippuen. Harjan, rikkalapion ja polvillaan luutuamisen tilalle on onneksi tullut parempia keinoja. Nyrkkipyykkiä en sen sijaan ole pessyt vuosiin ja mikäli se minusta riippuu, en ikinä enää pesekään.

En edellä kirjoitetulla tarkoita, ettenkö arvostaisi kädentaitoja. Pyrin vain raa'asti pohtimaan, mitä on ihan välttämätöntä osata. Sitä kuuluisaa elämänhallintaa, vaikka itse olen aina mieluummin puhunut arjen hallinnasta. Elämää kokonaisuutena kun ei voi hallita. Jätin myös tarkoituksella pois sosiaaliset taidot. Ehkä niistä jonkun toisen kerran. Nekin ovat muuttuneet aika tavalla. Muista taidoista sen verran, että lukea pitää edelleen osata ja kirjoittaminenkin on syytä hallita. Tosin yhä useammin huomaan, että käsiala heikkenee, kun tulee kirjoitetuksi vain koneella. Jos ei halua joutua ihan pyörälle päästään kaikesta, mitä mediasta löytyy, olisi pieni kriittisyys, se medialukutaitokin paikallaan.

Mitä seuraavaksi? Voidaanko autot kehittää niin "älykkäiksi", ettei ajotutkintoa enää tarvita? Onko mahdollista saada kodin pinnat itsensä puhdistaviksi? Tulevatko ohjelmat joskus niin helppokäyttöisiksi, ettei mitään opastusta tarvita? Mitä silloin pitää välttämättä osata? Kysymyksiä, joihin tulevaisuus antaa vastauksen.

torstai 28. elokuuta 2014

Pieniä lisäyksiä ja yksi vinkki

Välillä tulee tilanteita, että joku haluaisi ottaa yhteyttä kirjoittamatta kommenttia. Olen hankkinut sähköpostiosoitteen, jota voi käyttää, kun ei halua viestiään julkisuuteen. Se on annelin_ajatuksia@luukku.com. Siitä huolimatta toivon, että mahdollisimman moni kirjoittaisi kommentin silloin, kun asiaa (vaikka kuinka pientäkin) on. Onhan se ikäänkuin näiden blogien idea.

Muutama päivä sitten kirjoitin Hulda Orjatsalosta. En ollenkaan tarkoittanut, että kaikki nimen kantajat olisivat sukua keskenään. Nimenmuutostietokannasta näkyy, että nimeä on otettu eri puolilla maata ja eri aikoina. Aarne Riddelinin nimenmuutoksesta muistan lukeneeni, että se olisi ollut protesti hänen isänsä valitsemaa Ritarsalo-nimeä kohtaan. Mikä lienee ollut muiden tuon nimen valinneiden motiivi?

Edellisestä tekstistä vielä sen verran, että en tosissani usko kahdesti murhasta tuomitun pystyneen harrastamaan sukututkimusta, saati luoneen sukupuuta verkkoon. Tuskin se ainakaan vankilasta olisi ollut mahdollista. Tarkoitukseni oli kuvata hätkähdystä, jonka koin, kun Google toi asian esiin. Kukaan ei liene tutkinut sukututkijoiden parissa esiintyvää rikollisuutta, mutta tuskinpa se paljon poikkeaa keskimääräisestä.

Päättyvän kesän kunniaksi näkymä Turusta edellisvuodelta


Sitten se vinkki. Olen kesän aikana kahdesti kokenut, etteivät kaikki seurakunnat pidä ihan tiukkapipoisesti kiinni sadan vuoden säännöstä. En kerro seurakuntia, ettei mikään byrokraatti puuttuisi asiaan. Mutta vinkkinä mainittakoon, että kannattaa soittaa ja kysyä, mikä on viimeisin rippikirjajakso, mitä itse pääsee tutkimaan. Erityisen kohtuuttomalta mainittu sääntö tuntuu kuolleiden luetteloiden osalta. Jos olen oikein ymmärtänyt, ei mikään laki sellaista vaadi.

tiistai 26. elokuuta 2014

Murhaaja sukututkijana?

Myönnetään heti, otsikko on vähän turhan raflaava. Tarina kuitenkin menee näin. Huomasin, että isoäitini serkku oli nuorena miehenä 1900-luvun alussa vaihtanut sukunimensä tai siis sen nimen, mitä hänestä sukunimen tapaan käytettiin. Syytä en tiedä, ja muutos näkyy vain hiljattain digitoidussa rippikirjassa. Ei siitä ole lehdissä ilmoiteltu. Uteliaisuuttani heitin hänen nimensä Googleen, jonka linkkien joukosta löytyi myös MyHeritage-sivuston sukupuu. En ole kirjautunut MyHeritageen, kun en ole jaksanut selvittää itselleni sen käytänteitä enkä siis pääse tarkemmin sukupuita katsomaan. Vähästä näkemästäni (syntymävuosi ja äidin suhteellisen harvinainen sukunimi) päättelin kuitenkin henkilön todennäköisesti olevan sukulaiseni.

Myös sukupuun laatijan nimi näkyi, nähtävästi hän oli sukulaiseni vaimon sukua. Katsoin ensin, olisiko hän jäsenenä Suku Forumilla, jonka kautta voisin lähettää hänelle viestin. Ei ollut, ei ainakaan samalla nimellä kuin MyHeritagessa. Siispä googlaamaan häntäkin. Lähes tulkoon ensimmäinen osuma sattui jollekin murhasivustolle, jossa avoimesti käsiteltiin rikollisia nimeltä. Etsimäni henkilö tai hänen kaimansa oli sivuston keskustelun mukaan kahdesti riistänyt toisen ihmisen hengen. No, on sanottava, että nimi on ihan tavallinen. Osumia tuli toki paljon muitakin, yrittäjistä veteraaniurheilijoihin.

Lähde: pixabay


Halu ottaa yhteyttä kyseiseen henkilöön kuitenkin katosi. Oikeastaan ensimmäistä kertaa tulin ajatelleeksi, että tämän harrastuksen puitteissa voisi törmätä aika ikäväänkin henkilöön. Ei sukututkimus sinänsä tee kenestäkään parempaa ihmistä. Aika harvoin otan yhteyttä täysin tuntemattomiin ihmisiin, mutta jonkun verran saan kysymyksiä ja pyyntöjä. Useimmiten yhteydenotot ovat tulleet sukusivujeni kautta ja yhtä lukuunottamatta kaikki kokemukset ovat olleet myönteisiä tai neutraaleja ellei sitä lasketa, että tietojen lähettämisen jälkeen vastaanottajasta ei kuulu mitään. En aio arastelemaan ruveta tulevaisuudessakaan, mutta ehkä pieni googlaus voi olla paikallaan, jos henkilöstä ei tiedä yhtään mitään ennestään.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Hulda, tuntematon Orjatsalo

Eräs kaukainen sukulaiseni avioitui 1910-luvulla Hulda Orjatsalon kanssa. Nimi herätti tietysti heti miettimään tunnettua näyttelijää ja teatterinjohtajaa Aarne Orjatsaloa. Ihan turhaan. Jos Orjatsalon elämässä on joku Hulda ollut, ei hän ainakaan ole tämän kanssa avioitunut. Oli siis lähdettävä etsimään muita vaihtoehoja. Hulda oli syntynyt Ikaalisissa ihan tavalliseen torppariperheeseen, joka myöhemmin muutti Pirkkalaan. Pirkkalan seurakunnan kirkonkirjoja ei ole digitoitu niin pitkälle, että heitä voisi siellä seurata. Tietoa on siis yritettävä etsiä muualta.

Nimi Orjatsalo on sellainen, että se on todennäköisesti otettu 1900-luvun alkuvuosina, kun pyrittiin suomalaisiin nimiin. Siispä Suomen Sukututkimusseuran nimenmuutostietokantaa tutkimaan. Siellä näkyy tietysti Aarne Riddelinin nimen muuttuminen Orjatsaloksi 1907. Mutta siellä on myös eräs David Efrain, joka 1912 muutti nimensä Hirvijoki nimeksi Orjatsalo. Sopisi Huldan isäksi, tosin Ikaalisissa heistä oli käytetty nimeä Mäensivu torpan mukaan. Mutta kerrankos nimi vaihtui asuinpaikan muuttuessa. Nimenmuutos on sikäli erikoinen, että tavanomainen suomenkielinen nimi on vaihdettu hiukan erikoisempaan versioon. Oliko kyseessä kannanotto?


Muurmannin legionalaiset eivät liity mitenkään Huldaan, vaan kuuluisampaan sukunimikaimaansa. Lähde: wikipedia

Jotenkin pitäisi varmistua, että Hirvijoki on entinen Mäensivu, kun tietokanta ei edes asuinpaikkaa mainitse. Avuksi tulee toinen tietokanta, nimittäin SSS:n hautakivitietokanta. Se tuntee kaksi Huldan veljeä sukunimellä Orjatsalo. Tämä mielestäni riittää osoittamaan, että Huldan perhe käytti tätä nimeä. Sukulaiseni muutti Huldansa kanssa Helsinkiin eikä vaimosta ole enempää tietoa. Miehen kuolinilmoitus on säilynyt, mutta Huldaa ei surijoiden joukossa ole. Täytyy kai joskus yrittää katsella Helsingin poliisilaitoksen osoitekortistosta, mitä Huldalle tapahtui muuton jälkeen.

perjantai 22. elokuuta 2014

Riitaa puhelimesta

Olen tainnut mainitakin, että olen toisinaan katsellut korkeimman oikeuden digitoituja tuomiotaltioita. Mielessä on yksi oikeusjuttu, mutta siitä ei ole löytynyt mitään. Pari muuta sukulaisiin liittyvää sen sijaan on tullut vastaan ihan yllättäen. Joskus hakemiston selaaminen on herättänyt uteliaisuuteni, vaikka osalliset ovat olleet minulle täysin vieraita. Kerron nyt yhdestä sellaisesta tapauksesta. En tallentanut siitä mitään, joten kirjoitan tätä muistini (voi voi!) varassa. Tapahtumapaikka oli Helsinki ja aika pian sodan jälkeen.

Liikkeenharjoittaja oli antanut työntekijälleen tehtäväksi hankkia kauppaan vuokrapuhelimen. Tämä olikin sellaisen toimittanut, mutta ottanut sen omiin nimiinsä, mistä ei kuitenkaan ollut maininnut työnantajalleen mitään. Kauppias myi pian liikkeensä ja sopi ostajan kanssa, että puhelin jää edelleen liikkeeseen. Työntekijän työsuhde kuitenkin päättyi pian. Hän sai ennen sitä ostetuksi puhelinyhtiön osakkeita ja siis muutetuksi vuokrapuhelimensa omistuspohjaiseksi. Niinpä hän siirsi puhelimensa pois liikkeestä, kun työt loppuivat. Tästä alkoi oikeusjuttu, joka siis meni aina korkeimpaan oikeuteen asti. Kaikki oikeusasteet totesivat, että työntekijällä oli ollut vuokrapuhelin, jonka hän oli muuttanut osakkeisiin perustuvaksi liittymäksi ja se siis kuului hänelle. 

Vanhimmat lukijani varmaan muistavat lankapuhelinten ajat ja nuo vuokra- ja osakeliittymät. Nuoremmat kai ihmettelevät, miksi käydä oikeutta tuollaisesta. Miksei yrittäjä vain hankkinut uutta liittymää omiin nimiinsä? Ilmeisesti sellaisia ei ollut noin vain saatavissa. Oletan (en tiedä), että Helsingissäkään ei heti sodan jälkeen ollut automaattisia puhelinkeskuksia. Käsivälitteisissä keskuksissa liittymien määrä oli ilmeisesti varsin rajallinen. Ainakin maaseudulla oli joskus vaikea saada puhelinta, vaikka olisi sellaisen pystynyt maksamaankin.

Lähde: pixabay


Nyt noihin tuomiotaltioihin on yllättäen ilmaantunut sellaisia, joita voi selata vain arkistolaitoksen koneilta, mahdollisesti käyttöluvan saatuaan. Ehkä 50-luvun aineisto on niin uutta, että sellainen on katsottu tarpeelliseksi? Mutta miksi vuoden 1938 tuomiotaltiot ovat saaneet saman kohtelun, kun aiempi ja myöhempi aineisto on vapaasti verkossa luettavaa? Ja eivätkö tuomioistuinten päätökset ole julkisia, jos niitä ei erikseen julisteta salaisiksi? Aiheuttaako alun hakemisto ongelmia? Ensin ajattelin antaa palautetta arkistolaitokselle. Sitten mieleen hiipi pelko, että vievät vielä koko aineiston käyttöluvan alaiseksi.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Vankiluetteloita

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut vangeista ja vankiloista. Asia kiinnostaa, koska muutama sukulainen on syyllistynyt rikoksiin - ei onneksi sentään väkivaltarikoksiin - ja joutunut viettämään joitakin vuosia kiven sisällä. Rikoksista ja tuomioista löytyy tietoa oikeuden pöytäkirjoista. Joissakin seurakunnissa on säilynyt rikosluetteloita, joissa on selvitys rikoksesta ja tuomiosta. Vankila-ajalta tietoa on vaikeampi saada. Erityisesti jää vaivaamaan, jos tuomittu on kuollut vankeusaikanaan, mikä ei ollut ihan harvinaista.  Olen ollut siinä käsityksessä, että tuomitut pysyivät kotiseurakuntansa jäseninä. Rippikirjojen huomautuksissa oli sitten yleensä merkintä rangaistuksista ja mahdollisesta kuolemasta. Kuitenkin Turun lääninvankilassa näyttää pidetyn rippikirjaa 1860-luvulla?

Jotenkin on tullut tunne, että vankeja koskevat aineistot (lähinnä vankiluettelot kiinnostavat) ovat jossain määrin hajallaan. Vanhimmat vankiluettelot lienevät läänintileissä. Portti kertoo, että niitä on myös ainakin lääninhallitusten, hovioikeuksien, kehruuhuoneiden ja lääninvankiloiden arkistoissa. Luultavasti saan syyttää puutteellisista tiedoistani omaa laiskuuttani. En ole tutkinut vankeinhoitoasiakirjoja Kansallisarkistossa tai Turun maakunta-arkistossa, kun muutakin etsittävää on aina ollut. Jos niitä kuitenkin pian digitoitaisiin... Jotakin onkin digitaaliarkistossa. Haku "vankiluettelot" antaa kruununvankiloiden vankiluettelot vuosilta 1823, 1833 ja 1848. Selasin Turun kruununvankilan (kaiketi Turun linnassa) luetteloita.



Turun kruununvankilaan oli useimmiten lähetetty vankeja Turun ja Porin läänistä, mutta huomasin joukossa myös Helsingistä, Vaasasta ja Tampereelta kotoisin olleita. Aika moni tuntui olleen odottamassa tuomioistuimen käsittelyä. Juttu oli lykätty seuraaviin käräjiin tai oltiin muuten tutkintavankeudessa. Myös sakkoja sovittaneita oli joukossa. Pari esimerkkiä vuodelta 1848. Huittislainen Matti Jaakonpoika on lähetetty vankilaan vaeltelevan elämäntapansa johdosta. Häntä oli kuulusteltu, mutta jutun lopputulos ei luettelosta selviä. Sepänkisälli Anders Holm Tampereelta taas oli sovittamassa kolmen hopearuplan sakkorangaistusta, jonka oli saanut ensikertaisesta päihtymyksestä.

maanantai 18. elokuuta 2014

Naisia sananlaskuissa

Ihan muuta etsiessäni eksyin Projekti Lönnrot-sivuston kautta selaamaan Elias Lönnrotin keräämiä suomalaisia sananlaskuja. Ne ja Lönnrotin selitykset olivat alunperin ilmestyneet lehdissä 1836 - 1837. Vuonna 1892 Werner Söderström julkaisi ne Eero Jääskön toimittamina aakkosjärjestykseen laitettuina. Vaikka ikäpolveani on kasvatettu sananlaskujen avulla, oli näissä Lönnrotin kokoamissa yllättävän monta itselleni outoa, jopa sellaisia, joiden tarkoitusta en ilman selitystä olisi edes ymmärtänyt. Jäinkin miettimään, oliko ne kerätty itäisestä Suomesta. Siitä enemmän joskus toisen kerran.

"Asialle mies kylähän, vaimo varten syömistänsä" tai "Ei lapset laista tiedä, vaimot vallan tuomioista" saivat minut katsomaan hiukan tarkemmin, miten sananlaskut suhtautuivat naisiin. Kovin montaa myönteistä en löytänyt. Jos niitä tai neutraaleja oli, ne liittyivät yleensä naisen nuoruuteen ja kauneuteen, kuten "Nuorra naista kiitetähän vanhana sotaurosta". "Ei salli savinen pelto koreata kuokkijata, piian pitkiä hameita, sukan vartta valkeata" kai sisältää yleisesti koreilukieltoa talonpoikaiselle väestölle. Samaan sarjaan arvatenkin kuuluu "Lapsi suuhun suurimmankin, piika päähän pienimmänkin". Samoin "Katumoiksi vaimo kaunis, sitä kaikki kauloavi; huoliksi hyvä hevonen, sitä rikas riitelevi" lienee yleinen kehotus kohtuuteen. "Miehittäin on myllyn käynti, vaimottain on lehmän lypsy" toteaa vanhan työnjaon. 

Daniel Nyblinin valokuva Albert Gebhardin teoksesta Ukkoja.


Mutta palatakseni vielä tuohon sananlaskujen melko kielteiseen naiskuvaan. "Jolla vaimo, sillä vaiva; jolla lapsi, sillä kaksi" tai  "Kala se on kiiskikin, lapsi se on tytärkin"  eivät juuri naista arvosta. Jälkimmäistä Lönnrot selittää raskaaseen työhön pystyvän työvoiman tarpeella. "Paha ompi vaimon valta, kahden valta varsin hullu" haluaa näyttää kaapin paikan. "Pääsen mä kolmesta pahasta: venehestä vuotavasta, hevosesta
heittiöstä, akasta ani-pahasta: venehen tulella poltan, hevosen hukille syötän, akan taudilla tapatan" ei kaipaa selityksiä. Lopuksi vielä pilkkasanat naisen alettua miesten töihin: "Sillä akka voittaa, kun puolen puuta taittaa". Esimerkit ovat satunnaisia, mutta kertovat mielestäni varsin miesvaltaisesta maailmasta.




lauantai 16. elokuuta 2014

Billion Graves

Jos henkilö on kuollut 1910-luvulla tai myöhemmin, on hänen tarkkaa kuolinpäiväänsä usein vaikea selvittää, paitsi maksullisesti seurakunnasta tietysti. Itseäni tämä kiusaa, tuntuu ikäänkuin jotain jäisi kesken tuon ihmisen kohdalla. Jos tietää, mihin hänet on haudattu, voi tietysti käydä hautausmaalla etsimässä hautakiveä. Tavallisen kansan hautoja ei kuitenkaan kovin paljon ole säilynyt sotia edeltävältä ajalta. Jos lisäksi kuolema on kohdannut Suomen rajojen ulkopuolella, ei haudalle ole helppo lähteä. Hautakivitietokannat tulevat avuksi, tosin jos hautakiveä ei ole, ei niistäkään mitään löydy. Aiemmin olen kirjoittanut Find a Grave-tietokannasta ja Suomen Sukututkimusseuran hautakivitietokannasta. Yhtenä iltana eksyin Billion Graves-tietokantaa tutkimaan.

Sekin on amerikkalainen tietokanta, jonka vastuuhenkilöt on sivulla esitelty. Muuten taustoista ei pikaisella vilkaisulla paljon selvinnyt. Linkkejä näkyy olevan Myheritagen ja Genealogybankin sivuille, mutta ne voivat olla myös mainoksia. Valokuvaajia lienee melkoinen joukko, vapaaehtoispohjalla olettaisin. Katsoin erityisesti, mitä hautausmaita Suomesta on kuvattu. Runsaimmin kuvia löytyy Helsingin seudulta: Helsingin pitäjän kirkon, Hietaniemen, Kulosaaren ja Malmin hautausmaita on kuvattu paljon. Muuten kuvia on ympäri maata ihan yhdestä ainokaisesta pariin sataan hautausmaata kohti. Samantapainen näytti tilanne olevan Ruotsin kohdalla: vain Västerlandan, Solnan, Malmön Limhamnin, Kvidingen, Klippanin, Ängelholmin Hjärnarpsin ja Gråmanstorpin hautaismailta oli kuvattu hautoja tuhat tai enemmän. Toki muutama sata kuvaakin on hyvä tulos.

USA:n ja Kanadan osaltakin vaihtelu näyttää suurelta. Täysin kuvaamattomia hautausmaita on paljon. Nimellä voi tietysti hakea. Jos tietää, missä etsitty on asunut, voi myös katsoa, löytäisikö hänet osavaltion ja piirikunnan avulla. Erityisesti, jos nimi on voinut muuttua tai sen kirjoitusasu voi vaihdella, kannattaa tätäkin kokeilla. 

Hautoja ja hautakiviä on monenlaisia. Lähde: pixabay


Sinänsä näistä tietokannoista voi olla hyötyä yksittäistapauksissa, mutta eivät ne kovin kattavia ole. USA:n osalta on tietysti paras apu SSDI. Kanadassa ymmärtääkseni vain Brittiläisen Kolumbian kuolleista on hyvin toimiva tietokanta verkossa. Ruotsin puolelta löytyy ainakin maksullinen Sverige, födelseuppgifter för personer som avled mellan 1901 och 2006, tosin sieltäkään ei saa tarkkaa kuolinaikaa, vaan sitä varten pitää ostaa CD. Olen ymmärtänyt, että Suomessa kuolintiedot ovat julkisia, kun 50 vuotta henkilön poisnukkumisesta on kulunut. Lienee toiveajattelua, että ne joskus sisältyisivät kattavaan tietokantaan.

torstai 14. elokuuta 2014

Palvelukseen halutaan

Alla oleva pikkuilmoitus Aamulehdessä 1896 sai minut miettimään, miten työpaikkoja ja toisaalta työntekijöitä on aiemmin hankittu.

Aamulehti 20.5.1896

Olen lukenut pestuumarkkinoista, joilta palkollisia voitiin hankkia. Arvatenkin pienissä yhteisöissä myös sopivan tilaisuuden tullen kysyttiin paikkaa/palkollista. Näin etenkin, jos talo oli hyvässä maineessa tai joku tiedettiin kovaksi työntekijäksi. Vaihto tapahtui sitten marraskuussa, jos sopimukseen päästiin.

Kaupunkien osalta en menettelyä tunne. Niissäkin kuitenkin kirkonkirjoissa näkyy renkejä ja piikoja, joten oletettavasti  heitä koskivat samat palkollissäännöt. Kun teollistuminen alkoi, käytiin tehtaan portilla kyselemässä työtä. Myös joku aiemmin töihin päässyt saattoi puhua sukulaisensa tai tuttavansa puolesta. Kaupunkiseurakunnissakin on muuttaneiden luetteloissa yleensä selvä piikki marraskuussa, koska silloin maaseudulta tulleet rengit ja piiat olivat vapaita siirtymään uuteen työpaikkaan.

Tuossa yläpuolella olevassa ilmoituksessa oli merkittynä vain liikkeen nimi. Oli siis tarkoitus, että halukkaat 13 - 14-vuotiaat nuorukaiset menivät paikalle työtä kysymään. Samassa lehdessä oli kuitenkin myös ilmoituksia, joissa vastauksia pyydettiin lehden konttoriin. Erityisesti tätä menettelyä suosivat työpaikkaa etsivät. Oli siis jo tarpeeksi lehteä säännöllisesti seuraavia ja toisaalta kirjoitustaitoisia. Myös postinkulku piti olla riittävän nopeaa, jos työnhakijoita oli kauempaa. 

Ilmeisesti myös suuret rata-, metsä-, rakennus- ja linnoitustyömaat hankkivat työvoimaa samoilla tavoilla. Ainakin Riihimäen saha ja Jokelan saha hakivat noin 400 miestä halonhakkaajiksi  Aamulehdessä 25.2.1911. Kun tieto savotasta levisi, osasivat työn tarpeessa olevat tulla kysymään. Työttömät työnhakijat olivat ainakin periaatteessa uusi ilmiö, joka tuli esiin 1800-luvun loppuvuosina.  

Virkailmoituksiakin selasin. Niistä jonkun toisen kerran.

tiistai 12. elokuuta 2014

Paikallishistoriallista apua

Olen kerännyt jonkinmoisen määrän paikallishistoriaan liittyviä julkaisuja. Välillä miltei unohdan ne, mutta nyt taas erään sukulaisen kysymyksen herättämänä tulin niitä selanneeksi. Niinpä jotakin asiasta myös blogissa. Useimmat julkaisut ovat peräisin ajalta, jolloin verkossa julkaiseminen ei ollut yhtä yleistä kuin nyt. Tulin hankkineeksi niitä erityisesti, kun olin aloitteleva sukututkimuksen harrastelija. Halusin mielelläni nähdä, onko kukaan kokeneempi sukututkija tullut samaan tulokseen kuin minä. Tietysti halusin myös vinkkejä. 

Julkaisut ovat hyvin monenlaisia. Joukossa on kaikkea arvostettujen historiantutkijoiden tilaustyönä tekemistä pitäjänhistorioista jonkun keskustelukerhon huvittavien tarinoiden kokoelmaan. On niin paksuja kirjoja kuin ohuita vihkosiakin. Julkaisijoina ovat toimineet tunnetut kustantamot, kunnat, seurakunnat, yritykset, yhdistykset, erilaiset harrastepiirit ja kirjoittajat itse. Osalla kirjoittajista on työhön ryhtyessään ollut kokemusta ja selkeä näkemys lopputuloksesta. Osa on vain ryhtynyt kirjaamaan omia tai läheistensä muistoja paperille.

Onko julkaisuista hyötyä? Kyllä, kyllä niistä hyötyä on, kunhan itse muistaa tarkistaa sen, mikä on tarkistettavissa. Luotettava pitäjänhistoria taustoittaa mukavasti sukututkimusta ja saattaa kertoa sukulaistalon asujista sellaista, mitä ei itse huomaisikaan. Kuten jo totesin, taitavien sukututkijoiden sukutaulujen avulla voi löytää oman virheensä tai saada muun hyödyllisen vinkin. Yrityshistorian kirjoittaja on toisinaan päässyt käsiksi sellaisiin lähteisiin, mitä ei itse pääse selaamaan. Paikallislehden vanhat numerot saattavat vahvistaa tai korjata kylähistoriikissa kerrotun jutun. Hankalimpia tarkistettavia ovat tuollaiset kaskunomaiset kertomukset. Mutta kaipa nekin kertovat jotain siitä, millaisena tarinan kohdetta on pidetty.

Ainakin yhdessä paikallishistoriahyllyni julkaisussa on kuvauksia nälkävuosilta. Kuva tosin on wikimediasta.


Edelleenkin hankin joitakin uusia paikallishistorioita, mutta aika tavalla karsitummin kuin aiemmin. Tosin saan välillä sukulaisilta lahjaksi sellaisiakin, joita en itse olisi hankkinut. Olen huomannut, että Pirkanmaan maakuntakirjastolla on varsin hyvät paikallishistoriakokoelmat. Nykyisin pyrinkin lainaamaan julkaisun ensin ja ostamaan vain, jos siinä on riittävän paljon minua kiinnostavaa aineistoa. Kirjahyllytilaa säästyy.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Mieli muuttui

Olen ollut siinä käsityksessä, että eräs Kalle Mouhijärveltä muutti Amerikkaan 1903. Ainakin hän on tuon vuoden huhtikuussa hankkinut itselleen passin, joka tosin oli voimassa vain seuraavan vuoden loppuun. Mouhijärven uusimmat digitoidut rippikirjat paljastavat, että Kalle kyllä lähti pitäjästä, mutta ei Amerikkaan, vaan muun perheen mukana Orivedelle kesäkuussa samana vuonna. No, olihan sekin muutos. Perhe löytyy Oriveden rippikirjoista. Niiden mukaan Kalle avioitui Orivedellä ja rupesi talolliseksi. Oikeammin sanottuna viljelemään lohkotilaansa, joka varmaan jo seuraavassa rippikirjassa näkyy täysin itsenäistyneenä tilana. Kun perhekin alkoi kasvaa, jäivät matkahaaveet todennäköisesti. Tai kukapa tietää?

Kalle taitaa olla ensimmäinen vastaantullut, joka passin ottamisen jälkeen muutti suunnitelmiaan. Ymmärtääkseni passilla piti matkustaa 60 vuorokauden kuluessa sen hankkimisesta. Ihan turhanpantiksi ei sitä ei siis kannattanut ottaa, maksoikin varmasti jotakin. Useimmilla lähtijöillä kai oli joku tuttu, jonka luokse he menivät. Kirjeitä siis kulki ja laivaliputkin piti hankkia ennen matkustamista. Torppien pojilla ja tyttärillä ei ollut varaa ylimääräisiin yöpymisiin matkan varrella, joten reitti piti olla selvä. Useimmat kai hankkivat passin vasta, kun lähtöpäätös oli tehty.

Tämä Ellis Islandin rakennus avattiin 1900 ja se otti vastaan monta suomalaistakin siirtolaista. Lähde: wikimedia

Useammin toisiin ajatuksiin ovat tulleet henkilöt, jotka ovat hankkineet vasta esteettömyystodistuksen passia varten. Todistuksen hankkineista olen löytänyt luetteloita muutaman nimismiespiirin arkistosta. Heidän joukossaan on ollut joitakin, joita ei löydy passi- eikä matkustajaluetteloista, ei myöskään amerikkalaislähteistä. Todennäköisesti he ovat jääneet kotimaahan. Mitään erityistä syytä passin epäämiseen en ole heillä havainnut, mutta onhan sellainenkin mahdollista. Luultavasti mieli on vain muuttunut.

perjantai 8. elokuuta 2014

Aamulehden paikallisnumeroita 1900-luvun alusta

Muutama päivä sitten kirjoitin luetteloista ja hakemistoista, joita on SSS:n vanhoilla sivuilla. Niiden joukossa on myös Luettelo suomenkielisten sanomalehtien julkaisemista paikallisnumeroista vv. 1909-1918. Siitä käy ilmi, että aktiivisimmin paikallisnumeroita julkaisi Aamulehti vuosina 1910 - 1914. Ajankohta on sillä tavalla hankala, että vain osa julkaistuista pitäjänkuvauksista on verkossa vapaasti luettavissa, osa näkyy pelkästään vapaakappalekirjastoissa. Aamulehden kuvauksista valtaosa kuului sarjaan "Hämeen-Satakunnan maalaiskuntia" ja ne julkaistiin alaotsikolla "Piirteitä ... pitäjästä". Kaikkiaan lehti julkaisi 23 paikallisnumeroa, joissa (ainakin useimmissa) oli myös valokuvia. Mukaan pääsivät Akaa, Eräjärvi, Hämeenlinna, Kangasala, Karkku, Kiikka, Kuhmalahti, Kuorevesi, Kuru, Lempäälä, Längelmäki, Messukylä, Mouhijärvi, Nokia, Orivesi, Pirkkala, Pälkäne, Ruovesi, Sahalahti, Suoniemi, Teisko, Tyrvää ja Vesilahti. Nokia ei vielä tuolloin ollut pitäjä, kyseessä on jonkinlainen teollisuuskuvaus. Kirjoitukset ilmestyisvät seuraavasti: 

Akaa  14.1.1912
Eräjärvi  24.11.1912
Hämeenlinna  8.12.1912
Kangasala  18.12.1910
Karkku  19.10.1913
Kiikka  29.11.1914
Kuhmalahti  23.7.1911
Kuorevesi  8.9.1912
Kuru  21.9.1913
Lempäälä  19.2.1911
Längelmäki  24.6.1911
Messukylä  27.11.1910
Mouhijärvi  29.9.1912
Nokia  20.10.1912
Orivesi  21.5.1911
Pirkkala  4.6.1911
Pälkäne  7.5.1911
Ruovesi  28.1 ja 4.2.1912
Sahalahti  3.3.1912
Suoniemi  15.10.1911
Teisko  10.8.1913
Tyrvää  16.6.1912
Vesilahti  28.7.1912

Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto


Mikä noiden vanhojen lehtijuttujen anti sitten on sukututkijalle? Yleensä niissä on kuvattu pitäjän kyliä ja taloja, ainakin isoimpia. Ehkä jokin tiedonmurunen voi löytyä sitä kautta. Merkittävämpää on kumminkin ajankuva. Se, mitä pidettiin tärkeänä ja mainitsemisen arvoisena reilut sata vuotta sitten.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Risti Kanadassa kuolleelle

Papeilla oli tapana merkitä rippikirjaan risti kuolleen nimen eteen. Myös vanhoissa valokuvissa näkee toisinaan ristejä, joita on merkitty niiden kohdalle, jotka ovat kuolleet. Mouhijärven rippikirjassa 1902 - 1911 kohtasin hiukan yllättävän ristin. Merkintä oli tehty vasta paljon myöhemmin, vuonna 1946. Henkilö oli silloin kuollut Kanadassa. Alkuperäisessä rippikirjassakin oli ollut tieto Amerikkaan muutosta. Rippikirjaan oli muutenkin tehty paljon myöhempiä merkintöjä erilaisella kynällä. Sikäli kuin ymmärsin, kyse ei kuitenkaan yleensä ollut noin myöhään kirjoitetuista teksteistä. Miksi tehdä 1946 merkintä 1900-luvun alun rippikirjaan? Oliko se viimeinen, johon Amerikkaan muuttaneet vielä merkittiin? Ainakin henkikirjoista he muistaakseni katoavat joskus vuoden 1920 aikoihin.



Merkintä Mouhijärven rippikirjassa. Lähde: SSHY:n jäsensivut

Muistan jostakin lukeneeni, että Suomen ulkomaiset edustustot seurasivat paikallisissa lehdissä olleita tietoja kuolleista suomalaisista. Arkistolaistoksen Portti vahvistaa tämän tiedon. Näkojään Ulkomailla kuolleita suomalaisia koskeva kirjeistö on Turun maakunta-arkistossa. Sekin pitää ottaa tutkinnan kohteeksi joskus, kun taas Turkuun saakka ehtii/pääsee. Voisi hyvin kuvitella, että tieto mouhijärveläisen kuolemasta on tullut ulkoasiainministeriön kautta. Muistelen mainitsemassani artikkelissa kerrotun, että sota-aikana muiden Pohjoismaiden lähetystöt hoitivat tätä tehtävää suomalaisten puolesta.

Kuolleista siirtolaisista muistan nähneeni mainintoja myös paikallislehdissä, mistä olen tainnut joskus kirjoittaakin. Luultavasti tiedot päätyivät lehtiin seurakunnan kautta. Kun henkilö päätettiin poistaa seurakunnan rekisteristä, hänet varmaan mainittiin seurakunnallisissa ilmoituksissa. Hämärä mielikuva sanoo, että mainintoja olisi ollut muuallakin lehdissä. Niiden täytynee olla siinä tapauksessa omaisilta peräisin.


maanantai 4. elokuuta 2014

Mitä kannattaa tallentaa omalle koneelle?

Liekö pääni pehmennyt helteillä, kun yhtäkkiä iski ajatus, etteivät kaikki verkkomateriaalit välttämättä ole olemassa ikuisesti. Sanotaanhan tosin, että kerran verkkoon laitettua on mahdoton saada sieltä pois. Toisaalta  aina silloin tällöin tulee linkkiä avatessa ilmoitus "Not Found". Joko osoite on muuttunut, sivu on jostain syystä poistettu palvelimelta tai koko palvelimen ylläpito lopetettu, minkä olen kerran itse karvaasti kokenut.

En sentään ruvennut paniikissa kirkonkirjoja tallentamaan. Uskoni SSHY:n ja arkistolaitoksen sivujen pysyvyyteen on luja. Eivätköhän niiden digitoidut materiaalit ole käytettävissä niin kauan kuin itse pystyn niitä hyödyntämään. Sen sijaan kävin läpi SSS:n vanhojen sivujen luetteloita ja hakemistoja. Olen kerran kadottanut sivuston osoitteen (vai lieneekö se ollut pois käytöstä). Paljonhan siellä on sellaista, johon löytyy muualta suorat linkit, kuten arkistolaitoksen tietokantoja. Mutta mielestäni siellä on myös sellaista, mitä ei muualta löydy. Erityisesti kiinnosti tietysti Satakuntaa koskevat aineistot. Niinpä tiedän nyt, että eräs sukulaiseni asui 1928 Nokialla, hänen nimensä kun löytyy lakkolaisten listasta. 

Kuva liittyy lakkoteemaan. Lakkolaisia Arcade Building-rakennuksen edustalla 1894. Lähde: wikimedia


Muutamia "mustia listoja" - osa työnantajien, osa ammattiliittojen laatimia - tallensin omalle koneelle. Kopioin luettelot tekstinkäsittelyohjelmaan eivätkä ne vieneet paljon tilaa. Lisäksi tallensin listat niistä, joita kaivattiin vuoden 1918 tapahtumien selvittelyissä ja toiselta puolen kunniamerkkien saajina. Kadonneista suurin osa oli Venäjälle menneitä. Erkki Hasen luetteloista huomasin monen satakuntalaisen pitäjän kohdalla merkinnän "Finne, perukirjat". Minulle uusi asia, johon pitää perehtyä. Kuinka kattava luettelo mahtaa olla kyseessä ja onko sitä digitoitu? Monissa SSS:n vanhan sivuston luetteloissa on pohjana jonkinlainen tietokanta ja siihen kohdistuva haku, joten on toivottavaa, että sivusto pysyy verkossa edelleenkin. Koko tietokantaa kun ei varmaan saa millään hakuehdolla näkyviin.

lauantai 2. elokuuta 2014

Mikä muuttui 1900-luvun alussa?

Olen jo monta kertaa maininnut Mouhijärven 1900-luvun alun rippikirjat. Nyt pieni luettelo siitä, miten maailman muuttuminen näkyi niissä.

Sukunimien yleistymisestä ehdin jo kirjoittaakin, joten ei siitä sen enempää.

Maakaupat aloittivat toimintaansa vuosisadan vaihteen tienoilla. Mouhijärvelläkin on usealle kylälle merkitty kauppias. Ilmeisesti ammatti oli arvostettu, koska heitä ei ole piilotettu itsellisten joukkoon. Suuren suuria nuo kaupat eivät olleet eivätkä aina yksistään tarjonneet toimeentuloa, muutakin oli tehtävä.

Muitakin uusia ammatteja kirjoissa näkyy: ainakin asioitsijoita, metsänvahtijoita ja erilaisia neuvojia (maanviljelyksen, juurikasviljelyksen  ja kalastuksen) on asustellut paikkakunnalla. Myös kansa- ja kiertokoulun opettajat ovat tulleet merkityiksi kirjoihin. Kelloseppiä en muista nähneeni maaseudulla aiemmissa rippikirjoissa. Ilmeisesti erilaiset kellot olivat yleistyneet ja niille tarvittiin korjaajia. Ylipäätään Mouhijärven rippikirjoja kirjoittanut/kirjoittaneet ovat alkaneet merkitä ammatteja tarkemmin näkyviin.

Seurakunnan kirjoihin on kirjattu suuri määrä työmiehiä, jotka kuitenkin näyttävät asuvan jonkun tilan yhteydessä. Mahdollisesti kyse on väestä, jota muualla kutsuttiin muonamiehiksi. He saivat osan palkastaan elintarvikkeina. 

Palstatilalliset ilmestyvät 1900-luvun alun kirjoihin. Isoista tiloista on selvästi alettu myydä maata, jota sitten lähiseudun torpparit ja makitupalaiset, kuten myös edellä mainitut ammattimiehet ovat ostaneet omakseen. Kun puhutaan palstatiloista, lienee itsenäistyminen ollut vielä jollain tavoin keskeneräistä.

Kuva taitaa lipsahtaa hiukan Nokian puolelle.  Vähän aiemmin on tultu pois Mouhijärveltä (nykyisin Sastamalasta). Lähde: wikimedia

Mouhijärvelläkin rippikirjat pysyivät edelleen vanhalla mallilla sikäli, että niissä edettiin kylittäin ja taloittain. Papit ovat siis mielestään pystyneet sijoittamaan väestön tällä tavoin. Irtolaisia on huomattavan vähän joihinkin muihin seurakuntiin verrattuna.