Siikaisten Otamolta avioitui Kreetta Mikontytär pomarkkulaisen Rossin talon pojan Juho Juhonpojan kanssa 1786. Siispä katsomaan Pomarkun rippikirjoja. Rippikirjat näyttävät alkavan vasta vuodesta 1804. Rossilla (taloja on tuossa vaiheessa kaksi) on tuolloin emäntänä Kreetta Mikontytär, syntymäaikakin täsmää ja varmemmaksi vakuudeksi seuraavissa kirjoissa on mainittu Siikaisten Otamo. Oikea henkilö siis. Mutta isäntänä ei ole Juho, vaan Matti Eliaanpoika. Jaahas, mistä löytäisimmekään Pomarkun edeltävät rippikirjat?
Emme valitettavasti mistään. Ne ovat palaneet Noormarkussa 1918 osana Noormarkun kirjoja. Kun aikansa tutkii Pomarkun ja Noormarkun lisätietoja HisKistä, tämä tieto sieltä löytyy. Myös Genoksen artikkelista asia selviää. Onneksi Pomarkun omat rippi- ja historiakirjat sentään alkavat 1800-luvun alusta. Jostain syystä en ole aiemmin törmännyt näin pitkään jaksoon puuttuvia kirkonkirjoja. Toki tiedän, että on muitakin seurakuntia, joissa tilanne on vastaava. Silti olo on hiukan kynsille lyödyn tuntuinen.
Seuraavaksi katsomaan paljon epätarkempia henkikirjoja. Kun olen onnistunut palauttamaan mieleeni, miten henkikirjat löytyivätkään Vakasta, saan ne Digitaaliarkistosta esille. Onneksi useimpien henkikirjojen alkulehdillä on koneella kirjoitettu sisällysluettelo, josta saa osviittaa, mistä kohtaa Noormarkun osana olevaa Pomarkkua kannattaa hakea. Tutkimus vuosilta 1786 - 1800 paljastaa, että Juho Juhonpoika on kuollut vuoden 1788 aikoihin. Kreetan avioliitto on siis kestänyt vain pari vuotta. Matti Eliaanpoika on tullut isännäksi viimeistään 1790. Leskeyskään ei siis ole ollut pitkä.
Kun Kreetta Mikontytär on vain tutkimukseni sivuhaaraa, halusin esille pelkästään syntymä-, vihki- ja kuolinajan sekä puolison/puolisoiden syntymä- ja kuolinajan. Osittain epätarkoiksi ne nyt sitten puuttuvien rippi- ja historiakirjojen takia jäävät. Henkikirjojen tarkkuus ei oikein tyydytä pedanttista sieluani.
sunnuntai 30. syyskuuta 2012
perjantai 28. syyskuuta 2012
Ongelmalapsia sadan vuoden takaa
"Ei tuollaista tapahtunut minun lapsuudessani", sanotaan, kun kauhistellaan nykyisten lasten ja nuorten tekemisiä. Olisikohan tässäkin valikoiva muisti tekemässä tepposiaan. Aamulehti 26.9.1911 tietää kertoa Pispalasta:
"Alaikäinen poika puukottanut toista. Sunnuntaina iltapäivällä tapahtui Pispalassa surullinen puukotus, jolloin työmies K. J:n 12-vuotias poika Lauri löi työmies K. P:n 9-vuotiasta poikaa Svantea linkkuveitsellä kupeeseen hengenvaarallisen haavan. Pojat lienevät joutuneet riitaan wehnäsestä ja tästä oli seuraus näin ikävä. Lyöjä taasen kertoo, että puukotettu oli matkalla jollekin asialle ja heitteli kulkiessaan kiviä m.m. ohimennessään lyöjän kodin seinään. Tämä oli silloin tullut ulos ja kieltänyt P:ta. Tästä sitten olisi riita syntynyt sillä seurauksella, että J löi linkkuveitsellään P:ta kupeeseen puhkaisten vatsakalvon.
P tuotiin täkäläiseen yleiseen sairaalaan hoidettavaksi."
Jutun jatkossa paheksutaan pispalalaisia vanhempia, jotka antavat lastensa varastella ja tehdä kaikenlaista ilkivaltaa. Myös aikuisten kerrotaan syyllistyvän Pispalassa ilkivallan tekemiseen.
Pispalasta on kirjoitettu sekä kaunokirjallisuutta että muistelmia Lauri Viidan Moreenista alkaen. Väkeä lienee ollut monenlaista, valtaosa varmaan tavallista, työtätekevää väestöä. Myös omia sukulaisiani on Pispalan rinteillä asustanut eri aikoina. Puukkosankarin malliakin varmaan löytyi. Lapsuudesta muistan sanotun, että pispalaiset syntyivät musa kädessä.
"Alaikäinen poika puukottanut toista. Sunnuntaina iltapäivällä tapahtui Pispalassa surullinen puukotus, jolloin työmies K. J:n 12-vuotias poika Lauri löi työmies K. P:n 9-vuotiasta poikaa Svantea linkkuveitsellä kupeeseen hengenvaarallisen haavan. Pojat lienevät joutuneet riitaan wehnäsestä ja tästä oli seuraus näin ikävä. Lyöjä taasen kertoo, että puukotettu oli matkalla jollekin asialle ja heitteli kulkiessaan kiviä m.m. ohimennessään lyöjän kodin seinään. Tämä oli silloin tullut ulos ja kieltänyt P:ta. Tästä sitten olisi riita syntynyt sillä seurauksella, että J löi linkkuveitsellään P:ta kupeeseen puhkaisten vatsakalvon.
P tuotiin täkäläiseen yleiseen sairaalaan hoidettavaksi."
Jutun jatkossa paheksutaan pispalalaisia vanhempia, jotka antavat lastensa varastella ja tehdä kaikenlaista ilkivaltaa. Myös aikuisten kerrotaan syyllistyvän Pispalassa ilkivallan tekemiseen.
Pispalasta on kirjoitettu sekä kaunokirjallisuutta että muistelmia Lauri Viidan Moreenista alkaen. Väkeä lienee ollut monenlaista, valtaosa varmaan tavallista, työtätekevää väestöä. Myös omia sukulaisiani on Pispalan rinteillä asustanut eri aikoina. Puukkosankarin malliakin varmaan löytyi. Lapsuudesta muistan sanotun, että pispalaiset syntyivät musa kädessä.
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
Mukava saada palautetta
Vaikka olen itse kovin laiska kommentoimaan toisten blogeja, ilahdun aina, kun joku jaksaa kirjoittaa palautetta omaani. Yleensä pyrin kommentteihin vastaamaankin, joskus kiireessä tosin unohdan.
Tänään sain sukututkimussivuihini (pysyttelen edelleen anonyyminä, en siis kerro osoitetta) liittyvän kysymyksen. Kyseessä oli tyypillinen sama sukunimi-tapaus. Satakuntahan on pullollaan samoja sukunimiä. Mäkelöitä, Mikkoloita ym. riittää. Nimi on toki voinut tarttua mukaan sukunimeksi, erityisesti 1800-luvun lopulta lähtien. Useimmiten kyse on kuitenkin samasta talon nimestä ilman sukulaisuutta. Näin tässäkin tapauksessa, tarkistin asian rippikirjoista.
Vastasin kyselijälle ja kerroin, mistä hänen mielestäni kannattaa sukulaisiaan etsiä. Minulla oli kiusaus selvittää sukua muutama sukupolvi taaksepäinkin, mutta maltoin sentään mieleni. Miksi viedä toiselta tutkijalta löytämisen ilo? Jos kyseessä on aloittelija, helpompaa hänen on aloittaa 1800-luvun lopusta kuin tulla tipautetuksi suoraan 1700-luvulle. Ainakin ennen tyyppikirjainmuutoksia koulunsa käyneet osaavat lukea 1800-luvun lopun käsialoja.
Tällaisia kyselyjä tulee aina joskus. Jos kysymys on asiallinen, pyrin aina vastaamaan. Jotkut kiittelevät, toiset suorastaan ylitsevuotavasti. Joistakin ei taas kuulu yhtään mitään, vaikka heille lähettäisi enemmänkin tietoa. Kissa kiitoksella elää, sanotaan. Minulle riittäisi kyllä ihan lyhyt kiitos vastauksesta.
Tänään sain sukututkimussivuihini (pysyttelen edelleen anonyyminä, en siis kerro osoitetta) liittyvän kysymyksen. Kyseessä oli tyypillinen sama sukunimi-tapaus. Satakuntahan on pullollaan samoja sukunimiä. Mäkelöitä, Mikkoloita ym. riittää. Nimi on toki voinut tarttua mukaan sukunimeksi, erityisesti 1800-luvun lopulta lähtien. Useimmiten kyse on kuitenkin samasta talon nimestä ilman sukulaisuutta. Näin tässäkin tapauksessa, tarkistin asian rippikirjoista.
Vastasin kyselijälle ja kerroin, mistä hänen mielestäni kannattaa sukulaisiaan etsiä. Minulla oli kiusaus selvittää sukua muutama sukupolvi taaksepäinkin, mutta maltoin sentään mieleni. Miksi viedä toiselta tutkijalta löytämisen ilo? Jos kyseessä on aloittelija, helpompaa hänen on aloittaa 1800-luvun lopusta kuin tulla tipautetuksi suoraan 1700-luvulle. Ainakin ennen tyyppikirjainmuutoksia koulunsa käyneet osaavat lukea 1800-luvun lopun käsialoja.
Tällaisia kyselyjä tulee aina joskus. Jos kysymys on asiallinen, pyrin aina vastaamaan. Jotkut kiittelevät, toiset suorastaan ylitsevuotavasti. Joistakin ei taas kuulu yhtään mitään, vaikka heille lähettäisi enemmänkin tietoa. Kissa kiitoksella elää, sanotaan. Minulle riittäisi kyllä ihan lyhyt kiitos vastauksesta.
maanantai 24. syyskuuta 2012
Millaisia lukijakuvia ennen olisi otettu?
Useimmat sanomalehdet julkaisevat verkkoversioissaan lukijoiden lähettämiä kuvia. Itse seuraan enemmän tai vähemmän säännöllisesti Kalevan Lukijakuvat-osiota. Aikahan on tällaisille kuville otollinen, melkein kaikilla on jonkinlainen kamera mukana puhelimessaan. Näin saadaan nopeasti kuvia onnettomuuksista ja sellaisistakin tilaisuuksista, joihin lehden ammattikuvaajat eivät ehdi. Kuvista toki näkee, ettei niitä ole ottanut ammattilainen. Kevyelle kuvankäsittelylle olisi ollut käyttöä. Joukosta erottuvat ne ammattikuvaajat, jotka toisinaan lähettävät kuviaan julkaistavaksi, ehkä mainosmielessä.
Sata vuotta sitten kameranomistajia oli vähän. Käyttökään ei ollut niin yksinkertaista kuin nykyään. Mutta leikitään vähän aikaa ajatuksella, että sama olisi ollut mahdollista silloin. Mitä kuvia olisi lehteen tullut? Nyt julkaistaan paljon luontokuvia. Luontoa tarkkailivat myös meitä edeltäneet sukupolvet. Niinpä olisimme luultavasti saaneet katsella samanlaisia kuvia muuttolinnuista kuin nykyäänkin. Esivanhempamme etsivät luonnosta myös ennusmerkkejä tulevasta säästä. Ehkä olisimme saaneet ihailtavaksemme säätä ennustavia kuvia.
Lemmikkieläimet ovat nykyisin suosittu kuvauskohde. Kissat ja koirat eivät ehkä olisi sata vuotta sitten kiinnostaneet, metsästyksessä käytettyjä koiria lukuunottamatta. Komeita hevosia sen sijaan olisi varmasti kuvattu. Karjan laitumellepääsy keväällä ja sisäänottaminen syksyllä olivat merkittäviä tapahtumia. Ehkä kuvaan olisi päässyt myös joku paimenpoika tai -tyttö.
Onnettomuuksia tapahtui aiempinakin aikoina. Osallisina olivat monesti hevoset, joita liikkumiseen käytettiin paljon. Niinpä emme olisi välttyneet surullisilta kuvilta näiden luontokappaleiden kärsimyksistä. Autoja ja polkupyöriä oli suhteessa vähemmän, höyrylaiva sen sijaan oli niin tavallinen näky, että niitä olisi varmasti ollut myös lukijakuvissa. Tulipalot, ukonilmat ja myrskyt piinasivat ihmispoloja entisinäkin aikoina.
Yksityisyyden suoja ei sata vuotta sitten ollut hääppöinen. Niinpä olisimme varmaan saaneet katsottavaksi nimillä varustettuja kuvia naapureiden töppäilyistä. Julkkikset olisivat olleet suosittuja kuvauskohteita tuohonkin aikaan. Tosin esivallan ja ylempiarvoisiksi koettujen kunnioitus oli suurempaa kuin nykyään. Ihan ketä hyvänsä ei siis olisi ilman lupaa menty ikuistamaan.
Sata vuotta sitten kameranomistajia oli vähän. Käyttökään ei ollut niin yksinkertaista kuin nykyään. Mutta leikitään vähän aikaa ajatuksella, että sama olisi ollut mahdollista silloin. Mitä kuvia olisi lehteen tullut? Nyt julkaistaan paljon luontokuvia. Luontoa tarkkailivat myös meitä edeltäneet sukupolvet. Niinpä olisimme luultavasti saaneet katsella samanlaisia kuvia muuttolinnuista kuin nykyäänkin. Esivanhempamme etsivät luonnosta myös ennusmerkkejä tulevasta säästä. Ehkä olisimme saaneet ihailtavaksemme säätä ennustavia kuvia.
Lemmikkieläimet ovat nykyisin suosittu kuvauskohde. Kissat ja koirat eivät ehkä olisi sata vuotta sitten kiinnostaneet, metsästyksessä käytettyjä koiria lukuunottamatta. Komeita hevosia sen sijaan olisi varmasti kuvattu. Karjan laitumellepääsy keväällä ja sisäänottaminen syksyllä olivat merkittäviä tapahtumia. Ehkä kuvaan olisi päässyt myös joku paimenpoika tai -tyttö.
Onnettomuuksia tapahtui aiempinakin aikoina. Osallisina olivat monesti hevoset, joita liikkumiseen käytettiin paljon. Niinpä emme olisi välttyneet surullisilta kuvilta näiden luontokappaleiden kärsimyksistä. Autoja ja polkupyöriä oli suhteessa vähemmän, höyrylaiva sen sijaan oli niin tavallinen näky, että niitä olisi varmasti ollut myös lukijakuvissa. Tulipalot, ukonilmat ja myrskyt piinasivat ihmispoloja entisinäkin aikoina.
Yksityisyyden suoja ei sata vuotta sitten ollut hääppöinen. Niinpä olisimme varmaan saaneet katsottavaksi nimillä varustettuja kuvia naapureiden töppäilyistä. Julkkikset olisivat olleet suosittuja kuvauskohteita tuohonkin aikaan. Tosin esivallan ja ylempiarvoisiksi koettujen kunnioitus oli suurempaa kuin nykyään. Ihan ketä hyvänsä ei siis olisi ilman lupaa menty ikuistamaan.
lauantai 22. syyskuuta 2012
Osittain sukunimellisiä
Muutaman illan olen viettänyt Peräpohjolan rippi- ja historiakirjoja tutkien. Omia sukujuuria ei alueelle mene, siksi seutu onkin oudompaa. Olen kiinnittänyt huomiota sukunimen käyttöön. Mielestäni se on näissä muutamassa seurakunnassa jotain täyden sukunimettömyyden (kuten Satakunnassa) ja itäisemmän sukunimellisyyden väliltä. Olen kyllä joskus tätä harrastusta aloittaessani lukenut sukunimen käyttöä käsittelevää kirjallisuutta, mutta en muista, oliko Peräpohjolaa siinä erikseen mainittu.
Puolittaisella sukunimellisyydellä tarkoitan erityisesti sitä, että taloon tulleen miniän kotitalon nimi on usein merkitty varsin pitkään rippikirjoihin joko sukunimen tapaan tai sitten sarakkeeseen "Varifrån kommit". Myös kastettujen luettelossa näkee äidin kotitalon nimeä käytettävän sukunimen tapaan. Ihan looginen käytäntö ei kuitenkaan ollut. Kun miniä - yleensä silloin jo talon vanhaemäntä - kuoli, hänestä käytettiinkin talon nimeä. Kotivävyksi tulleella oma nimi ei näytä säilyvän yhtä pitkään. Jos hänestä tuli isäntä, alettiin hänestä yleensä käyttää talon nimeä. Vähän aikaa pappi jaksoi kirjoittaa molemmat nimet eller-sanalla varustettuna.
Sukututkija on tietysti käytännöstä kiitollinen. Maria Juhontytärtä on paljon helpompi jäljittää, kun hänen kotitalonsa on kerrottu. Kun minulla ei ole peräpohjalaisten tutkimisessa sen syvällisempiä tavoitteita, en lähde spekuloimaan asustushistorian merkityksellä tässä asiassa. Oletan, että väestöä on tullut sekä läntistä että itäistä reittiä. Onko sillä ollut mitään merkitystä pappien kirjauksiin, onkin jo ihan toinen kysymys.
Puolittaisella sukunimellisyydellä tarkoitan erityisesti sitä, että taloon tulleen miniän kotitalon nimi on usein merkitty varsin pitkään rippikirjoihin joko sukunimen tapaan tai sitten sarakkeeseen "Varifrån kommit". Myös kastettujen luettelossa näkee äidin kotitalon nimeä käytettävän sukunimen tapaan. Ihan looginen käytäntö ei kuitenkaan ollut. Kun miniä - yleensä silloin jo talon vanhaemäntä - kuoli, hänestä käytettiinkin talon nimeä. Kotivävyksi tulleella oma nimi ei näytä säilyvän yhtä pitkään. Jos hänestä tuli isäntä, alettiin hänestä yleensä käyttää talon nimeä. Vähän aikaa pappi jaksoi kirjoittaa molemmat nimet eller-sanalla varustettuna.
Sukututkija on tietysti käytännöstä kiitollinen. Maria Juhontytärtä on paljon helpompi jäljittää, kun hänen kotitalonsa on kerrottu. Kun minulla ei ole peräpohjalaisten tutkimisessa sen syvällisempiä tavoitteita, en lähde spekuloimaan asustushistorian merkityksellä tässä asiassa. Oletan, että väestöä on tullut sekä läntistä että itäistä reittiä. Onko sillä ollut mitään merkitystä pappien kirjauksiin, onkin jo ihan toinen kysymys.
torstai 20. syyskuuta 2012
Sukupuu ilman puuta
Taisin aiemmassa tekstissä kertoakin eräälle tuttavalle lahjaksi tekemästäni sukututkimuksesta. Olen kovasti pähkäillyt, missä muodossa esittäisin hänelle tulokset. Haluaisin jotain vähän näyttävämpää, onhan kyseessä hänen merkkipäivänsä. En ole päivittänyt sukututkimusohjelmaani (SukuJutut) pitkään aikaan, enkä siis saa siitä ulos sukupuuta.
Tiedän, että verkosta saisi ilmaisia sukututkimusohjelmia, joissa sukupuun tekeminen olisi mahdollista. En kuitenkaan halua tehdä sitä verkkoon, mikä näyttää useimmissa olevan vaatimuksena. Ohjelmissa kai olisi mahdollista rajoittaa sukupuun näkyvyyttä, mutta silti olen nettisukupuiden suhteen hiukan epäileväinen. Ja kysymys on lisäksi toisen suvusta, ei omastani.
Seuraavaksi rupesin etsimään verkosta sukupuupohjia. Niitä löytyi jonkin verran, useimmat ihan kohtuulliseen hintaan. Kuitenkaan mikään niistä ei oikein innostanut. Joko ne oli tarkoitettu lapsille tai sitten värit eivät miellyttäneet tai jotain muuta oli pielessä. Taidan olla liian vaativainen. Ehkä myös nimien kirjoitteleminen tarralapuille tuntui työläältä.
Nyt olen sitten päätynyt Excel-pohjaan. Löysin valmiin mallin (Microsoftin sivuilta!) ja nyt olen sitä vähän muokannut. Puuta en siihen kuitenkaan ole saanut sijoitettua. Kokeilin muutamaa omaa (puu)valokuvaa taustakuvaksi, kunnes tajusin, ettei taustakuva taida tulostua. Nyt minulla sitten on muuten tyhjäksi jäävässä nurkassa jonkinlainen köynnös. Ehkä sukua voi ajatella eri suuntiin kiemurtelevana köynnöksenäkin. Lopullinen sukutaulu ei vielä ole. Laittaisin siitä kuvan tähän, mutta tekijänoikeudet eivät taida sallia julkaisemista. Kun saan taulun mieleisekseni, painatan sen hyvälle paperille. Toivottavasti se miellyttää lahjan saajaa.
Tiedän, että verkosta saisi ilmaisia sukututkimusohjelmia, joissa sukupuun tekeminen olisi mahdollista. En kuitenkaan halua tehdä sitä verkkoon, mikä näyttää useimmissa olevan vaatimuksena. Ohjelmissa kai olisi mahdollista rajoittaa sukupuun näkyvyyttä, mutta silti olen nettisukupuiden suhteen hiukan epäileväinen. Ja kysymys on lisäksi toisen suvusta, ei omastani.
Seuraavaksi rupesin etsimään verkosta sukupuupohjia. Niitä löytyi jonkin verran, useimmat ihan kohtuulliseen hintaan. Kuitenkaan mikään niistä ei oikein innostanut. Joko ne oli tarkoitettu lapsille tai sitten värit eivät miellyttäneet tai jotain muuta oli pielessä. Taidan olla liian vaativainen. Ehkä myös nimien kirjoitteleminen tarralapuille tuntui työläältä.
Nyt olen sitten päätynyt Excel-pohjaan. Löysin valmiin mallin (Microsoftin sivuilta!) ja nyt olen sitä vähän muokannut. Puuta en siihen kuitenkaan ole saanut sijoitettua. Kokeilin muutamaa omaa (puu)valokuvaa taustakuvaksi, kunnes tajusin, ettei taustakuva taida tulostua. Nyt minulla sitten on muuten tyhjäksi jäävässä nurkassa jonkinlainen köynnös. Ehkä sukua voi ajatella eri suuntiin kiemurtelevana köynnöksenäkin. Lopullinen sukutaulu ei vielä ole. Laittaisin siitä kuvan tähän, mutta tekijänoikeudet eivät taida sallia julkaisemista. Kun saan taulun mieleisekseni, painatan sen hyvälle paperille. Toivottavasti se miellyttää lahjan saajaa.
tiistai 18. syyskuuta 2012
Ei armoa juhannuskyläläisille
Aiemmassa tekstissä kerroin, miten Tampereen Juhannuskylän (myös Johanneksenkylä tai Jussinkylä) torpparit joutuivat lähtemään vanhoista asumuksistaan kaupungin uudistuessa ja komistuessa. He olivat nähtävästi tehneet kaupungille anomuksen uusien tonttien saamiseksi mökkejään varten. Anomusta käsiteltiin kaupungin elimissä. Rahatoimikamari esitti omana näkemyksenään seuraavaa (AL 14.9.1911 s. 3):
"Juhannuskylän vuokraajain anomuksen johdosta saada kaupungilta rakennustontteja ja muuttoapua on rahatoimikamari antanut lausuntonsa.
Mikäli rahatoimikamarin vuokraluettelosta käy selville, ovat anojat X ja XI kaupunginosien vanhojen tonttien vuokraajia ja kuluu heidän vuokra-aikansa loppuun seuraavasti: kolmentoista vuokraajan vuosina 1910, 1911 ja 1912, neljän 1913, yhden 1914, yhden 1915, yhden 1916, kahden 1920 ja yhden 1926. Kuten tiedetään, ovat vuokraajat pyytäneet tontteja XIV kaupunginosan pohjoispuolelta Tunturikadun ja Lapinniemeen johtavan tien väliseltä alueelta. Tätä aluetta rahatoimikamari, samoin kuin rakennuskonttorikaan, ei katso sopivaksi. Rakennuskonttori on sen sijaan ehdottanut, että tontteja luovutettaisiin joko vuokralla tai omaksi Pispalan tien molemmilta puolilta 8. kaupunginosan länsiosasta. Mutta tätäkään ei rahatoimikamari ole katsonut sopivaksi. Kaupunki on järjestänyt tontteja myytäväksi IX ja XIV kaupunginosista, joten rahatoimikamarin mielestä ei uusien tonttien järjestäminen tähän tarkotukseen ole tarpeen vaatima.
Muutoavun antamista ei rahatoimikamari myöskään kannata.
Loppulausuntonaan rahatoimikamari esittää valtuustolle, että Juhannuskylän vuokraajain anomus jätettäisiin huomioonottamatta."
Aika tylyä tekstiä siis. Kasvavassa kaupungissa varmaan oli tonteille tarvetta, mutta juhannuskyläläiset joutuivat lähtemään kodeistaan. Yritän seurata, minkälaisen kannan valtuusto otti asiaan. Luultavasti lehti uutisoi kokouksesta.
Yritin löytää kartan, josta nuo kaupunginosat kävisivät selville. Valitettavasti sellaista ei tullut vastaan. Ainoa, minkä löysin, oli Digitaaliarkiston Senaatin kartaston kartta vuodelta 1912. Tässä siitä kantakaupungin aluetta esittävä osa:
"Juhannuskylän vuokraajain anomuksen johdosta saada kaupungilta rakennustontteja ja muuttoapua on rahatoimikamari antanut lausuntonsa.
Mikäli rahatoimikamarin vuokraluettelosta käy selville, ovat anojat X ja XI kaupunginosien vanhojen tonttien vuokraajia ja kuluu heidän vuokra-aikansa loppuun seuraavasti: kolmentoista vuokraajan vuosina 1910, 1911 ja 1912, neljän 1913, yhden 1914, yhden 1915, yhden 1916, kahden 1920 ja yhden 1926. Kuten tiedetään, ovat vuokraajat pyytäneet tontteja XIV kaupunginosan pohjoispuolelta Tunturikadun ja Lapinniemeen johtavan tien väliseltä alueelta. Tätä aluetta rahatoimikamari, samoin kuin rakennuskonttorikaan, ei katso sopivaksi. Rakennuskonttori on sen sijaan ehdottanut, että tontteja luovutettaisiin joko vuokralla tai omaksi Pispalan tien molemmilta puolilta 8. kaupunginosan länsiosasta. Mutta tätäkään ei rahatoimikamari ole katsonut sopivaksi. Kaupunki on järjestänyt tontteja myytäväksi IX ja XIV kaupunginosista, joten rahatoimikamarin mielestä ei uusien tonttien järjestäminen tähän tarkotukseen ole tarpeen vaatima.
Muutoavun antamista ei rahatoimikamari myöskään kannata.
Loppulausuntonaan rahatoimikamari esittää valtuustolle, että Juhannuskylän vuokraajain anomus jätettäisiin huomioonottamatta."
Aika tylyä tekstiä siis. Kasvavassa kaupungissa varmaan oli tonteille tarvetta, mutta juhannuskyläläiset joutuivat lähtemään kodeistaan. Yritän seurata, minkälaisen kannan valtuusto otti asiaan. Luultavasti lehti uutisoi kokouksesta.
Yritin löytää kartan, josta nuo kaupunginosat kävisivät selville. Valitettavasti sellaista ei tullut vastaan. Ainoa, minkä löysin, oli Digitaaliarkiston Senaatin kartaston kartta vuodelta 1912. Tässä siitä kantakaupungin aluetta esittävä osa:
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Lehti-ilmoitus: En vastaa...
Taas löytyi aukkoja niin kutsutusta sivistyksestäni. Ne koskevat omistusta avioliitossa eri aikoina. En nyt tähän hätään edes yritä paikata aukkoja. Mutta lupaan katsella kirjastosta sopivaa kirjaa asian korjaamiseksi. Toki tiedän, että vanhempaakin lainsäädäntöä löytyy verkosta. Jospa joku olisi perehtynyt juuri omistussuhteisiin.
Olen 1900-luvun alkupuolen lehdissä monesti nähnyt ilmoituksia, joissa mies tai nainen ilmoittaa, ettei vastaa puolisonsa tekemisistä eikä erityisesti tämän veloista. Vielä 30-luvulla muistelen tällaisia ilmoituksia olleen lehdissä. Usein tilanteeseen tuntui liittyvän puolison häipyminen omille teilleen. Mietitäänpä hetki tilannetta. Puoliso ottaa ja lähtee. Lainailee rahaa elämiseensä tai muuhun tarkoitukseen eikä pystykään maksamaan takaisin. Oliko siis olemassa vaara, että yhteinen asunto (jos sellainen oli) tai muuta yhteistä omaisuutta otettiin velan maksamiseksi? Voiko toinen puolisoista käyttää yhteistä omaisuutta lainan vakuutena toisen tietämättä? Onnistuiko sellainen sekä mieheltä että naiselta? Kiinteä omaisuus taisi olla yleensä miehen nimissä. Tosin vanhoissa lainhuutoasiakirjoissa on useimmiten molempien puolisoiden nimet.
Olen nähnyt yhden avioehtosopimuksen vuoden 1910 paikkeilta. Siinä lesken (naisen) kiinteä omaisuus jäi pelkästään hänen hallintaansa, kun hän solmi uuden avioliiton. Avioeroja on tuolta ajalta niin vähän, ettei minulla ole tietoa, miten omaisuus siinä tilanteessa jaettiin. Jotain merkitystä oli varmaan sillä, kumpi katsottiin eroon syypääksi.
Mutta miksi ilmoittaa lehdessä? Vapauttiko ilmoitus vastuusta? Vai toivottiinko, ettei puoliso saisi lainatuksi rahaa, kun ihmiset tietävät tilanteen? Aika ikävää on varmaan ollut kuulutella asioitaan julkisuudessa.
Olen 1900-luvun alkupuolen lehdissä monesti nähnyt ilmoituksia, joissa mies tai nainen ilmoittaa, ettei vastaa puolisonsa tekemisistä eikä erityisesti tämän veloista. Vielä 30-luvulla muistelen tällaisia ilmoituksia olleen lehdissä. Usein tilanteeseen tuntui liittyvän puolison häipyminen omille teilleen. Mietitäänpä hetki tilannetta. Puoliso ottaa ja lähtee. Lainailee rahaa elämiseensä tai muuhun tarkoitukseen eikä pystykään maksamaan takaisin. Oliko siis olemassa vaara, että yhteinen asunto (jos sellainen oli) tai muuta yhteistä omaisuutta otettiin velan maksamiseksi? Voiko toinen puolisoista käyttää yhteistä omaisuutta lainan vakuutena toisen tietämättä? Onnistuiko sellainen sekä mieheltä että naiselta? Kiinteä omaisuus taisi olla yleensä miehen nimissä. Tosin vanhoissa lainhuutoasiakirjoissa on useimmiten molempien puolisoiden nimet.
Olen nähnyt yhden avioehtosopimuksen vuoden 1910 paikkeilta. Siinä lesken (naisen) kiinteä omaisuus jäi pelkästään hänen hallintaansa, kun hän solmi uuden avioliiton. Avioeroja on tuolta ajalta niin vähän, ettei minulla ole tietoa, miten omaisuus siinä tilanteessa jaettiin. Jotain merkitystä oli varmaan sillä, kumpi katsottiin eroon syypääksi.
Mutta miksi ilmoittaa lehdessä? Vapauttiko ilmoitus vastuusta? Vai toivottiinko, ettei puoliso saisi lainatuksi rahaa, kun ihmiset tietävät tilanteen? Aika ikävää on varmaan ollut kuulutella asioitaan julkisuudessa.
perjantai 14. syyskuuta 2012
Astialla
Suku Forumilta huomasin, että Arkistolaitoksen Astia-järjestelmää voi nyt käyttää kotikoneelta. Sitähän piti tietysti kokeilla. Siispä rekisteröitymään, mikä kävikin ihan näppärästi pankkitunnuksilla tunnistautumalla. Sisäänkin pääsin kirjautumaan ilman kommervenkkejä. Tähän asti kaikki hyvin.
Koska en vähään aikaan ole menossa tutkimaan arkistolähteitä, en tilannut dokumentteja, vaan päätin kokeeksi hakea käyttölupaa käyttörajoitettuun aineistoon. Sellaiseksi valitsin Hämeenlinnan maakunta-arkistoon sijoitetun Tampereen poliisilaitoksen osoitekortiston vuodesta 1915 eteenpäin. En tosin ole ihan varma, onko osoitekortisto sellainen väestörekisteriasiakirja, johon ei Astian kautta voi hakea käyttölupaa. Joka tapauksessa yritän syksyn aikana päästä Hämeenlinnaan kortistoa tutkimaan, joten hain lupaa siis ihan todellisesta syystä. Katsotaan, miten käy.
Sitten tulee pyyhkeitä. Astian haku on ihan toivoton. Saman olen todennut aiemmin asiakirjoja arkistossa tilatessani. Jos on jo löytänyt Vakasta etsimänsä asiakirjan ja tietää sen signumin, pitäisi näitä hakusanaksi kirjoittamalla löytää asiakirja. Mutta ei. Haku "Tampereen poliisilaitoksen" antaa kymmeniä tuhansia Tampereeseen liittyviä linkkejä. Kokeilin lyhentää ja käyttää jokerimerkkejä. Sama juttu: joko ei löytynyt mitään tai sitten löytyi tuhansittain. Lopulta keksin, että hakua pystyy tarkentamaan. Kun olin sitten syöttänyt arkiston, arkistonmuodostajan ja sarjan niille kuuluviin kenttiin, suostui järjestelmä lopulta antamaan "osoitekortisto"-haulla 45 osumaa, joista sitten selasin haluamani esiin. Huh!
Sen jälkeen löytyi helposti painike, josta voi pyytää käyttölupaa.Kysyttiin syytä käyttöluvalle, sukututkimus oli tarjolla ihan ensimmäisenä. Lisätietojakin pystyi antamaan. Järjestelmä kysyi myös, haluanko käyttölupaa kaikkiin saman sarjan asiakirjoihin (osoitekortisto on jaettu aakkosittain osiin). Ihan fiksua.
Toivottavasti tuolle onnettomalle haulle tehdään jotain. Ainakaan minun logiikkani (jos sellaista on) ei toimi yhtään samalla tavalla kuin Astian. Vakastakin olen sentään oppinut etsimään tarkennetulla haulla. Yleensä on nimittäin kohtuullisen helppo päätellä, mihin hallinnonalaan etsittävä asiakirja kuuluu. Plussaa siis arkistolaitokselle siitä, että kotikoneilta toimivia palveluita on saatu lisää. Miinusta järjestelmän kehittäjälle siitä, ettei ole ymmärtänyt, miten tavallinen käyttäjä hakuja tekee.
Koska en vähään aikaan ole menossa tutkimaan arkistolähteitä, en tilannut dokumentteja, vaan päätin kokeeksi hakea käyttölupaa käyttörajoitettuun aineistoon. Sellaiseksi valitsin Hämeenlinnan maakunta-arkistoon sijoitetun Tampereen poliisilaitoksen osoitekortiston vuodesta 1915 eteenpäin. En tosin ole ihan varma, onko osoitekortisto sellainen väestörekisteriasiakirja, johon ei Astian kautta voi hakea käyttölupaa. Joka tapauksessa yritän syksyn aikana päästä Hämeenlinnaan kortistoa tutkimaan, joten hain lupaa siis ihan todellisesta syystä. Katsotaan, miten käy.
Sitten tulee pyyhkeitä. Astian haku on ihan toivoton. Saman olen todennut aiemmin asiakirjoja arkistossa tilatessani. Jos on jo löytänyt Vakasta etsimänsä asiakirjan ja tietää sen signumin, pitäisi näitä hakusanaksi kirjoittamalla löytää asiakirja. Mutta ei. Haku "Tampereen poliisilaitoksen" antaa kymmeniä tuhansia Tampereeseen liittyviä linkkejä. Kokeilin lyhentää ja käyttää jokerimerkkejä. Sama juttu: joko ei löytynyt mitään tai sitten löytyi tuhansittain. Lopulta keksin, että hakua pystyy tarkentamaan. Kun olin sitten syöttänyt arkiston, arkistonmuodostajan ja sarjan niille kuuluviin kenttiin, suostui järjestelmä lopulta antamaan "osoitekortisto"-haulla 45 osumaa, joista sitten selasin haluamani esiin. Huh!
Sen jälkeen löytyi helposti painike, josta voi pyytää käyttölupaa.Kysyttiin syytä käyttöluvalle, sukututkimus oli tarjolla ihan ensimmäisenä. Lisätietojakin pystyi antamaan. Järjestelmä kysyi myös, haluanko käyttölupaa kaikkiin saman sarjan asiakirjoihin (osoitekortisto on jaettu aakkosittain osiin). Ihan fiksua.
Toivottavasti tuolle onnettomalle haulle tehdään jotain. Ainakaan minun logiikkani (jos sellaista on) ei toimi yhtään samalla tavalla kuin Astian. Vakastakin olen sentään oppinut etsimään tarkennetulla haulla. Yleensä on nimittäin kohtuullisen helppo päätellä, mihin hallinnonalaan etsittävä asiakirja kuuluu. Plussaa siis arkistolaitokselle siitä, että kotikoneilta toimivia palveluita on saatu lisää. Miinusta järjestelmän kehittäjälle siitä, ettei ole ymmärtänyt, miten tavallinen käyttäjä hakuja tekee.
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Hammashoitoa
Historiallisessa sanomalehtikirjastossa lehtiä selaillessani sattui silmiin suuveden mainos. Tuotteen luvattiin pitävän hampaat ja ikenet kunnossa ja tietysti tekevän hengityksestä raikkaan. Merkki taisi olla Ainol, jos en ihan väärin muista ja ajankohta 1900-luvun alku.
Hammashoito ei tuohon aikaan tainnut olla kovin kummoisella tolalla. Tavallinen kansa tuskin harjasi hampaitaan. Vaikka karkkeja ei syöty nykytahtiin, sen verran makeaa ravintoon jo sisältyi, että hampaat yleensä reikiintyivät. Hammassärkyä koetettiin parantaa monilla tavoilla, kuten laittamalla reikiintyneeseen hampaaseen jotain väkevänmakuista ainetta. Yleensä hammas ennemmin tai myöhemmin irtosi tai kiskottiin pois.
Vanhempani ja muut samanikäiset ovat kertoneet, miten ientulehdus vei hampaat melko nuorena. Heiltä reikiintyneet hampaat kiskoi hammaslääkäri. Tietämys hampaiden hoidon tärkeydestä oli hämmästyttävän huonoa vielä 30-luvulla. Läheskään kaikilla ei liene ollut edes hammasharjaa. Useimmilla 80-vuotiailla ja sitä vanhemmilla taitaa olla tekohampaat.
Omaa ikäluokkaani on sitten jo valistetty hampaiden harjaamisesta. Hampaiden pesu kuului perushygieniaan. Kansakoululaisten hampaita myös tarkastettiin. Hammaslääkäri oli melko kiukkuinen tapaus, mutta tehtävänsä hän kyllä hoiti. Oppikoululaisille ei ollut ilmaista hammashoitoa. Monille kävikin niin, että hampaita oli varaa hoidattaa vasta edullisessa opiskelijaterveydenhoidossa. Oikomishoidoista, fluorauksista tai muista hienouksista emme olleet koskaan kuulleetkaan. Ne olivat seuraavien ikäluokkien juttuja. Ikäisilläni on yleensä omat hampaat, monilla vähän aukolliset, ehkä silloilla tai implanteilla autettuna.
Hammashoito ei tuohon aikaan tainnut olla kovin kummoisella tolalla. Tavallinen kansa tuskin harjasi hampaitaan. Vaikka karkkeja ei syöty nykytahtiin, sen verran makeaa ravintoon jo sisältyi, että hampaat yleensä reikiintyivät. Hammassärkyä koetettiin parantaa monilla tavoilla, kuten laittamalla reikiintyneeseen hampaaseen jotain väkevänmakuista ainetta. Yleensä hammas ennemmin tai myöhemmin irtosi tai kiskottiin pois.
Vanhempani ja muut samanikäiset ovat kertoneet, miten ientulehdus vei hampaat melko nuorena. Heiltä reikiintyneet hampaat kiskoi hammaslääkäri. Tietämys hampaiden hoidon tärkeydestä oli hämmästyttävän huonoa vielä 30-luvulla. Läheskään kaikilla ei liene ollut edes hammasharjaa. Useimmilla 80-vuotiailla ja sitä vanhemmilla taitaa olla tekohampaat.
Omaa ikäluokkaani on sitten jo valistetty hampaiden harjaamisesta. Hampaiden pesu kuului perushygieniaan. Kansakoululaisten hampaita myös tarkastettiin. Hammaslääkäri oli melko kiukkuinen tapaus, mutta tehtävänsä hän kyllä hoiti. Oppikoululaisille ei ollut ilmaista hammashoitoa. Monille kävikin niin, että hampaita oli varaa hoidattaa vasta edullisessa opiskelijaterveydenhoidossa. Oikomishoidoista, fluorauksista tai muista hienouksista emme olleet koskaan kuulleetkaan. Ne olivat seuraavien ikäluokkien juttuja. Ikäisilläni on yleensä omat hampaat, monilla vähän aukolliset, ehkä silloilla tai implanteilla autettuna.
maanantai 10. syyskuuta 2012
Koulumatka - ei kenenkään vastuulla?
Lehdet julkaisivat 9.9 Opetushallituksen opetusneuvos Eero K. Niemen kannanoton siitä, kenen vastuulle koulumatkat kuuluvat. Selvennykseksi sanottakoon, että nyt puhutaan peruskoulusta. Kuinka hyvin opetusneuvoksen (ja opetushallituksen?) kanta tuli lehtijutuissa esille, on vaikea sanoa. Paljon käytännönläheisemmältä hän kyllä olisi saanut kuulostaa. Nyt useimmille varmaan syntyi vaikutelma, ettei kukaan ole vastuussa koulumatkoista.
Kaikille lienee selvää, ettei jokaisen lapsen koulumatkalle millään löydy aikuisen valvovaa silmää. Sellaisia resursseja ei yksinkertaisesti ole. Koulumatkan liikenneturvallisuus on kunnan ja poliisin vastuulla. Poliisi valvoo liikennettä sikäli kun ehtii. Kunnan opetustoimi taas päättää, kenelle kuuluu koulukuljetus vaarallisen koulumatkan vuoksi. Liikenneturvallisuuden parantamisesta, esimerkiksi korotetuista suojateistä tai pyöräteiden rakentamisesta päättää kunnan tekninen lautakunta tai vastaava elin.
Koulumatkalla sattuu ja tapahtuu. Isommat kaahaavat mopoilla ja pyörillä niin, että pienimpiä pelottaa. Opetushallituksen neuvoa lienee tulkittava niin, että näissä tapauksissa pitää soittaa poliisille valvontaa pyytäen tai kunnan tekniseen toimeen mopojen saamiseksi pois pyöräteiltä. Koululle ei siis pidä soittaa. Moni rehtori on kuitenkin näitä soittoja saanut ja yleensä ainakin vedonnut kuulutuksella pienempien huomioon ottamiseksi liikenteessä. Ehkä puhutellutkin mopoilijoita, jos on tiennyt, ketkä kyseiseen aikaan ovat olleet liikkeellä. Kauheita virheitä siis: puuttunut asioihin, jotka eivät koululle kuulu!
Sitten vielä kaikki muu, kiusaaminen, riidat, tappelut. Kukas niitä sitten selvittää? Opetuspäälliköllekö niistä soitetaan? Kiusaaminen saattaa alkaa verkossa, jatkua koulumatkalla ja koulussa. Pakko sitä on selvittää kokonaisuutena, ei koulua voi erilliseksi osaksi millään erottaa.
Tässä pitää tehdä ero selvittelyn ja rankaisemisen välillä. Rankaisemiseen tarvitaan luotettava näyttö. Sitä on koulumatkalla tapahtuneesta usein vaikea saada. Silloin ei pidä antaa rangaistusta, vaikka se monesti väärältä tuntuukin. Sen sijaan asiasta pitää voida puhua kahden kesken, kaikkien osallisten kesken ja vanhempien kanssa. Jos tämä on kiellettyä, ovat kiusaajat ja kaahaajat saaneet melkoisen voiton. Lapsi tarvitsee rajat myös koulumatkoille. Niiden asettaminen kuuluu vanhemmille ja koululle.
Kaikille lienee selvää, ettei jokaisen lapsen koulumatkalle millään löydy aikuisen valvovaa silmää. Sellaisia resursseja ei yksinkertaisesti ole. Koulumatkan liikenneturvallisuus on kunnan ja poliisin vastuulla. Poliisi valvoo liikennettä sikäli kun ehtii. Kunnan opetustoimi taas päättää, kenelle kuuluu koulukuljetus vaarallisen koulumatkan vuoksi. Liikenneturvallisuuden parantamisesta, esimerkiksi korotetuista suojateistä tai pyöräteiden rakentamisesta päättää kunnan tekninen lautakunta tai vastaava elin.
Koulumatkalla sattuu ja tapahtuu. Isommat kaahaavat mopoilla ja pyörillä niin, että pienimpiä pelottaa. Opetushallituksen neuvoa lienee tulkittava niin, että näissä tapauksissa pitää soittaa poliisille valvontaa pyytäen tai kunnan tekniseen toimeen mopojen saamiseksi pois pyöräteiltä. Koululle ei siis pidä soittaa. Moni rehtori on kuitenkin näitä soittoja saanut ja yleensä ainakin vedonnut kuulutuksella pienempien huomioon ottamiseksi liikenteessä. Ehkä puhutellutkin mopoilijoita, jos on tiennyt, ketkä kyseiseen aikaan ovat olleet liikkeellä. Kauheita virheitä siis: puuttunut asioihin, jotka eivät koululle kuulu!
Sitten vielä kaikki muu, kiusaaminen, riidat, tappelut. Kukas niitä sitten selvittää? Opetuspäälliköllekö niistä soitetaan? Kiusaaminen saattaa alkaa verkossa, jatkua koulumatkalla ja koulussa. Pakko sitä on selvittää kokonaisuutena, ei koulua voi erilliseksi osaksi millään erottaa.
Tässä pitää tehdä ero selvittelyn ja rankaisemisen välillä. Rankaisemiseen tarvitaan luotettava näyttö. Sitä on koulumatkalla tapahtuneesta usein vaikea saada. Silloin ei pidä antaa rangaistusta, vaikka se monesti väärältä tuntuukin. Sen sijaan asiasta pitää voida puhua kahden kesken, kaikkien osallisten kesken ja vanhempien kanssa. Jos tämä on kiellettyä, ovat kiusaajat ja kaahaajat saaneet melkoisen voiton. Lapsi tarvitsee rajat myös koulumatkoille. Niiden asettaminen kuuluu vanhemmille ja koululle.
lauantai 8. syyskuuta 2012
Erossa vai ei?
Tällä kertaa olen seikkaillut Peräpohjolan rippi- ja historiakirjoissa, edelleenkin muiden sukuja tutkiessani. Aloitetaan Kemin maaseurakunnasta. Varsinainen tutkimuskohteeni oli Niilo, joka syntyi 1754. Hän avioitui sittemmin Alatornion puolelle. Selvitin kuitenkin myös Niilon sisarusten vaiheita, muiden muassa sisarensa Marketan. Marketta syntyi 1756, muutti kotoa piikomaan ensin Tervolaaan, sittemmin Alatorniolle, mahdollisesti samaan kylään, jossa Niilo asui isäntänä vaimonsa kotitaloa.
Marketta avioitui Alatorniolla Samulin kanssa. Tämä oli häntä reippaasti nuorempi, syntynyt 1771. Sehän ei ollut mitenkään tavatonta tuohon(kaan) aikaan. Tässä tapauksessa kyse ei kuitenkaan ollut taloon tai torppaan pääsystä, kumpikin oli palkollisena. Heille syntyi poika Niilo 1795. Avioon he ehtivät vasta 1797. Sitten jäljet melkein loppuvatkin, mikä osittain johtuu siitä, ettei Alatornion seuraavissa rippikirjoissa ole lainkaan palkollisten luetteloa. Jotain tietoja kuitenkin löytyy.
Samuli oli 1806 vaimonsa veljen Niilon lapsen kummina, Markettaa sen sijaan ei ole mainittu. Se on viimeinen maininta Samulista. Marketta palasi samana vuonna poikansa kanssa takaisin Kemin maaseurakuntaan. Hän teki vielä pikavisiitin Tervolaan 1809. Siinä yhteydessä hänestä käytetään määrettä vaimo, vaikka Samulia ei näy missään. Tuon jälkeen Marketta pysyi Kemin maaseurakunnassa, missä kuoli 1831. Rippikirjoissa hän näyttää olleen kyrkfattig tai rotfattig, vasta haudattujen luettelossa hän on leski.
Mitä heille sitten tapahtui? Oliko avioliitto solmittu vain, koska lapsi syntyi? Jatkoiko kumpikin elämää tahollaan? Mahdollista, mutta ei kovin todennäköistä. En jaksanut pariskuntaa etsiessäni käydä Alatornion rippikirjaa läpi sivu sivulta. Ehkä he asuivat jonkin aikaa yhdessä. On mahdollista, että Samuli kuoli 1806, mutta jäi jostain syystä pois haudattujen luettelosta. On mahdollista, että hän kuoli 1809, jolloin Suomen sota vyöryi alueen yli. Kuolleisuusluvut olivat tuolloin korkeita. Mahdollisesti palkollinen tai itsellinen jäi vain merkitsemättä haudattujen luetteloon, kun kirjattavaa oli niin paljon.
Pedanttina olisin kuitenkin halunnut selvittää tutkimuskohteen sisaren miehen kuolinajan. Ehkä ne rippikirjat pitää vielä kahlata läpi.
Marketta avioitui Alatorniolla Samulin kanssa. Tämä oli häntä reippaasti nuorempi, syntynyt 1771. Sehän ei ollut mitenkään tavatonta tuohon(kaan) aikaan. Tässä tapauksessa kyse ei kuitenkaan ollut taloon tai torppaan pääsystä, kumpikin oli palkollisena. Heille syntyi poika Niilo 1795. Avioon he ehtivät vasta 1797. Sitten jäljet melkein loppuvatkin, mikä osittain johtuu siitä, ettei Alatornion seuraavissa rippikirjoissa ole lainkaan palkollisten luetteloa. Jotain tietoja kuitenkin löytyy.
Samuli oli 1806 vaimonsa veljen Niilon lapsen kummina, Markettaa sen sijaan ei ole mainittu. Se on viimeinen maininta Samulista. Marketta palasi samana vuonna poikansa kanssa takaisin Kemin maaseurakuntaan. Hän teki vielä pikavisiitin Tervolaan 1809. Siinä yhteydessä hänestä käytetään määrettä vaimo, vaikka Samulia ei näy missään. Tuon jälkeen Marketta pysyi Kemin maaseurakunnassa, missä kuoli 1831. Rippikirjoissa hän näyttää olleen kyrkfattig tai rotfattig, vasta haudattujen luettelossa hän on leski.
Mitä heille sitten tapahtui? Oliko avioliitto solmittu vain, koska lapsi syntyi? Jatkoiko kumpikin elämää tahollaan? Mahdollista, mutta ei kovin todennäköistä. En jaksanut pariskuntaa etsiessäni käydä Alatornion rippikirjaa läpi sivu sivulta. Ehkä he asuivat jonkin aikaa yhdessä. On mahdollista, että Samuli kuoli 1806, mutta jäi jostain syystä pois haudattujen luettelosta. On mahdollista, että hän kuoli 1809, jolloin Suomen sota vyöryi alueen yli. Kuolleisuusluvut olivat tuolloin korkeita. Mahdollisesti palkollinen tai itsellinen jäi vain merkitsemättä haudattujen luetteloon, kun kirjattavaa oli niin paljon.
Pedanttina olisin kuitenkin halunnut selvittää tutkimuskohteen sisaren miehen kuolinajan. Ehkä ne rippikirjat pitää vielä kahlata läpi.
torstai 6. syyskuuta 2012
Puhtaus on puoli ruokaa
Televisiouutisissa näytetty katkelma luomumaidon tuotannosta sai minut muistelemaan menneitä. Kuvassa näkyi, miten lehmän utareet pyyhittiin puhtaiksi ennen lypsyä, joka toki tapahtui koneellisesti. Käytetäänköhän puhdistukseen nykyisin jotain desinfioivaa ainetta? Muistelen, että vanhoina käsilypsyn aikoina puhdistaminen tehtiin pelkällä lämpimällä vedellä. Muutenkin lypsäminen käsin oli toimitus, jossa maitoon helposti saattoi päästä jotain likaa. Vaikka lehmät oli opetettu olemaan hiljaa paikallaan lypsyn ajan, ei se aina kovin hyvin toteutunut. Joskus eläimet saattoivat olla levottomia, ja yksilöllisiä erojakin oli.
Pitäisikö tästä nyt sitten päätellä, että nykyinen hygieniavouhotus on turhaa? Että aiemmin elimistö kehitti vastutuskyvyn ehec- ja muita bakteereita vastaan? Ei, ei pitäisi. Vastaus taitaa olla, että emme tiedä, kuinka yleisiä näiden pöpöjen aiheuttamat taudit ja kuolemantapaukset ennen olivat. Sukututkijat tietävät, kuinka epämääräisiä kuolinsyyt aiempina vuosisatoina olivat. Enkä tiedä, määritettiinkö vielä 50-luvullakaan tarkasti kaikkien vatsatautiepidemioiden aiheuttajia. Vanhoissa lehdissä on kyllä juttua epidemioista, mutta tiedonvälitys ei tietenkään ollut niin kattavaa kuin nykyisin. Lapsuudesta muistan jutut hiirilavantaudista, joka taitaa olla nykyisin nimeltään salmonella.
Tilastokeskuksen sivuilla kerrotaan lapsikuolleisuuden kehityksestä 1900-luvulla. Kun 1936 alle viisivuotiaita kuoli kaikkiaan 6579, oli 728:n kuolinsyynä ripuli. Tarkempaa tietoa taudinaiheuttajista ei ole. Alle viisivuotiaana kuoli 95 lasta tuhannesta. 50-luvun aikana luku pieneni noin 60:stä suunnilleen 30:een. Nykyään alle viisivuotiaana kuolee Suomessa vain 3,4 lasta 1000 syntynyttä kohti. Hyvään kehitykseen on ollut useita syitä, yksi niistä on parantunut hygienia.
Pitäisikö tästä nyt sitten päätellä, että nykyinen hygieniavouhotus on turhaa? Että aiemmin elimistö kehitti vastutuskyvyn ehec- ja muita bakteereita vastaan? Ei, ei pitäisi. Vastaus taitaa olla, että emme tiedä, kuinka yleisiä näiden pöpöjen aiheuttamat taudit ja kuolemantapaukset ennen olivat. Sukututkijat tietävät, kuinka epämääräisiä kuolinsyyt aiempina vuosisatoina olivat. Enkä tiedä, määritettiinkö vielä 50-luvullakaan tarkasti kaikkien vatsatautiepidemioiden aiheuttajia. Vanhoissa lehdissä on kyllä juttua epidemioista, mutta tiedonvälitys ei tietenkään ollut niin kattavaa kuin nykyisin. Lapsuudesta muistan jutut hiirilavantaudista, joka taitaa olla nykyisin nimeltään salmonella.
Tilastokeskuksen sivuilla kerrotaan lapsikuolleisuuden kehityksestä 1900-luvulla. Kun 1936 alle viisivuotiaita kuoli kaikkiaan 6579, oli 728:n kuolinsyynä ripuli. Tarkempaa tietoa taudinaiheuttajista ei ole. Alle viisivuotiaana kuoli 95 lasta tuhannesta. 50-luvun aikana luku pieneni noin 60:stä suunnilleen 30:een. Nykyään alle viisivuotiaana kuolee Suomessa vain 3,4 lasta 1000 syntynyttä kohti. Hyvään kehitykseen on ollut useita syitä, yksi niistä on parantunut hygienia.
tiistai 4. syyskuuta 2012
Jos...
Eräs tuttavani harrasti (ja harrastaa ehkä vieläkin) historialla jossittelua. Hänen aihepiirinsä oli toinen maailmansota. Hän kehitteli ajatusta siitä, että Saksa olisi voittanut sodan. Heti on sanottava, ettei tähän liittynyt mitään ideologista, hän ei tunne natsisympatioita. Kyseessä oli jonkinlainen älyllinen peli, jonka tuli pysyä niin lähellä todellisuutta esim. talousasioissa kuin tuollaisessa nyt ylipäätään oli mahdollista. Hän esitteli verkkosivustoaan (osoite muuttunut tai sivusto poistunut verkosta), joka käsitteli Saksan lähialueita joskus 40-luvulla Saksan voiton jälkeen. Ymmärsin, että näitä jossittelun harrastajia oli verkossa useita. Kritiikkiä tuli, jos alkoi kehitellä kovin kaukana todellisuudesta olevaa tarinaa. Täytyy sanoa, ettei juttu oikein innostanut minua. Tosikon on pakko todeta: Saksa nyt ei kumminkaan voittanut sotaa!
Olen hiljattain lukenut vähän toisenlaista jossitelua. Taas kerran on käyty keskustelua siitä, mitä nimeä vuoden 1918 sodasta pitäisi käyttää. Yhtenä perusteena vapaussota-nimelle on esitetty punaisten voiton tuomia seurauksia. Termi olisi oikeutettu, koska sodalla etukäteen estettiin Suomen mahdollinen liittäminen Neuvostoliittoon tai ainakin samantyyppisen valtion syntyminen Suomessa. Sen verran voin minäkin jossitella, että tuollainen kehityskulku olisi toki ollut varsin onnetonta. Se, mitä Venäjän tulevasta kehityksestä osattiin alkuvuodesta 1918 ennustaa, onkin sitten jo toinen juttu.
Sitten kuitenkin tosikon on pakko todeta: Eivät muuten punaiset voittaneet. Itse asiassa heidän yrityksensä oli varsin epätoivoinen. Kuriton, johtajiaan tottelematon sotaväki, joka yhtenä päivänä taisteli ja seuraavana päivänä lähti käymään kotipuolessa, ei todellisuudessa omannut mitään mahdollisuuksia järjestäytyneitä joukkoja vastaan. Kotipaikkakunnan puolesta toki saatettiin taistella tosissaan, kuten Tampereen kestäminen niinkin pitkään punaisten hallinnassa osoittaa. Muualta on esimerkkejä siitä, miten hyvistäkin asemista luovuttiin. Tavoitteet taisivat vaihdella kovasti. Kaupungeissa oltiin innokkaampia tuotantovälineiden yhteisomistukseen. Maaseudun tilaton väestö halusi ennen kaikkea maata itselleen. Oltiin siis kapinassa valtaapitäviä, erityisesti teollisuutta tai maata omistavia vastaan.
Jotain tekemistä sodan nimityksellä pitäisi olla myös sen ikävämmän lopputuloksen kanssa: kymmenet tuhannet suomalaiset vankileirillä. Heitä vartioimassa toiset suomalaiset.
Olen hiljattain lukenut vähän toisenlaista jossitelua. Taas kerran on käyty keskustelua siitä, mitä nimeä vuoden 1918 sodasta pitäisi käyttää. Yhtenä perusteena vapaussota-nimelle on esitetty punaisten voiton tuomia seurauksia. Termi olisi oikeutettu, koska sodalla etukäteen estettiin Suomen mahdollinen liittäminen Neuvostoliittoon tai ainakin samantyyppisen valtion syntyminen Suomessa. Sen verran voin minäkin jossitella, että tuollainen kehityskulku olisi toki ollut varsin onnetonta. Se, mitä Venäjän tulevasta kehityksestä osattiin alkuvuodesta 1918 ennustaa, onkin sitten jo toinen juttu.
Sitten kuitenkin tosikon on pakko todeta: Eivät muuten punaiset voittaneet. Itse asiassa heidän yrityksensä oli varsin epätoivoinen. Kuriton, johtajiaan tottelematon sotaväki, joka yhtenä päivänä taisteli ja seuraavana päivänä lähti käymään kotipuolessa, ei todellisuudessa omannut mitään mahdollisuuksia järjestäytyneitä joukkoja vastaan. Kotipaikkakunnan puolesta toki saatettiin taistella tosissaan, kuten Tampereen kestäminen niinkin pitkään punaisten hallinnassa osoittaa. Muualta on esimerkkejä siitä, miten hyvistäkin asemista luovuttiin. Tavoitteet taisivat vaihdella kovasti. Kaupungeissa oltiin innokkaampia tuotantovälineiden yhteisomistukseen. Maaseudun tilaton väestö halusi ennen kaikkea maata itselleen. Oltiin siis kapinassa valtaapitäviä, erityisesti teollisuutta tai maata omistavia vastaan.
Jotain tekemistä sodan nimityksellä pitäisi olla myös sen ikävämmän lopputuloksen kanssa: kymmenet tuhannet suomalaiset vankileirillä. Heitä vartioimassa toiset suomalaiset.
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Eläviä kuvia
Aamulehti mainosti 31.8.1911 seuraavasti: "Elävät kuvat. Tampereen Elävien kuvien näyttämössä Hämeenk. 8 näytellään tällä viikolla mielenkiintoista ohjelmaa, jonka esitys kestää likemmäksi pari tuntia. Erittäin jännittävä on hienonmaailman varastaiteilijan Arsene Lupinin ja salapoliisi Sherlock Holmesin kamppailu, joka mitaltaan on puolen kilometrin mittainen. Ohjelmaa kannattaa käydä katsomassa." Oman esittelynsä sai myös Sandbergin talossa esitetty Partiopoikaliikkeen harjoituksia ja leirielämää Englannissa käsitellyt kuvasarja. Siellä oli luvassa myös pari naurukuvaa ja pari draamaa.
Jaahas, milloin elokuvia on alettu Tampereella esittää? Verkosta onneksi löytyy paljon tietoa. Koskesta voimaa-sivusto tietää, että ensimmäinen elokuvaesitys tapahtui kaupungissa 2.3.1897. Asialla oli helsinkiläinen valokuvaaja K.E. Ståhlberg, joka näytti kaupungintalon juhlasalissa "eläviä valokuvia" kinematografi-nimisellä laitteella. Ensimmäinen elokuvateatteri avattiin Tampereelle 1905. Noista Aamulehden jutun mainitsemista paikoista ainakin ensimmäinen lienee ollut elokuvateatteri. Jälkimmäiselläkin oli jokin nimi, mutta se ei tekstistä kunnolla hahmotu. Mahdollisesti elokuvateattereita toimi 1911 jo useampia.
Ensimmäiset elokuvat olivat lyhyitä, luonteeltaan lähinnä dokumentteja. Valokuvaaja Ståhlbergin esityksessä nähtiin joutsenia, pellon kyntämistä ja katkelma Venäjän keisariparin vierailusta Pariisiin. Kuvat olivat tietenkin mustavalkoisia. Ääntä ei ollut mukana, mahdollisesti muusikot säestivät esityksiä. 1910-luvulla rupesi sitten tulemaan fiktiivisiä elokuvia. Niiden kestokin piteni. Tuo Arsene Lupinin ja Sherlock Holmesin kamppailukin on kuulunut jo fiktion puolelle. Mutta miten pitkä mahtaa ajallisesti olla puolen kilometrin mittainen filmi?
Jaahas, milloin elokuvia on alettu Tampereella esittää? Verkosta onneksi löytyy paljon tietoa. Koskesta voimaa-sivusto tietää, että ensimmäinen elokuvaesitys tapahtui kaupungissa 2.3.1897. Asialla oli helsinkiläinen valokuvaaja K.E. Ståhlberg, joka näytti kaupungintalon juhlasalissa "eläviä valokuvia" kinematografi-nimisellä laitteella. Ensimmäinen elokuvateatteri avattiin Tampereelle 1905. Noista Aamulehden jutun mainitsemista paikoista ainakin ensimmäinen lienee ollut elokuvateatteri. Jälkimmäiselläkin oli jokin nimi, mutta se ei tekstistä kunnolla hahmotu. Mahdollisesti elokuvateattereita toimi 1911 jo useampia.
Ensimmäiset elokuvat olivat lyhyitä, luonteeltaan lähinnä dokumentteja. Valokuvaaja Ståhlbergin esityksessä nähtiin joutsenia, pellon kyntämistä ja katkelma Venäjän keisariparin vierailusta Pariisiin. Kuvat olivat tietenkin mustavalkoisia. Ääntä ei ollut mukana, mahdollisesti muusikot säestivät esityksiä. 1910-luvulla rupesi sitten tulemaan fiktiivisiä elokuvia. Niiden kestokin piteni. Tuo Arsene Lupinin ja Sherlock Holmesin kamppailukin on kuulunut jo fiktion puolelle. Mutta miten pitkä mahtaa ajallisesti olla puolen kilometrin mittainen filmi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)