Vaikka itselläni ei ole ollenkaan karjalaisia sukujuuria, päätin kuitenkin kertoa Aamulehden 23.11.1911 julkaisemista kuvista. Tuolloin oli kulunut sata vuotta siitä, kun "Venäjän valtakunnan jalomielinen hallitsija Aleksanteri I antamallaan julistuksella palautti Viipurin läänin elikkä sen osan Suomea, jota historiassa vanhaksi Suomeksi kutsutaan, muun Suomen yhteyteen". Jutun kuvituksena - jatkuen myös muualle lehteen - oli 12 karjalaisaiheista valokuvaa ja yksi piirros. Tuonaikainen lehtikuva oli niin heikkolaatuinen, ettei kuvista varmaan pätevälläkään kuvankäisttelyllä saa kunnollisia. Tunnistamisen apuna ne sen sijaan hyvinkin voisivat toimia. Arkistoista voi ehkä löytää kuvista parempia versioita, jos näiden perusteella kiinnostuu etsimään.
Tässä luettelo kuvista:
- Veikkolan hovin vanha päärakennus
- Viljamakasiini Veikkolan hovissa Valkjärvellä (Lahjoitusmaa-ajoilta)
- Valkjärven kirkko
- Sampulan hovi Raudussa (Lahjoitusmaa-ajoilta)
- Kalastajia Suomenlahden itärannikolta
- Vanha hauta Raudussa
- Suomalainen maalaiskauppa Raasulissa
- Vammelsuun silta
- Huvila Terijoella
- Uudenkirkon Kansanopisto (piirros)
- Suomenlahden rannikkoa (Terijoella)
- Huvilaseutua
- Järvi (nimi epäselvä) Kivennavalla
Lopuksi haluan toivottaa kaikille hyvää alkavaa vuotta 2013.
Aamulehdessä oli 24.12.1911 juttu joulunvietosta Lempäälässä 30 vuotta sitten, siis 1880-luvulla. Useimmat tekstissä kerrotut tavat olivat varsin tuttuja, sellaisia, joista vanhoissa joulunkuvauksissa on kerrottu ja joista osa on säilynyt tähän päivään asti. Minulle uutta oli päreiden teko jouluun valmistauduttaessa ja pirtin koristaminen päreillä jouluksi.
Jutun kirjoittaja kertoo, että ensimmäinen joulun merkki oli, että metsästä tuotiin reellä pihamaalle tukeva mäntytukki. Tämä sitten joko kirveellä tai sahalla katkottiin noin parin kyynärän (toista metriä, jos Wikipedian tieto autonomian ajan kyynärästä pitää paikkansa) mittaisiksi pölkyiksi. Nämä pölkyt halottiin kiiloilla puoliskoihin ja nämä edelleen ohuemmiksi soroiksi. Näin saadut kappaleet vietiin pirttiin sulamaan ja lämpenemään. Seuraavana aamuna niistä erotettiin karkeampisyinen sydänpuu pois nuijan ja kirveen avulla. Hienommasta pintapuusta lohottiin säleet, joiden reunat suoristettiin ja silitettiin pitkällä pärepuukolla. Näistä sitten kiskottiin päreet. Päreet sidottiin kimpuiksi ja vietiin ulos.
Aatonaattona päreet tuotiin sisään. Huonompia niistä aseteltiin seinille parin tuuman välein. Vaaleista päreistä ja tummuneesta seinästä muodostui kaunis kuvio. Katon päreorsille laitettiin päreitä monenmoiseen asentoon niin, että niistä syntyi ruutuja ja ristikoita. Pöydän kohdalle kirjoittaja kertoi laitetun puusta tehdyn kyyhkysen siivet levällään, toisinaan sen viereen myös himmelin.
Mikäli oikein ymmärsin, käytettiin päreitä nimenomaan koristeena, ei valaisuun. Kuusessa ja pöydällä mainittiin olleen kynttilät. Kun seinillä ja katossa oli vaaleita päreitä, lattialla olkia ja pöydällä valkea liina, oli pirtti saatu sisutettua vaaleaksi. Luultavasti päreet käytettiin myöhemmin kateaineena.
Jungfru Brita Catharina Baudin Piteåsta (s. 1779/rk) avioitui 1796 suomalaisen Pekka Pekanpojan kanssa, joka myöhemmin alkoi käyttää sukunimeä Ramström. Perhe asettui ensin Piteån Öjebyhyn, josta muutti pian Älvsbyn seurakuntaan. Siellä he alkoivat viljellä uudistilaa. Piteåssa Pekka oli toiminut suutarin ammatissa.
Toisaalta tiedetään, että räätäli Erik Baudinille ja hänen vaimolleen Anna Lisa Grönbäckille syntyi 22.2.1778 tytär Britha Catharina Uumajan kaupungissa. Perhe katosi Uuumajasta, mutta Piteåsta en ole heitä löytänyt. Kun Ancestry.se on vielä hetken aikaa vapaasti käytettävissä, yritän etsiä heitä uudemman kerran.
Jungfru kuulostaa hienommalta tittteliltä kuin pig tai skräddare dottern. Kovin harvinainen se ei kuitenkaan ole. Tarkistin Hiskin vihityistä ja junfruita näyttää sentään löytyvän useimmista seurakunnista. Nimitystä on käytetty ilmeisesti ainakin papiston ja virkamiehistön tyttäristä. Osassa seurakunnista titteliä on viljelty niin paljon, että myös käsityöläisten lapset lienee kelpuutettu mukaan. Siinä ehkä selitys Britankin tapaukselle.
Alussa mainitut kaksi Britaa lienevät siis yksi ja sama henkilö. Siispä selaamaan Piteån rippikirjoja!
Lisäys: Ahkera Piteån rippikirjojen selaus tuotti tulosta ja varmistui, että kyseessä oli yksi ja sama Brita Baudin. Hänen isänsä toimi rykmentin räätälinä, mikä varmaan riitti jungfru-nimitykseen. Minkään hienomman huushollin palvelustyttönäkään hän ei nimittäin työskennellyt.
Aamulehdessä 9.12.1911 oli taas nimimerkki Kannon kirje Mouhijärveltä. Kirjeessään hän kertoo, että Mouhijärven kuntahuoneusto oli tarkastettu ja työt hyväksytty. Huoneisto oli ollut Uotsolan koulun pakarirakennus, jonka rakentaja T. Mäkinen oli urakkahuutokaupassa ottanut muuttaakseen kunnantaloksi. Tarkastuksessa työn jälkeen oltiin tyytyväisiä ja rakentajalle annettiin kiitos. Kun huoneistoon vielä hankittaisiin pöytä ja tuolit, voitaisiin siellä pitää kaikki kuntaa koskevat kokoukset. Kokoussali oli avara ja siinä oli viisi suurta akkunaa, joista yksi oli ns. terveysakkuna. Seinät olivat puoliväliin laudoitetut ja yläosa oli harmaalla pahvilla peitetty. Kanto kuvaili lisäksi paneelikattoa ja tiilimuuria. Kokoussalin vieressä oli sievä kamari pienempiä kokouksia varten. Eteisen naulapuuhun saattoivat tulijat ripustaa päällysvaatteensa. Lisäksi rakennukseen kuuluivat kaksi kuistia, vahtimestarin kamari ja keittiö.
Näin siis 1911 Mouhijärven kunnallishallinto sai oman talon. Yritin kovasti löytää verkosta kuvaa rakennuksesta. Sellaista ei kuitenkaan tuntunut olevan saatavilla. Minulla ei nyt ole Mouhijärven historiasta kertovia kirjoja käsillä, sellaisessa kuva voisi ollakin. En myöskään tiedä, kelpasiko talo kunnantalona koko Mouhijärven kunnan itsenäisyyden ajan. Luulenpa, että uusi on jossain vaiheessa rakennettu. Nykyisin kokoonnutaan Sastamalan kaupungintalolla.
Lopuksi haluan toivottaa kaikille rauhallista joulunaikaa.
Hiski on mielestäni kerrassaan mainio apuväline sukututkijalle, kunhan muistaa tarkistaa tiedot alkuperäisistä lähteistä. Hakukentät on aika hyvin suunniteltu ja mielikuvitusta tai ehkä paremminkin luovaa ajattelua (hah!) käyttämällä voi löytää etsimänsä. Usein säästää tuntien työn, kun ei tarvitse selata kastettujen, vihittyjen tai haudattujen luetteloita sivu kerrallaan lävitse. Hiskiä käytettäessä pitää muistaa, että se on kopion kopio. Aikanaan Mustiin kirjoihin tulleet virheet ovat tallentuneet myös Hiskiin. Toisinaan kommentissa voi olla virheestä huomautus, mutta muuten tallentaja ei ole voinut ilmeisiäkään virheitä korjata. Aina silloin tällöin tulee vastaan erikoisuuksia.
Kaikille tuttuja lienevät eri variaatiot Zp.-lyhenteestä. Entivanhanen Q-kirjain muistutti kovasti Z-kirjainta. Kyseessä on tietysti Qvinsperson, naisihminen, joka oli saanut aviottoman lapsen. Mustista kirjoista lyhenne on jäljennetty Hiskiin semmoisenaan. Eri seurakunnissa papit näyttävät muuten suhtautuneen kirjaamiseen hiukan eri tarkkuudella. Joissakin merkintä seurasi naista tämän elämän loppuun saakka, jossakin toisessa seurakunnassa merkinnästä luovuttiin avioliiton solmimisen yhteydessä.
Eilen selasin Iitin seurakunnan rippi- ja historiakirjoja. Hiskin vihittyjen luettelossa pisti silmään morsiamen kotikyläksi annettu "som brudg." Pienellä päättelyllä tietysti ymmärtää, että sulhanen ja morsian olivat kotoisin samasta kylästä. Tuonkin täytyy olla peräisin Mustista kirjoista. Tarkistin nimittäin muutaman tällaisen alkuperäisistä luetteloista. Niissä sanontaa ei käytetty, vaan muuten eri tavoin ilmaistiin, että samasta kylästä tulivat niin morsian kuin sulhanenkin. Samma städes, kaari jne olivat käytössä.
Alatornion haudattujen luettelossa Hiskissä taas on seuraavanlaista tekstiä: "Clemetss: d:r mod: Brita Mickdr: Johan Anna Greta". Ymmärtäähän tuon, kun hetken miettii: Juho Klemetinpojan ja Riitta Mikontyttären tytär Anna Kreetta oli kuollut. Jälleen lähteenä lienee Mustat kirjat, kuten pitääkin. Alkuperäisessä haudattujen luettelossa asia on ilmaistu ihan selkeästi. Sukututkija on kiitollinen vanhasta 1700-luvun tavasta merkitä kuolleen vanhemmat näkyviin.
Lattiakaivoja tänään kuuranneena päätin kirjoittaa joulusiivouksesta. Tuo tämänpäiväinen urakkani ei johtunut joulusta, pitäähän ne kaivot joskus puhdistaa kaikesta niihin kertyvästä. Nyt sattui olemaan sopiva aika, enkä keksinyt mitään veruketta siirtää toimenpidettä myöhemmäksi. Kaikenlaisia ominaisuuksia minussa on, pedanttisuuttakin, mutta siivoushullu en missään tapauksessa ole.
Yleensä joulusiivoukseni on normaali viikkosiivous. Muutenkaan en yleensä ryhdy mihinkään suursiivoukseen. Tyydyn pitämään kohtuullista järjestystä ja puhtautta yllä ja puhdistan sellaiset kohteet, missä lika pistää silmään. Ikkunatkin pesen kesällä vähitellen. Kaappeihin en joulun alla koske, joku muu aika on otollisempi. Opettajantyössä on vähitellen oppinut olemaan kasaamatta turhia paineita joulua edeltävään aikaan. Ihan pakollisia kiireitäkin riittää. Paras kuulemani ohje joulusiivoukselle on peräisin työkaverilta: "Sammutetaan valot". Niinpä, kuka kynttelikköjen valossa tunnelmoidessa edes huomaa, onko kaikki viimeisen päälle puleerattua. Mutta kukin tyylillään. Joillekin ei joulu tule ellei talo ole viimeisen päälle siivottu.
Lapsuuskodissani joulusiivo kyllä tehtiin. Varmaan siihen oli enemmän aihettakin. Maatilalla likaa kulkeutui väkisin sisälle, varsinkin kun vanhoissa rakennuksissa ei ollut erillisiä peseytymis- ja pukeutumistiloja. Pölyt pyyhittiin tarkkaan joka paikasta, lattiat lakaistiin ja pestiin ja saunakin puhdistettiin tarkasti. Vuodevaatteet tuuletettiin, kun sää salli. Kaappeja meillä ei kuitenkaan ihan perusteellisesti käyty läpi, kevyempi järjestäminen riitti. Lattiat oli tuohon aikaan jo joka paikassa maalattu, joten mitään hiekalla kuuraamista ei enää harjoitettu. Myöskään olkia ei enää tuotu sisälle. Milloinkahan se tapa lienee loppunut?
Kaikkien valmistelujen jälkeen jouluaaton tunnelma oli juhlallisen odottava. Jotain samaa yritän löytää tässä nykyisessä, puitteiltaan kovin erilaisessa joulussani.
Jatkan edellistä teemaa kertomalla tällä kertaa Karoliinasta. Koska hänen lapsenlapsiaan voi hyvinkin vielä olla elossa, jätän tarkemmat tiedot pois. Karoliina syntyi 1856 renki Matin ja hänen vaimonsa Esterin viidentenä lapsena. Lapsuus ei tainnut olla kovin ruusuinen, sillä perheen isä pysyi rengin ammatissa ja asui usein perheestään erossa. Äiti Ester hankki lisätuloja myymällä viinaa. Pari kertaa hän joutui sen vuoksi käräjille, mutta selvisi ilmeisesti sakoilla. Matti kuoli 1868 ja Ester 1871.
Karoliina oli tuolloin jo riittävän vanha piiaksi ja siinä ammatissa hän viihtyikin kymmenkunta vuotta vaihtaen taloa ja kylää melko usein. Vuonna 1878 hänelle syntyi avioton lapsi, Kalle, joka kuitenkin pian kuoli. Karoliina jatkoi piikomista, kunnes 1881 avioitui Eevertin kanssa. Heistä tuli pian torppareita. Torppa oli melko kaukana pääteistä, mutta ei sentään ihan yksinäisellä paikalla. Heille ehti syntyä kolme lasta ennenkuin Eevert kuoli 1888. Karoliina ei pienten lastensa kanssa pystynyt torpparina jatkamaan, vaan joutui pian lähtemään mökistä.
Seuraavassa rippikirjassa hänet on merkitty irtolaiseksi. Voi olla, että hän asui nyt lähempänä kirkonkylää, vaikka rippikirjoissa hänet onkin merkitty entiseen kotikyläänsä. 1890-luvulla hänelle syntyi neljä aviotonta lasta. Jokaisella lapsella kummeja on kirkonkylästä ja sen läheltä. Hänet ripitettiin aina salavuoteudesta. Lapsen isää hän ei kertaakaan paljastanut. Niinpä emme tiedä, oliko kyseessä joka kerta sama mies, johon Karoliinalla oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Kenties lapset vain syntyivät elannon hankkimisen väistämättöminä seurauksina. Karoliina oli elossa vielä 1920-luvulla, joten hän ehti nähdä nuorimpien lastenkin kasvavan aikuisiksi.
Sukututkimukseen liittyvillä keskustelupalstoilla pohditaan toisinaan, onko mahdollista selvittää aviottoman lapsen isää kirkonkirjoista tai muista lähteistä. Aihe voi olla kipeä, jos kyse on melko läheisistä sukulaisista, esimerkiksi isovanhemmista. Valitettavasti selvittäminen voi olla kovin vaikeaa.
Ensimmäinen lähde, mistä kannattaa katsoa, on kastettujen luettelo. Toisinaan siellä voi olla merkintä: "Fadern sades vara...". Kuka sanoi, ei yleensä käy ilmi. Joskus luettelossa kerrotaan, että äiti ilmoitti lapsen isäksi sen ja sen. Itse asiassa 1700-luvun loppupuolelle saakka äiti oli velvollinen ilmoittamaan aviottoman lapsensa isän käräjillä, joten tuomiokirjoista voi etsiä näitä vanhempia tapauksia. Voi kysyä, kuinka luotettavia ilmoitukset olivat. Jos todellinen isä oli naimisissa, hän saattoi sopia lapsen äidin ja jonkun naimattoman miehen kanssa, että tämä ilmoitettiin isäksi. Korvausta vastaan tietysti. 1800-luvulle tultaessa ei isää enää ollut pakko nimetä. Jos äiti halusi lapselle elatusapua, piti isä tietenkin ilmoittaa. Elatusapuvaatimuksia voi käräjäpöytäkirjoista etsiä 1900-luvun puoleltakin.
Vähitellen salavuoteudesta tyydyttiin vain ripittämään. Pappi piti ainakin äidille (yleensä kai yksityisen) nuhtelun antaen lopuksi synninpäästön. Ripitettyjen luetteloita on jonkin verran säilynyt ja niitä on myös mikrofilmattu. Niitä on pidetty vielä 1900-luvun puolella. Aikana ennen käyttölupia olen joskus tällaisesta mikrofilmatusta ripitettyjen luettelosta saanut tietää, kuka oli lapsuuden naapurin isä. No, hän oli jo silloin kuollut, kuten äitinsä ja isänsäkin. Samoin huomasin, että toisen naapurin pariskuntaa oli 20-luvulla ripitetty ennen avioliittoa syntyneestä lapsesta. Nimenomaan molempia oli nuhdeltu.
Muitakin lähteitä on. Kirkonkokouksien ja myöhemmin holhouslautakuntien pöytäkirjoista voi löytyä epävirallista keskustelua isästä. Edellisiä on mikrofilmattu, jälkimmäiset ovat yleensä kuntien arkistoissa ja oman kokemukseni mukaan aika vaikeasti saatavissa tutkittavaksi. Ehkä parasta on pyytää arkistonhoitajaa katsomaan (korvausta vastaan) lapsen syntymän jälkeiset pöytäkirjat parilta vuodelta. En ole varma, voiko tietoa saada sitäkään kautta, paitsi mahdollisesti lapsen itsensä pyytäessä.
Tärkeä kysymys on tiedon luotettavuus. Pitäisin tapauksia, joissa äiti on ilmoittanut lapsensa isän ja nostanut elatusapukanteen suhteellisen luotettavina. Nämä isät kirjaan sukutauluihin. Virheen mahdollisuus ei liene paljon suurempi kuin avioliitossa syntyneillä. Muissa tapauksissa tyydyn kirjaamaan mahdollisen isän lisätietoihin. Sukututkijankin on hyväksyttävä se, ettei kaikkien alkuperä selviä.
En halua tässä puuttua viime aikaiseen kohuun musiikin laittomasta lataamisesta ja sen seurauksista. Toteanpahan vain, että levy- ja elokuvayhtiöt saavat pitkälti syyttää tilanteesta itseään. Sen sijaan että olisivat käyttäneet resursseja toimivien verkkojakelukanavien kehittämiseen, ne tyytyivät pitkään vastustamaan kaikkea verkossa tapahtuvaa jakamista. Musiikki ja elokuvat harvoin kuitenkaan liittyvät sukutukimukseen. Sen sijaan vanhat lehdet ja valokuvat kuuluvat oleellisesti siihen.
Lehtien palstoilla onkin käyty hiljattain keskustelua sanomlehtien 100 vuoden aikarajasta. Nythän on vapaasti verkossa luettavissa vasta vuoden 1911 sanomalehtiä. Niitäkin vain osittain, monen lehden osalta digitoiminen näyttää pysähtyneen vuoteen 1910. Sanomalehtijutut ovat tekijänoikeuden alaisia ja tämä oikeus taas on voimassa 70 vuotta tekijän kuolemasta. En oikein ymmärrä, miksi jokainen muinoin lehdessä ilmestynyt pikku-uutinen olisi teos. Ainakaan en usko, että kukaan on enää valmis maksamaan mitään, saadakseen vaikkapa 1912 sanomalehdessä ilmestyneen uutisen julkaista sellaisenaan. Ei, sukututkijat pyörittelevät edelleen mirkofilmejä, joita käsittääkseni sentään saa valokuvata (tai jopa skannata, jos laitteisto siihen löytyy) ja siteeraavat sitten tekstiä mahdollisessa julkaisussaan. Jotkut ehkä tästä vanhanaikaisesta tavasta tykkäävätkin. Itse arvostaisin kovasti Historiallisen sanomalehtikirjaston hakumahdollisuutta ja mahdollisuutta digitaaliseen tallentamiseen myös tuoreemmissa julkaisuissa. Tuntuu, että Suomen tai EU:n lainsäädäntö tässä tahallaan hankaloittaa sinänsä ihan julkisten lähteiden tutkimista ilman, että kukaan tästä käytännöstä hyötyy mitään. Määrärahat digitointiin ovat sitten vielä oma kysymyksensä.
Vanhoja valokuvia olen melko surutta julkaissut tutkimusteni yhteydessä. Uskon, etteivät jonkun sukulaisen tai naapurin kamerallaan napsaisemat kuvat ylitä teoskynnystä. Ei niissä mitään kovin omaperäistä ole. Kun kuvan ottamisesta on kulunut 50 vuotta, saa sen julkaista tietysti muistaen, ettei se saa ketään loukata. Samalla tavalla olen suhtautunut kiertävien valokuvaajien ennen sotaa ottamiin kuviin. Hiukan ongelmallisia tässä suhteessa ovat valokuvaamoissa otetut kuvat. Mutta ovatko vaikkapa samanlaisina toistuvat käyntikorttikuvat 1900-luvun alusta todella valokuvateoksia? No, toistaiseksi ei kukaan ole tullut vaatimaan korvauksia kuvien julkaisemisesta.
Mielestäni tuo 70 vuotta tekijän kuolemasta on tekijänoikeudelle muutenkin liian pitkä aika. Jos oletamme, että tekijä kuolee nuorena ja häneltä jää puoliso ja pieniä lapsia, on tietenkin kohtuullista, että he saavat tuloja taiteilijan teoksista. Samoin on kohtuullista, että taiteilija itse saa teoksistaan tuloja elinaikanaan. Mutta onko kohtuullista, että taiteilijan eläkeikään ehtineet lapset tai jopa lastenlapset vielä hyötyvät teoksista? Tätä on syytä kysellä erityisesti Suomessa, missä koulutus on ilmaista, terveydenhoito kohtuullisen hyvin toimivaa ja eläkeläisistäkin pidetään huolta. Eikö teoksen jo vähän aiemmin tulisi olla vapaasti käytettävissä? Teoksen esittäminen lisäisi tekijän mainetta ja kunniaa.
Näin Annan ja Annelin nimipäivänä tekee mieli kertoa jostakin Annasta. Kun sukututkimusohjelmassa laittaa hakuun etunimen Anna, saa tuloksia sivutolkulla. Annahan on ollut hyvin yleinen nimi kautta vuosisatojen. Minun lapsuudessani Anna oli vanhojen tätien nimi, nuoremmat olivat Anneja tai Anneleita. Annikin kuulosti nuorekkaammalta kuin Anna. Nyt nimen vanha kaunis muoto on taas palannut käyttöön.
Tämänkertainen Annani eli aika tavallisen elämän. Hän syntyi 1799 Orivedellä Suomaseman Kellosalmen tilalla lampuoti Samuli Matinpojan ja hänen vaimonsa Vappu Heikintyttären toiseksi nuorimpana lapsena. Parikymppisenä 1819 hän avioitui saman kylän pojan Juho Juhonpoika Jussilan kanssa. Tämä oli syntynyt 1795 niinikään lampuodin perheeseen. Lapsia Annalle ja Juholle syntyi kaikkiaan 10. Kaikki näyttävät eläneen aikuisiksi, osa 1900-luvun puolelle. Juho kuoli jo 1846, Anna eli vuoteen 1868. Hän asui leskenä edelleen Jussilassa, jonka vuokraviljelijänä oli yksi hänen ja Juhon pojista.
Rippikirjat eivät kerro Annasta mitään erityistä. Hän ei ole syyllistynyt rikoksiin, kuten ei miehensäkään. Hänen elämänsä lienee ollut taloudellisesti turvattua, koska Jussila oli sen kokoinen, että siellä oli useita renkejä ja piikoja. Juho ja Anna eivät omistaneet tilaansa, mikä lienee tuonut pientä epävarmuutta olemiseen. Olisihan mahdollinen uusi omistaja voinut alkaa itse viljellä tilaa. Murhetta Annan elämään on varmaan tuonut se, että vanhin tyttäristä sai useita aviottomia lapsia. Viimeiset vuodet Annan luona asui hänen sisarensa Sofia, joka oli tullut sokeaksi. Annan kuolinsyyksi on merkitty lavantauti (tyfus, myös pilkkukuume), nälkävuosina kovin yleinen tauti. Nälkää Anna tuskin näki, mutta kerjäläisten mukana levinnyt kulkutauti tarttui häneenkin.
Oriveden ja erityisesti Suomaseman historiaan pitäisi perehtyä joskus tarkemmin. Tiloja on jaettu, myyty, annettu vuokraviljelijöiden viljeltäviksi ja perustettu samannimisiä torppia sellaista tahtia, että seutua tuntematon on välillä ihmeissään.
Kuten monet muutkin sukututkijat luen paljon elämäkertoja ja muistelmia. Monesti ne kyllä tuottavat pettymyksen, mutta hyvin kirjoitettujakin tulee vastaan silloin tällöin. Yksittäiselle muistelijalle on helpompi antaa anteeksi tekstin löperyys ja asioiden kaunistelu. Elämäkerturilta odottaisi enemmän. Tietysti aina voi lukea vain kiinnostavat kohdat. Tällaista harppomista olenkin paljon harrastanut.
Viime aikoina on käteen sattunut kirjoja, jotka kuvaavat melko ankaraa lapsuutta. Vanhemmat ovat hylänneet, on kohdeltu henkisesti tai fyysisesti kaltoin tai jätetty lapsi huomiotta. Olen jotenkin havahtunut huomaamaan, että nämä eivät ole vain nykypäivän ongelmia. Tai tietysti olen sen tiennyt, mutta on eri asia lukea siitä jonkun omakohtaisesti kokemana. Ajat olivat tiukkoja, yhteiskunnan tuki saattoi olla olematonta eikä naapurustokaan aina puuttunut perheen sisäisiin asioihin. Entisaikojen kaltoinkohdeltujen lasten kohtalo oli ehkä vielä kovempi kuin nykyisten kohtalotoveriensa.
Nuo, jotka kovaa lapsuuttaan kirjoissa nyt muistelevat, ovat selviytyjiä. Kokemastaan huolimatta he löysivät elämälleen tien. Ehkä lähistöltä kuitenkin löytyi joku aikuinen - isovanhempi, napurin setä tai lastenkodin hoitaja - joka auttoi vaikeina hetkinä. Aina avun ei tarvinnut olla kovin ihmeellistä. Joku kuuntelija, joku, joka näytti, että toivoa paremmasta on. Ne, jotka eivät selviytyneet, eivät ole kohtalostaan kertomassa. Alkoholistit, itsemurhan tekijät, rikolliset ja vangit julkaisevat harvoin muistelmiaan.
Tässä taannoin tuskailin Tornionjokilaaksoa tutkiessani rajan muodostumisen 1809 aiheuttamia hankaluuksia. Taisin muistella nähneeni jossakin näiden Ruotsin puolelle jääneiden seurakuntien kirkonkirjoja. Hömelö minä! Olin tietysti nähnyt niitä SSHY:n jäsensivuilla. Siellä on nimittäin Hietaniemen, Jukkasjärven, Karesuvannon, Karl Gustavin, Pajalan ja Övertorneån kirjoja digitoituna. Lisäksi luettelossa on New Yorkin merimieslähetys, Repolan pogosta ja Vienan-Karjalan ortodoksiseurakunnat. Jälkimmäisistä olen joskus katsellut New Yorkin merimieslähetyksen asiakirjoja ja siitä yhteydestä varmaan oli syntynyt epämääräinen muistikuvani edellisistä. En tiedä, mistä lähteistä digitointi on tehty (selviäisi varmaan SSHY:n sivuja perusteellisesti selaamalla), mutta veikkaisin suomalaisia arkistoja.
Kokonaisuudessaan Tornionjokilaakson jakautumisen kahteen valtakuntaan 1809 aiheuttama ongelma ei tietenkään noilla kirkonkirjoilla ratkea. Rippikirjoja näyttää pääsääntöisesti olevan kunkin (kappeli)seurakunnan muodostumisesta sen jakson päättymiseen saakka, joka 1809 oli menossa. Historiakirjoja on hiukan pitemmällekin. Ruotsiin jääneiden kylien rippikirjat puuttuvat tämän jälkeen eli ovat siis Ruotsissa. Koska rajan yli solmittiin avioliittoja, jää osa juurista selvittämättä, mikäli ei suostu maksamaan ArkivDigitalin tai Ancestryn maksuja. Hiskistä löytyy lisätietoja seurakuntien muodostumisesta. Tuo Karl Gustavin seurakunnan kirjojen löytyminen oli tutkimuksilleni eduksi. Pystyin varmistamaan muutaman syntymä- ja kuolinajankohdan.
P.S. Kiitokset Kaisalle kiertopalkinnosta. Haluan antaa sen eteenpäin niille oikean reunan linkkilistan blogeille, joilla se ei vielä ole ollut.
En oikeastaan ollut ajatellut, kuinka vanha joululahja kirja on. Itse asiassa olin kuvitellut, ettei 100 vuotta sitten kovin paljon joululahjoja annettu, mitä nyt lapsille jotain tarpeellista omatekoista. Olinpa taas väärässä! Aamulehdessä 29.11.1911 oli iso WSOY:n mainos, jossa tuotiin esille yhtiön kustantamaa "huomattavinta joulukirjallisuutta". Siispä kirjalahjoja annettiin. Varallisuutta ja lukijoita oli kuitenkin riittävästi olemassa.
Mainostetut kirjailijat ovat pitkään säilyttäneet asemansa, koska valtaosa heistä oli itselleni ainakin nimenä tuttuja: Johannes Linnankoski, Selma Lagerlöf, Maila Talvio, Santeri Ivalo, Kyösti Vilkuna ja Daniel Defoe. Ainakin Tolstoin Anna Kareninan ja Defoen Robinson Crusoen olen joskus lukenutkin. Sen sijaan Kauppis-Heikin Anasti, Pontus Artin Häpeä ja Sudet sekä Alessandro Manzonin Kihlautuneet ovat teoksia, joista luin mainoksesta ensimmäistä kertaa.
Seuraavalla sivulla oli toimituksen juttu otsikolla "Uutta kotimaista kaunokirjallisuutta". Kotimainen tarkoittanee tässä suomenkielistä tai Suomessa julkaistua. Nimet olivat nyt oudompia: Rafael Engelbergin, Kerttu Kärkkäisen, Alli Nissisen, Onni Okkosen tai Lauri Sauramon maine ei ole kantanut sataa vuotta. Alexander Dumas, Ilmari Kianto ja Friedebert Tuglas tunnetaan edelleenkin. Kiannon Punaisesta viivasta oli ilmestynyt kolmas, huokeahintainen painos. Nykyisiin kirja-arvosteluihin verrattuna juttu oli kovin lyhyt ja lähinnä faktapitoinen. Tosin Monte Criston kreivin jännittävyyttä kiitettiin.
Mahtaakohan kirjamyynnistä olla tilastoja noilta vuosilta? Olisi mukava tietää, paljonko kirjoja tuolloin myytiin ja mikä oli joulumyynnin osuus. Uskoakseni kirjan elinkaari oli pitempi. Sitä tuskin myytiin parin vuoden kuluttua alennusmyynnissä.
Sukututkimuksessa on useita kertoja tullut vastaan miehiä, joilla on kolme tai jopa neljä vaimoa ja lapsia tietenkin pitkälti toistakymmentä. Nyt kuitenkin kerron Riitta Olavintyttärestä. Hän oli syntynyt rippikirjan mukaan 1742. Hänen alkuperästään ei ole ihan täyttä varmuutta, joten jätän sukunimen (talon nimen) pois. Voi olla, että häntä on sanottu Priittaksi, murrealue on itselleni outo.
Riitan ensimmäisestä avioliitosta ei löydy vihkimerkintää. Avioituminen lienee kuitenkin tapahtunut vuoden 1760 aikoihin. Lapsia tästä liitosta ehti syntyä kuusi: Riitta syyskuussa 1761, Heikki marraskuussa 1762, Marketta joulukuussa 1763, Juho maaliskuussa 1766, Olavi lokakuussa 1767 ja Riitta maaliskuussa 1770. Ensimmäinen puoliso kuoli 1771 ja Riitta avioitui uudestaan tammikuun alussa 1773. Avioliitosta ehti syntyä vain Pekka helmikuussa 1773. Toinen aviomies kuoli vuoden 1774 alussa. Pari vuotta Riitta eleli lapsikatraansa kanssa, mutta 1776 hän avioitui kolmannen kerran. Lisää lapsia alkoi syntyä perheeseen: Malin joulukuussa 1776, Aapo marraskuussa 1777, Riitta lokakuussa 1778, Ablona joulukuussa 1779, Hannu tammikuussa 1781, Maria joulukuussa 1783, Niilo marraskuussa 1784 ja Aapo heinäkuussa 1786. Riitalle syntyi siis kaikkiaan 15 lasta, joista viisi kuoli pienenä, muut elivät aikuisikään. Riitta itse kuoli 1805 samoihin aikoihin kuin kolmas puolisonsa, joten nuorinkin lapsista oli jo ehtinyt aikuiseksi.
Harvinaisuus Riitta varmaan oli. Todennäköisyys kuolla lapsivuoteeseen jollakin 15 kerrasta oli melkoinen. Lasten syntymistahti oli hengästyttävä. Käytännössä hän oli monta vuotta peräjälkeen raskaana. Siksikin pitää ihmetellä, että elimistö kesti tuota tahtia. Pienikin tulehdus olisi voinut koitua kohtalokkaaksi aikana, jolloin hygienia oli heikkoa. Riitan ensimmäinen puoliso oli sotilas. On mahdollista (en tiedä), että sotilaiden lesket saivat jotain pientä eläkettä 1700-luvulla. Kaksi jälkimmäistä aviomiestä olivat maanviljelijöitä. Elanto - vaikkei ehkä kovin runsas - oli siis isolle perheelle turvattu.