Sankareita?

Olen aina vierastanut sankari-sanaa. Nyt sitä on taas käytetty paljon, liittyen itsenäisyyden juhlavuoteen. Yritänpä siis selittää, mistä kaksijakoinen suhtautumiseni johtuu. 

Ymmärrän, että joku voi toimia poikkeuksellisessa tilantessa, kuten sodassa tai onnettomuudessa, muita rohkeammin ja neuvokkaammin. Tällainen voi toistua useammankin kerran. Häntä voi kutsua sankariksi siinä tilanteessa. Mutta tekeekö sellainen hänestä pysyvästi sankarin? Entä jos tällainen ihminen on sankaritekonsa jälkeen kohdellut muita ihmisiä, vaikka omaa perhettään, hirvittävän väärin? Eikö sankaria saa siitä arvostella? Kuinka paljon häntä pitää ymmärtää, koska hän on joskus menetellyt sankarillisesti? Tällaisia kysymyksiä nousi mieleen muutaman kirjaesittelyn kommenteista.

Sankaruuteen tuntuu usein liittyvän jonkinasteista fanatismia, joko sankarin omaa tai muiden. Se tuo menestystä, mutta tuottaa myös tuhoa. Urheilusankareiden surullisista kohtaloista uransa jälkeen olemme varmasti saaneet lukea iltapäivälehdistä ihan kyllästymiseen saakka. Kun ei tavallinen elämä menestyksen ja julkisuuden jälkeen enää maistukaan. Sankaritarinat ovat tarpeellisia. Nykyään niitä tarvitsee ja luo media, aiemmin ehkä enemmän vallanpitäjät. Ja tokihan me kaikki innostumme näistä kertomuksista. Vai jättääkö joku ne muka lukematta?

Itse tykkään enemmän niistä hiljaisista, joita ei sankareiksi sanota, mutta jotka nimityksen kyllä ansaitsisivat. Ehkä seuraavalla kerralla kerron jonkun sellaisen tarinan.

Ikaalinen 1914

Uusin projektini on Historialliseen sanomalehtiarkistoon digitoitujen paikallislehtien läpikäyminen. Ei tietenkään kaikkien, vaan ainoastaan itseäni kiinnostavilla alueilla ilmestyneiden. Pirkkalan Uutisista taisin joskus kirjoittaakin. Nyt olisi vuorossa Ikaalinen-lehti. Se alkoi ilmestyä vuoden 1913 lopussa. Verkossa on luettavissa vielä vuoden 1920 numerot. Siitä eteenpäin lehtiä löytyy vapaakappalekirjastojen päätteiltä. Viimeiset siellä taitavat olla vuodelta 1927. Otetaanpa käsittelyyn ensimmäinen 1914 ilmestynyt numero ja valikoima sen paikallisuutisista.

Ikaalisissa syntyi edellisvuonna 328 lasta, joista 17 avioliiton ulkopuolella. Kuolleita oli 157, poismuuttaneita 190 ja seurakuntaan muuttaneita 125. Väkiluku kasvoi 106 hengellä ollen vuoden lopussa 12 764 henkeä. Seurakunta käsitti ymmärtääkseni sekä kauppalan että maalaiskunnan lähes koko väestön. 

Amerikan matkaa varten otettiin 1913 Ikaalisten ja Jämijärven piirin nimismieheltä passi 234 miehelle ja 90 naiselle. Kotimaahan jäi 60 vaimoa ja 169 lasta. Nimismiespiiriin saattoi kuulua myös Parkano, mikä on otettava huomioon verrattaessa lukuja aiempiin. 

Ikaalisten yhteiskoulun kevätlukukausi alkoi 15.1.1914. Paikkakunnalla oli siis jo tuolloin mahdollisuus käydä oppikoulua. Sitä hyödynsivät myös naapurikuntien oppilaat. Kansakouluja oli ainakin kirkonkylässä, Tevaniemessä, Luhalahdessa, Riitialassa, Kovejärvellä, Vahojärvellä, Vatulassa, Vähäröyhiössä, Kilvakkalassa, Juhtimäessä, Kurjella, Uurasjärvellä ja Jyllillä. Kuntakokouksen päätöksistä käy ilmi, että Ikaalisissa oli myös kulkutautisairaala ja mielisairaala.

Viinan keittämisestä sai rangaistuksen yksi henkilö. Luvattomasta viinanmyynnistä tuomittiin yksi henkilö. Yksi syylliseksi todistettu vapautettiin armahduskirjan nojalla. Viimeksi mainittuun tapaukseen voisi olla mielenkinntoista perehtyä joskus tarkemmin. Ehkä asiasta on uutisoitu Tampereella ilmestyneissä lehdissä. 

Ei missään kirjoilla

Pari viikkoa sitten kirjoittelin vierasseurakuntalaisista haudatuista. Silloin unohtui mainita yksi syy toiseen seurakuntaan haudatuksi tulemiselle. Se on tietysti maantieteellinen läheisyys. Matka naapuriseurakunnan kirkolle voi olla huomattavasti lyhyempi kuin omalle. Joskus aiemmin olen tainnut aiheesta kirjoittaakin. Viimeksi olen tutkinut Viljakkalaan ja Parkanoon haudattuja muiden seurakuntien jäseniä. Kirjaan tällä kertaa heistä ihan yksittäisiä huomioita.

Viljakkalassa haudattiin kesällä 1917 eräs Arkangelin läänin Kemin kihlakunnan Pinojärven kirkonkylän talollinen. Hän oli syntynyt 1885 ja naimisissa. Enempää ei merkinnöistä selviä. Olisiko ollut kauppamatkalla vai asettunut kokonaan uudelle kotiseudulle?

Tuuloksen kunnan hoitolainen sairastui influenssaan ja kuoli tammikuussa 1924. Hänestä tiedettiin vain, että hän oli naimaton ja köyhä. Mitä hän teki Viljakkalassa? Parkanossa oli haudattu 1925 kankaanpääläinen kunnanhoidokki, mutta tämä oli asunut aiemmin Parkanossa.

Huhtikuussa 1929 kuoli kuukauden ikäinen romanilapsi keuhkokuumeeseen. Hänen äitinsä oli kotoisin Alajärveltä. Parkanosta löytyi kaksi siellä kuollutta romania. Toisen kohdalle pappi oli kirjannut, ettei asianomainen ollut kirjoilla missään, ei seurakunnassa eikä siviilirekisterissä. Mies oli 56-vuotias vuonna 1931. Tuolloin sellainen oli siis mahdollista.

30-luvulla Parkanossa kuoli muutamia Savosta kotoisin olleita rautatietyöläisiä ja heidän perheenjäseniään. Olikohan rata Poriin tuolloin rakenteilla?

Viljakkalassa näyttää olleen talvisodan jälkeen kirvulaisia. Kun jatkosota päättyi, paikkakunnalle tuli evakkoja Antreasta. Vielä 1947 on haudattuihin kirjattu eräs Inkerin pakolaisseurakuntaan kuulunut työmies. Tämä oli naimisissa. Saikohan vaimo jäädä Suomeen, jos siis oli inkeriläinen? Vastaavasti Parkanossa oli talvisodan jälkeen Hiitolasta tulleita, jatkosodan jälkeen taas ainakin kaukolalaisia. Eräs 41-vuotias inkeriläinen työmies kuoli siellä 1943.

Mihin ne kaikki mahtuvat?

Olen viime aikoina saanut muutamilta sukulaisilta lisää valokuvia, siis ihan oikeita paperisia kuvia. Entuudestaankin niitä oli huomattava määrä. Kuvat esittävät sukulaisia, naapureita, omia vaiheitani, lapsuusmaisemia ja ties mitä. Sanoin kuvat ottaessani, että skannaan ne itselleni ja muille talteen. Säilyttää en luvannut. Tällä hetkellä skannaus on meneillään ja kestää vielä jonkin aikaa. Mutta mitä sen jälkeen? Hävitänkö paperikuvat vai yritänkö keksiä niille jonkin säilytyspaikan? Jälkimmäinen on todella vaikeaa. Kuvat tuskin kiinnostavat mitään arkistoa tai museota, ne eivät ole erityisen harvinaisia. 

Olen siinä iässä, etten voi kuvitella isompaan asuntoon muuttamista. En rupea hankkimaan lisää tilaa valokuvien takia. Tällä hetkellä ne ovat vallanneet alueen, jota olisi tarvis käyttää muuhun. Toki yritän löytää paikan kaikkein vanhimmille alkuperäisille kuville. Joukossa on kuitenkin myös kopioita, 60-luvun värikuvia ja paljonkin myöhempiä otoksia. Värikuvat vaatisivat jo korjauksia. En tiedä, jaksanko sellaiseen ryhtyä. 

Entä jos teen niin kuin tällä hetkellä suunnittelen? Säilytän suurimman osan kuvista vain digitaalisina. Kuvaformaatti varmaan jossain vaiheessa muuttuu, vaikka jpg tuntuukin yllättävän pitkäikäiseltä. Ehkä jaksan vielä tulevaisuudessa siirtää kuvat seuraavaan tallennusmuotoon. Voin jakaa niitä kaikille vähänkin kiinnostuneille, jotta ne eivät jää vain minun tallenteisiini. On kuitenkin olemassa vaara, että ne jossain vaiheessa häviävät samoin kuin niin monet paperikuvat ovat hävinneet. Onko se suuri menetys joskus kolmen, neljän sukupolven päässä? Kyllä kai 1900-luvun loppupuoliskosta kuitenkin jää valtavasti kuvia.