Vanhaemäntä kadoksissa

Sukututkimusta tehdessäni olen kyllä kadottanut monestikin jonkun henkilön. Tavallisesti kyseessä on renki tai piika, jonka kohdalla ei ole rippikirjassa tarpeeksi tietoja, jotta häntä voisi seurata eteenpäin tai taaksepäin. Myös talojen tyttäret ja joskus pojatkin lähtevät kotoaan ilman, että pappi on merkinnyt, mihin asianomainen on mennyt.  Kun läntisessä Suomessa sukunimet puuttuvat, ja nimetkin ovat niitä tuiki tavallisia Liisa Matintyttäriä, ei kovin paljon ole tehtävissä.

Nyt minulta joutui hukkaan talon vanhaemäntä, mitä ei kyllä muistaakseni ole tapahtunut aiemmin. Längelmäen Eväjärven Sirkkalassa rippikirjan mukaan 27.4.1723 syntynyt Maria Yrjöntytär avioitui saman pitäjän Pääskylän kylään. Talolla ei ole varsinaista nimeä, rippikirjoissa puhutaan Simosta (Simon), joka siis oli Marian puoliso. Maria asui leskenä tilalla vielä, kun 1779 alkavan rippikirjan nimet on kirjoitettu. Ehtoollismerkintöjä ei tässä kirjassa ole kenelläkään. Seuraavassa rippikirjassa häntä ei enää ole Pääskylässä. Mutta ei häntä näyttäisi löytyvän haudattujen luettelostakaan, ei ainakaan HisKistä. Olen tarkistanut myös lähes kaikki lähisukulaiset Kuhmoisiin avioitunutta tytärtä lukuun ottamatta.

Maria Yrjöntytär oli esitätini, ei siis suoraan esipolviani. Silti haluaisin tietää hänen kuolinaikansa. On vaikea kuvitella, että 1700-luvun lopun vanhaemäntä mitään suurempaa seikkailua olisi kokenut. Ehkäpä jossain on kirjausvirhe. Täytyy ottaa vielä alkuperäinen haudattujen luettelo tarkempaan tarkasteluun.

Kun kukaan ei muista

Tänä kesänä on taas tullut kierreltyä eri hautausmailla. Käyn niillä kahdessakin mielessä: muistelemassa poisnukkuneita sukulaisia tai tuttavia ja ihan sukututkimusmielessä. Lisäksi hautausmaat ovat rauhallisia, hyvin hoidettuja paikkoja, joissa ihmisetkin vielä osaavat käyttäytyä siivosti.

Tampereella kävin kahdellakin hautausmaalla, Lamminpäässä ja Kalevankankaalla. Lamminpäästä teinkin löytöjä, kiitos iäkkään sukulaiseni, joka muisti, mistäpäin sukulaisten hautoja kannatti hakea. Laajalla Kalevankankaan hautausmaalla yritin jonkinlaista hakuammuntaa. Varmoja tapauksia ei kuitenkaan tullut vastaan. Pitää joskus tehdä lista sinne tiettävästi haudatuista suvun jäsenistä.  Voisi sitten kysyä seurakunnasta, onko heillä karttaa, jonka perusteella haudat voisi löytää.

Hautausmailla näyttää olevan hautoja, joilla ei käydä. Melko hoitamattomiakin on joukossa. Lisäksi seurakunnan hoidossa on hautoja, joilla kasvaa pelkkä nurmikko. Koskaan niissä ei näe leikkokukkia, kynttilöitä tai muita muistamisen merkkejä.  Tai mistä mina tiedän, muistamistapoja on muitakin, kaikista ei jää jälkeä.

Ajattelen, että hautausmaat ovat meitä jälkipolvia varten, kuolleet eivät kiviä ja kukkia tarvitse. Jos kukaan ei halua minua kuolemani jälkeen käydä haudalla muistelemassa, olisi sama ripotella tuhka vain jonnekin. Vielä pahempaa on se, ettei eläviäkään muisteta. Tässä kohtaa tunnen piston sydämessäni. Kaiken oman elämän kiireen keskelläkin olisi voinut vanhoille sukulaisille soittaa useammin. Nyt ei osalle  enää voi. 

Siivousta

Siivouspuuhissa päivän viettäneenä tulin miettineeksi, miten siistiä ennen oikein mahtoi olla. Ainakin olosuhteet olivat kovasti vastaan. Kun maatöistä ja navetalta kuljettiin pirttiin, väkisinkin kulkeutui jotain mukana. Tiet olivat hiekkateitä, joilla savi pyrki keväin syksyin pintaan. Puulämmitys aiheutti nokea sisätiloihin. Jos mennään aikaan ennen sähkövaloa, noen lähteitä ole vieläkin enemmän. 

Äitini mummo oli kuulemani mukaan hyvin siisti ihminen. Taisi hänelläkin siivous rajoittua useimmiten siihen, että roskat lakaistiin pois. Tokkopa hän jaksoi joka päivä lattioita luututa kaikkien muiden töidensä ohella. Hänen kerrotaan olleen myös tarkka siitä, ettei kukaan päässyt tuomaan syöpäläisiä taloon mukanaan. Joissakin vanhoissa hirsirakennuksissa niitä oli vielä 30-luvulla, joissakin paljonkin. Vaikea kai niitä oli sellaisesta häätääkin. Niinpä isomummoni kuljetti vierailijan repun nopeasti ulos, jos salamatkustajista oli pelkoa.

Henkilökohtainen hygienia oli hiukan eritasoista kuin nykyään. Erityisesti talviaikaan peseytymismahdollisuudet rajoittuivat saunassa käyntiin kerran viikossa. Tuulettaa ei pahemmin voitu, koska lämpö olisi karannut harakoille. Kun pienissäkin mökeissä asui paljon ihmisiä, mahtoi haju olla melkoinen. Ihmisen hajuaisti tietysti tottuu.
 
Olen joskus käynyt näyttelyssä, jossa keskiajan asutusta oli kuvattu mallien ja tekstien lisäksi myös äänimaailman avulla. Hajumaailma olisikin voinut olla nykyihmiselle liikaa.

Me joskus romantisoimme vanhoja aikoja. Kannattaa kuitenkin muistaa, kuinka kovaa elämä oli. Jos leipää riittikin, monet sairaudet niittivät satoaan. Kun minun ikäiseni kuoli, kävi kuolinsyyksi vanhuudenheikkous. 

 Ahtaissa ja epähygienisissä oloissa levisi myös tuberkuloosi. Kuvassa lienee Satalinnan parantolan lastenosasto.

Teititeltiin

Surullisen päivän lopuksi tämmöinen vähän kevyempi aihe. Eilisten kauheuksien jälkeen ei jaksa tarttua mihinkään traagiseen ihmiskohtaloon.

"Ettekö te äiti..." alkoi eräs vanha kirje, jota luin äskettäin. Niinhän se oli, vanhempia ihmisiä teititeltiin. Olen itsekin teititellyt isovanhempiani, samoin vanhempani tekivät niin puhuessaan heidän kanssaan. Omia vanhempiani olen aina sinutellut. Kiinnostaisi tietää, missä vaiheessa omien vanhempien teitittely on loppunut. 

Nykyisin sinuttelen melkein kaikkia, jotain täysin tuntematonta iäkästä ihmistä lukuunottamatta. Nuorempia ja oman ikäisiä ei tunnu luontevalta teititellä, ja useimmat vanhemmatkin haluavat, että heitä sinutellaan. "En minä niin vanha ole..."

Olin Ruotsissa kesätöissä 1970. Ruotsalaiset sanoivat jo silloin kaikille "du" (ja "hej"). Suomalaisen korvissa se kuulosti oudolta, Suomessa tuntemattomia ja vanhempia ihmisiä teititeltiin. Sittemmin sinutteluun on tottunut. Kyllä minusta silti kuulostaa mukavalta, kun Stockmannin myyjät teitittelevät, vaikka en tiedä miksi, ehkä se vanhoissa korvissani kuulostaa kohteliaalta.

1918

Kaisa Kyläkoski käsitteli blogissaan vuoden 1918 värittömiä, siis henkilöitä, jotka eivät asettuneet kummallekaan puolelle.  Kotiseutuni oli hyvin punaista aluetta, ja nuoret (ja vähän vanhemmatkin) miehet kuuluivat yleensä punakaartiin. He olivat torppareita ja mäkitupalaisia sekä heidän poikiaan. Myös teollisuustyöväkeä oli mukana.  Tiedän vain muutamia valkoisissa joukoissa taistelleita. Tukea valkoisilla kyllä oli paikallisten maanviljelijöiden ja sivistyneistön keskuudessa. 

Jos lasken tässä suvukseni kaikkien isovanhempieni lähisuvun serkut mukaan lukien, saan seuraavan saldon miestappioista:

• kaksi valkoisissa joukoissa taistellutta, jotka kaatuivat Ikaalisten taisteluissa
• kolme Hämeenlinnan vankileirillä kuollutta punaista
• yksi Tampereella vangittuna ollut punainen, joka kuoli kohta vapautumisensa jälkeen

Lisäksi oli lukuisia vankileireillä viruneita. Pääasiassa sukuni asettui siis punaisten puolelle.

Oliko sitten kotiseudullani niitä, jotka yrittivät pysyä puolueettomina? Tiedän muutamia tapauksia. Vaarini oli juuri avioitunut, ja esikoinen oli syntynyt puolisen vuotta ennen sodan syttymistä. Viisas mummuni, joka ilmeisesti arvioi, ettei sodasta hyvä seuraa, sai vaarin pysymään sivussa tapahtumista.

Eräs paikallisen työväenyhdistyksen nokkamiehistä jättäytyi sivuun punakaartista, ilmeisesti hän ei hyväksynyt väkivallan käyttöä. Oli myös tilallisia, jotka olivat juuri saaneet vapaaehtoisilla kaupoilla ostaa torppansa omiksi. He yrittivät pysyä hyvissä väleissä kummankin osapuolen kanssa. Metsäkulmien torpat olivat niin isoja ja syrjässä, etteivät niiden viljelijät kokeneet asemassaan sellaista korjauksen tarvetta kuin lähempänä kantataloja asustaneet torpparit.

 Muistomerkki Ikaalisten kirkon vieressä

Otsasi hiessä ...

Tulin jokin aika sitten pohtineeksi erään suunnilleen samanikäisen kanssa suhdetta työhön ja sen muuttumista. Tuntuu, ettei työ merkitse nuorisolle enää samaa kuin aikoinaan meille, kun olimme nuoria. Olen kyllä omalta jälkikasvulta vaatinut kotitöihin osallistumista. Kesätyökin on aina kelvannut, ja siitä saadusta palkasta iloittu. Jokin on silti neljässäkymmenessä vuodessa muuttunut.

Ilmeisesti protestanttinen työntekoa korostava normisto on osittain murtunut. Ihmiset hakevat arvostusta muuta kautta. Työ on myös muuttunut niin kiivastahtiseksi ettei työkavereiden merkityskään enää ole sama. Kanssakäyminen heidän kanssaan työaikana jää vähemmälle, ja vapaa-aikana on muita kavereita.

Keskituloisten vanhempien lapset eivät ole enää niin riippuvaisia kesätyön tai muun tilapäisen työn tuottamista tuloista kuin me köyhemmän Suomen nuoret aikanaan olimme. Työ tarjosi mahdollisuuden hankkia sellaista, mitä muuten ei olisi saanut. Se tarjosi mahdollisuuden pieneen matkaan. Se tarjosi itsenäisyyttä, mahdollisuutta irtautua taloudellisesta riippuvuudesta, joka ahdisti, kun vanhemmilla ei ollut varallisuutta.

Kumpi on sitten parempi? Se, että nuoret voivat elää taloudellisesti turvattua elämää riippumatta omista pienistä ansioistaan? Vai se, että voi tuntea ylpeyttä omillaan pärjäämisestä vaikka tilapäisestikin? En tiedä. Kun jotain saavutetaan, menetetään jotain muuta. 

Työntekoa Tampereen Lokomolla 50-luvulla. Laite on kelakone.

Vanhoja kuvia Tampereelta

Pirkanmaalla matkaillessani piipahdin myös Tampereella. Niinpä oli tilaisuus verrata nykypäivän näkymiä 50-luvulla otettuihin valokuviin. Ihan kaikkea ei sentään ole purettu. Varsinkin Keskustorin ympäristössä on hienoja vanhoja taloja. 

Laivat lähtevät edelleen Laukontorilta Viikinsaareen. Tässä matkalla on Pajulahti.

Lasten liikennepuistossa kävin monta kertaa 50- ja 60-luvuilla. Nyt en kuitenkaan hoksaa, mikä on takana näkyvä rakennus. Eläintarha?

Tammelantorilla käydään edelleen torikaupaa.