Hjulmakare

Tottijärven Österbackassa asui vuosina 1797 - 1804 Juho Juhonpoika Hällström, jolla oli tittelinä wagnmakare tai hjulmakare. Ensin hänet mainitaan kisälliksi, myöhemmin sitä ei enää käytetä. Luulen tietäväni, mitä hän työkseen teki. Kun hevosella liikuttiin, tarvittiin vaunut tai kärryt tai rattaat, eri nimityksiä käytettiin ajoneuvojen käyttötarkoituksen ja murrealueen mukaan. Juho teki pyöriä näihin ajoneuvoihin. Tekikö hän sekä puu- että metalliosat? Muistelen kuulleeni, että jotkut sepät tekivät molempia. Juhosta ei kuitenkaan käytetä nimitystä seppä. Ehkäpä Juho teki vain pyörien puuosat, kenties tarvittaessa vaunut kokonaan.

Juho kiinnostaa minua, koska hän oli mahdollisesti esi-äitini veli. Samasta torpasta nimittäin lähti 1785 maailmalle Juho Juhonpoika, joka oli syntynyt 1767, kuten Hällströmkin. Valitettavasti jälkimmäisestä tiedetään vain syntymävuosi. Pappi ei ole vaivautunut kirjaamaan, mihin Juho Juhonpoika lähti, ei myöskään, mistä Hällström tuli. Siinäpä haastetta seuraavaksi ruveta etsimään lähiseutujen vaununtekijöitä.

Kovin pitkään ei Juho ehtinyt pyöriä rakennella. Jos hän lähti jonkun oppiin heti silloin 1785, ehti hän olla ammatissa vajaat parikymmentä vuotta. Keuhkotauti vei hänet alle nelikymppisenä kuten niin monet kohtalotoverit tuohon aikaan. Suremaan jäivät vaimo ja yksi tytär.

Kasvatusta

Olen viime aikoina lukenut tai kuullut eri kasvatusoppineiden mielipiteitä lastenkasvatuksesta. Erimielisiä tuntuvat olevan. Kuinkahan esivanhempamme oikein selvisivät, kun heillä ei ollut muuta kuin terve järki ja kristinopin opetukset ohjenuoranaan?

Joku oli taas sitä mieltä, että päiväkodeissa kasvaa onnettomia lapsia. Taustalla tuntui häämöttävän ajatusmalli ydinperheestä, jossa äiti puuhailee kotona lasten kanssa. Ihmettelen, mistä se oikein on peräisin. Ehkä jossakin välissä 30-luvulla ja sodan jälkeen oli riittävän hyvin ansaitsevia työläisiä tai virkamiehiä, joiden vaimot tosiaan hoitivat muutamaa lasta kotona. Rikkaampien lapsia hoitivat usein palvelijat. Maaseudun torpparin tai mäkitupalaisen muija taas hoiti karjaa, työskenteli pellolla tai yritti saada  lisäansioita pesemällä taloissa pyykkiä. Jos vanhempia sisaruksia tai sopivaa muuta lapsenlikkaa ei ollut, hän otti lapset mukaansa. Aikansa työkasvatusta. Ei hän kyllä ehtinyt lastensa kanssa leikkimään tai puuhailemaan muuta kuin mitä näiden välttämätön hoito edellytti.

Myös rajojen asettamisesta on keskusteltu. Hallitsevatko lapset aikuisia vai päinvastoin? Tässä suhteessa ero menneeseen aikaan lienee suurin. Aiemmin rajat olivat selkeät ja niitä valvoi koko kylä. Rajojen rikkomisesta tuli rangaistus. Ei minun lapsuudessani monikaan saanut vahinkoa sielullensa, vaikka vitsaa tottelemattomalle joskus annettiinkin. Se oli yleistä, sama tapahtui naapurissakin. Ei ruumiillinen kuritus kuitenkaan ole nykyaikaa. Nyt se tuntuisi lapsesta varmasti häpeälliseltä. Rajat voi asettaa muutenkin. Kivaa se ei ole, nykypäivän vanhemmat ovat lujilla. Heillä ei juurikaan ole muuta kasvatusta tukevaa yhteisöä kuin päiväkoti ja koulu. Naapurusto vähät välittää ja media tarjoaa lapsille kyseenalaisia malleja.

Myytti hiljaisista hämäläisistä

Tampereen seudun asukkaita sanotaan usein hiljaisiksi hämäläisiksi. Heidän hämäläisyytensä kanssa on vähän niin ja näin, historiallisesti katsoen he ovat pikemminkin satakuntalaisia. Ovathan nimittäin Vesilahden, Kangasalan, Ruoveden ja Pirkkalan hallintopitäjät aikoinaan kuuluneet Satakunnan kihlakuntiin. Läntisemmistä pitäjistä nyt puhumattakaan. Sotilaita nämä seudut ovat lähettäneet Porin läänin jalkaväkirykmenttiin vielä Ruotsin vallan loppuvuosina. Tampere on suhteellisen nuori kaupunki eikä sellaisena muodostunut hallintokaupungiksi ennen kuin ruvettiin puhumaan Pirkanmaasta. Se taas taisi tulla käyttöön vasta 60- tai 70-luvulla.

Ovatko nämä satakuntalaiset sitten jäyhiä ja hiljaisia? Kyllä sellaisiakin on. Käyttäytymismalli oli vielä minun lapsuudessani sellainen, ettei ainakaan miesten sopinut turhia pulista. Varsinkaan tunteista ei sopinut puhua. Naiset ehkä sitten enemmän puhuivat vaikeistakin asioista keskenään. Alkoholi vapautti miesten kielenkantoja. 

Olen viimeisten vuosien aikana puhunut monen ennestään tuntemattoman pirkanmaalaisen kanssa. Yhtään hiljaista ei ole tullut vastaan.  Tämän suppean aineistoni pohjalta uskaltaisin väittää, että pirkanmaalaiset ovat oppineet puhumaan. Jotain vastaukseksi ärähtäviä ukkoja ei juuri enää tapaa. Mikä muutoksen on aikaansaanut? En tiedä. Jotenkin vain käyttäytymisen malli on muuttunut. Sodan jälkeen seudulle muutti paljon karjalaisia ja heimot ovat muutenkin sekoittuneet. Jotain osaa saattaa olla myös television mukana levinneellä yhtenäiskulttuurilla. Nykyään tosi-tv:ssä voi paljastaa asioitaan vapaasti. Omat jutut kailotetaan häpeilemättä kännykkään muiden läsnä ollessa. Mitäpä siinä enää pirkanmaalainenkaan ujostelemaan!

Lisää vanhaa roinaa

Kirjahyllyssäni on muutama oppikouluni vuosikertomus. Olen ne ottanut mukaan joskus lapsuuskodistani ja niin ne ovat hyllyssä säilyneet. Ennen vanhaan ei oltu kovin tarkkoja yksityisyydensuojan kanssa. Niinpä noissa kirjasissa on oppilaiden syntymäajat. Ne toimivat nyt vähän juorukalenterin tapaan. Voin niistä katsoa, kuka kulloinkin täyttää pyöreitä vuosia.

Enemmän iloa niistä kuitenkin on yhdistettynä koulukuviin. Kun ihan kaikkia ei tahdo enää kuvista heti tunnistaa, toimii vuosikertomus mainiona muistinvirkistäjänä. Samalla vuosikertomuksista näkee, miten suuria oppikoulun luokat 60-luvulla olivat. Yhdessä luokassa saattoi olla 40 oppilasta. Porukka oli tietenkin pääsykokeilla karsittua, mutta kyllä meteliä saattoi valikoidustakin oppilasjoukosta syntyä. Osattiin kyllä myös istua hiirenhiljaa. 

Joskus saatan istua ja muistella kouluaikoja luokkakuvia katsellen ja vuosikertomuksia selaten. En ole vielä niin vanhuudenhöperöksi tullut, että tuo aika tuntuisi jotenkin erityisen ihanalta ja kaikki luokkatoverit olisivat muuttuneet mukaviksi. Muistan kyllä, että jonkun kanssa en halunnut liiemmin olla tekemisissä. Muistan myös ikäviä tapahtumia kouluajalta. Muisteleminen on silti hauskaa.

Säilyttelijä

En oikein osaa heittää mitään vanhaa pois. Kuluneista vaatteistani sentään luovun, yleensä kierrätän nekin luutuiksi ensin. Aina löytyy jokin likainen kohde, jossa vanha T-paita toimii mainiona kertakäyttöluutuna. Toki sentään heitän roskiin särkyneet esineet, joita ei enää voi korjata. Nykyisinhän tavaroita ei ole tarkoitettu kestämään.

Tämän säilyttelytaipumukseni johdosta minulle on kertynyt kaapeihin kaikenlaista vanhaa ja "vanhaa" tavaraa. Joukossa on 30- ja 40-lukujen käsityönä tehtyjä pöytäliinoja ja seinävaatteita, jotka ovat jo parhaat päivänsä nähneitä. Jokin tarkemmin muotoilematon taka-ajatus minulla on, että käytän niistä parhaat vielä johonkin. Jos kenkäpussin kyljessä komeilisi pala tädin tekemää pöytäliinaa, voisi teatteriin lähtiessä muistaa häntä. Saapa nähdä, syntyykö sitä kenkäpussia koskaan.

Omistan myös joitakin 70- ja 80-luvulla lahjaksi saatuja pöytäliinoja, joita en ole koskaan pitänyt pöydässä. Värit ovat ihan liian voimakkaita minun makuuni. Yksi niistä taisi vierailla koulussa, kun johonkin esitykseen tarvittiin aikakauteen liittyvää sisustusta. Taas ensi jouluna voin miettiä, laittaisinko liinan pöytään. En taida laittaa.

 

Hukkumistapaus

Simo Heikinpoika Vasara oli ratsastamassa hevosella ilmeisesti kesäkuussa 1748, kun hän päästi hevosensa uimaan jokeen, putosi sen selästä ja hukkui. Simo oli tuolloin 17-vuotias. Haudattujen luettelossa on kuolinsyy selvitetty jostain syystä näin tarkasti. Hautaus on tapahtunut 24.6, onnettomuuden ajankohtaa ei ole mainittu. Luultavasti on oltu jo kesän puolella, tuskinpa Simo olisi toukokuiseen virtaavaan veteen halunnut edes hevosen selässä.

Simo oli kotoisin Mouhijärven Rienilän kylästä. Katselin kartasta, mihin jokeen hän olisi voinut hukkua. Lähistöllä kulkee Saikkalanjoki, joka virtaa Mätikköjärvestä Tupurlanjärveen. Nykyisellään se on noin 20 - 30 metriä leveä. Joki on voinut olla leveämpi 1700-luvulla. Sen jälkeen sitä on ehkä perattu ja suoalueita on kuivattu. 

Luulen, että Simo on ollut uimataidoton. On vaikea kuvitella, että nuori mies hukkuisi kesällä satakuntalaiseen jokeen, jos hän osaisi uida.  Surullinen päätös nuorelle elämälle.

Lähde: Digitaaliarkisto

Amerikanleskiä 2

Jokin aika sitten kirjoitin siirtolaisista, joiden puolisot jäivät Suomeen. Eilen kaivelin siirtolaisiin liittyviä tiedostoja koneeni uumenista ja löysin Yhdysvalloissa toisen kerran avioituneen Taavetin avioliittotodistuksen. Luultavasti Ancestryllä on joskus ollut sopiva tietokanta avoimena ja olen sen sieltä tallentanut.

Taavetti oli Suomesta lähtiessään 1906 naimisissa. Vielä vuonna 1918 hän ensimmäisen maailmansodan rekisteröintikortissa ilmoitti Suomeen jääneen vaimonsa lähimmäksi omaisekseen. Tuo mainitsemani avioliittotodistus on vuodelta 1929. Taavetti ja Miina ovat käyneet rauhantuomarin pakeilla ja solmineet avioliiton. Todistus kertoo, että kummallekin kyseessä on toinen liitto. Tämä on todellakin sama Taavetti, paperista käy ilmi myös hänen äitinsä nimi.

Uskoisin, että ensimmäinen puoliso on kuollut Suomessa ja Taavetti on saanut siitä tiedon Yhdysvaltoihin. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia virallisia papereita tuolloin Amerikassa ja Suomessa vaadittiin ja miten niitä käännettiin. Yhden Kanadassa laaditun valtakirjan ja sen käännöksen suomeksi olen nähnyt. Se liittyi talokauppoihin. Vaikea kuitenkin uskoa, että avioliittoasioissakaan olisi ihan vain sanaan luotettu.

Taavetti ja Miina siis saivat toisensa. Taavetti oli tuolloin 50-vuotias ja Miinallakin lienee ollut sen verran ikää, ettei jälkikasvua enää syntynyt. Tuo avioliittotodistus on myös viimeinen dokumentti, mitä kummastakaan olen onnistunut löytämään.