Mätäkuun juttua

Mätäkuusta tulee mieleen, että ennen ruuan sanottiin pilaantuvan ja haavojen tulehtuvan herkemmin heinäkuun lopulta elokuun lopulle ulottuvan jakson aikana. Jostain syystä saan tässä yhteydessä silmiini myös inhan kuvan isoista pörisevistä kärpäsistä, joita ennen vanhaan raatokärpäsiksi nimitettiin. 

Kustaa Vilkunan "Vuotuinen ajantieto" kertoo mätäkuun sijoittuvan ajalle 23.7 -23.8. Se oli aiemmin merkitty almanakkaan. Nimi on virheellinen käänös. Saksankielen "koirakuuta" merkitsevästä sanasta on tanskaksi tullut mätäkuu. Ehkä ei kuitenkaan ihan aiheetta. Kaleva tiesi kertoa, että haavat todella tulehtuvat tähän aikaan kesästä helpommin. Ilmankosteus, lämpötila ja haavoihin helpommin pääsevät epäpuhtaudet olivat selityksenä. Jos joku on vielä epäuskoinen mätäkuun suhteen, sopii tehdä pieni testi ja pitää biojätteitä sisällä muutaman päivän ajan. 

Mätäkuun jutut sitten. Kustaa Vilkunan mukaan ennen ihmisiä peloteltiin pysymään pois vedestä mätäkuun aikana, koska käärmeet ja muut hirvitykset uhkasivat. Tähän liittynevät jutut suurista meri- ja lohikäärmeistä, jotka saattoivat käydä ihmisen kimppuun. Jutut ovat ulkomaista alkuperää, mutta kulkeutuneet jossain määrin Suomeenkin. Ovatko meidän jokakesäiset "hauki puri ihmistä"-uutisemme tämän vanhan perinteen jatkoa? Tosin ne ilmestyvät lehtiin usein jo ennen varsinaisen mätäkuun alkua. Heinäkuu taitaa olla uutisrintamalla hiljaisempaa aikaa. 

Tämä wikimedian lohikäärme ei ole vedessä, vaan Tukholman Gamla Stanissa.

Vielä museoista

Jotenkin miellän museoon kuuluvaksi aitouden, alkuperäisyyden. Siitä syystä en kaipaa samaan yhteyteen fiktiota: keksittyjä henkilöitä, näytelmiä tai muuta. Joku voi kaivatakin. Itse toivon ainakin, että fakta ja fiktio pidetään selkeästi erillään. Opas saa minun puolestani kyllä pukeutua vanhaan tyyliin, vaikka vaatteet eivät ihan aitoja olisikaan. Myös työnäytökset ovat hyviä, kunhan niissä toimitaan vanhojen työtapojen mukaisesti niin pitkälle kuin suinkin mahdollista.

Osallistumista kannatan. Yleisökin voi toivottavasti kokeilla vanhoja työmenetelmiä. Niillä valmistettuja tuotteita voi toivottavasti kosketella. Harvalla enää on kokemusta pellavalangasta tai erilaisista pellavakankaista. Jopa villakangas voi olla oudompi juttu. Miltä tuntuivat sarkavaatteet, tuohivirsut tai tallukkaat? Kokemista ja kokeilemista voi varmaan laajentaa muuhunkin, kankaat ja vaatteet tulivat nyt vain ensiksi mieleen. Oikeasti vanha siis vaikka vitriiniin ja vanhalla menetelmällä tuotettu uusi tuote vapaasti tutkittavaksi.

Eräässä museossa oli käytetty taustaääntä, pääasiassa ihan katselukokemusta avartavasti. Höyryveturin, höyrylaivan ja tehtaanpillin ääni tai kosken kohina kaupungin laidalla on meille jo kadonnutta perinnettä. Hevosia, lehmiä tai vaikkapa kirkonkelloja kuulee kyllä halutessaan edelleen. Ei siis ääntä äänen vuoksi. Emmekä ihan tarkkaan voi tietää, miltä vanhanajan markkinoilla kuulosti. Mutta ehkä se taas ei häiritse muita kuin pedanttia minua.

Kuvalähde: commons.wikimedia

Mitä toivon museolta?

Kaisan blogiteksti palautti mieleeni muutamat kesäisten paikallismuseokäyntien jälkeen syntyneet ajatukset. Aiheesta lienee keskusteltu laajemminkin, mutta en ole tuota keskustelua seurannut. Museoiden suhteen olen pelkkä laiska harrastelija. Sopivan tilaisuuden tullen saatan piipahtaa sellaisessa. Mutta tässä kaikki lienevät asiantuntijoita - kuten koulunkin suhteen.

Paikallismuseoissa on useimmiten pääpaino paikallisessa esineistössä. Sen takia ne aika paljon muistuttavat toisiaan. Ulkopuoliselle rukki on rukki, syntyperäiselle se on juuri meidän pitäjän rukki. Asialle ei kai voi eikä tarvitse tehdä mitään. Jos paikkakuntaan liittyy jotain erityispiirteitä, olisi hyvä kerätä niihin liittyvää esineistöä. Ehkä kiinnostavaa voisi olla myös, miten historian suuret tapahtumat (sodat, 1918 ja 1939 - 1944 mukaan lukien) ovat sivunneet paikkakuntaa. Vanhoja valokuvia katsoo mielellään. Voisiko kuitenkin ajatella, että niitä voisi vaikka kosketusnäytöltä valita. Paikallinen ihailisi oman kylänsä ihmisiä, turisti tutkailisi uitosta kertovia kuvia. Nykytekniikan sijoittaminen paikallismuseoon voi olla haastavaa, mutta ei varmaan mahdotonta.

Anneli Salon valokuva Aleksis kiven syntymäkodista. Lähde: commons.wikimedia

Maakunnallisissa ja valtakunnallisissa museoissa resurssit ovat yleensä ihan toista luokkaa, mutta niin ovat vaatimuksetkin. Eniten on ärsyttänyt tekstien lukeminen isoilta pahveilta. Vastaavat voisi lukea verkosta, miksi vaivautaua museoon? Lisäksi tekstit ovat aika yleisluontoisia. Rohkenen taas esittää valinnan mahdollisuutta ja toimivia kosketusnäyttöjä. Jossain kohtaamani (missä?) tärkeiden tapahtumien sijoittaminen kivan näköiselle aikajanalle oli mielestäni hyvä ratkaisu. Janahan se ei tarkkaan ottaen ollut, vaan jonkinlainen kiemurteleva viiva. Filmejä, äänitallenteita ja lehtijuttuja voisi varmaan hyödyntää nykyistä enemmän. Joku kaipaa mukaan fiktiota ja osallistumista, minä en.

Vielä lopuksi: olisiko ihan mahdotonta varata lapsille oma pieni tila. Lapset ovat lapsia ja väsyvät ennen pitkää museossa kiertelyyn. Jos aikuisia on mukana useampia, voisi yksi vuorollaan olla lasten seurana ja muut kierrellä näyttelyssä. Lasten nurkkauksessa voisi sitten olla "vanhoja" leluja, kirjoja, pelejä, kenties heille tehtyä materiaalia näyttelyiden aiheista.

Riippuvuutta

Alan epäillä, että olen tulossa riippuvaiseksi sukututkimuksesta. Ihan tosissaan, välillä harmittaa vietävästi, kun joutuu keskeyttämään ihan normaalien arkirutiinien vuoksi. Toistaiseksi en sentään ole öitäni koneen ääressä istunut SSHY:n ja Digitaaliarkiston sivuja plaraten, mutta toisinaan irrottautuminen on ollut vähän vaikeaa.

Lupasin eräälle tuttavalle tehdä hänen suvustaan tutkimuksen. Ei siinä mitään, tavallinen suku ja tavallinen tutkimus. Tuttava kuitenkin halusi yhdestä sukutilasta isäntäluettelon 1600-luvulta ja menin sellaisen lupaamaan. Se saattaa ollakin suurempi haaste. Paikkakunnan henki- ja maakirjat tuntevat pääasiassa etunimiä ja patronyymejä. Ja vaikka kuinka järjestelmällinen yrittää olla, sekoittaa tilojen järjestyksen muuttuminen pasmat välillä kokonaan. Ei siis ihme, että keskeytykset harmittavat. En ole keksimässä pyörää uudelleen, tiettävästi paikkakunnalta ei ole julkaistu isäntäluetteloita. Jonkun tutkijan yksityisarkistossa niitä toki voi olla.

Kuten tuttavallenikin korostin, isäntäluettelo ei ole sukututkimus. Ainakaan tuon paikkakunnan kohdalla, koska sukulaisuuksista ei puhuta vanhoissa henki- ja maakirjoissa yhtään mitään. Tuomiokirjojen kimppuun en ole lähdössä. Niissä on omien sukujuurienikin kohdalla vielä valtavasti läpikäymätöntä ainesta. Kun saan lupaamani homman valmiiksi, palaan erään niityn omistuksesta käytyyn riitaan. Olihan se niitty ollut jo isoisälläkin (siis riitelijän, ei minun), kiitos vain vahvistuneesta sukulaisuudesta.

Taitaapa olla Ikaalisten käräjiltä 1700-luvulta. Lähde: SSHY:n jäsensivut

Mutta palatakseni tuohon riippuvuuteen. Olen luvannut itselleni järjestää jonkun päivän vapaaksi pelkkästään sukututkimusta varten. En laita ruokaa, en pese pyykkiä enkä tee muutakaan jokapäiväistä hommaa. Katsotaan, tekeekö sen jälkeen mieli tehdä jotakin vallan muuta.

Passilla vai ilman

Nykyisin matkustamme tyytyväisinä Schengen-alueella ilman passia. Epäluuloisimmat, kuten minä, pitävät passia kuitenkin mukanaan, onhan se kaikkialla hyväksyttävä henkilöllisyystodistus. Tiedättehän, jos jotain sattuu... Olen sen ikäinen, että totuin ensimmäisiä matkoja tehdessäni tiukkoihin rajamuodollisuuksiin. Passi piti olla ja moniin maihin viisumikin. Pohjoismaihin pääsi henkilötodistuksella, tulli tosin saattoi katsella tuomisia tiukasti. No nyt sitten olemme saaneet tilalle turvatarkastukset lentomatkoille lähdettäessä, jos liikkuminen muuten onkin helpottunut.

Aika monet sukututkijat lienevät selanneet passiluetteloita. Tai luetteloita passia varten myönnetyistä esteettömyystodistuksista, niin niitä taidetaan joissakin nimismiespiireissä nimittää. Olen usein miettinyt, mahtoiko varhaisilla siirtolaisilla olla passi, kun he lähtivät kohti Amerikkaa. Ainakin täällä Pohjois-Pohjanmaalla kerrotaan siirtolaisista, jotka lähtivät matkaan Norjan tai Ruotsin kautta eivätkä välttämättä hankkineet Suomen viranomaisilta passia lähtiessään joskus 1860 - 1880. Omissa tutkimuksissakin on tullut vastaan yksi 1880-luvulla lähtenyt, jota ei passiluettelosta löydy. Oliko Yhdysvaltoihin tai Kanadaan saavuttaessa tuohon aikaan vastassa viranomaisia, jotka kyselivät tulijan henkilöllisyyttä? Riittikö sana vai vaadittiinko dokumentteja?

Tällä laivalla monet suomalaisetkin matkustivat valtameren yli. Charles DeLacyn maalaus, lähde: commons.wikimedia


Paikalliset asukkaat rajojen lähellä lienevät aiemmin liikkuneet melko vapaasti, koska valvonta ei millään ole voinut kattaa tarkasti pitkiä rajoja. Ainakin Tornionjokilaaksossa on solmittu avioliittoja joen poikki siihen malliin, että rajan ylitse on varmasti liikuttu. Tavaraakin kulki, laillisesti ja laittomasti. 1900-luvulla käytössä oli rajapassi, aiemmasta menettelystä en tiedä. Myös saamelaiset lienevät liikkuneet Suomen, Ruotsin ja Norjan alueilla yli rajojen. Venäjän rajan ylittäneitäkin oli vielä vuoden 1918 jälkeen, mutta siinä kyllä jo otettiin tietoinen riski.

Kioskilla

Lapsuuden kesiä muistellessa tuli mieleen, kuinka joskus saatiin lantti kioskilla käyntiä varten. Kioskeja oli lähettyvilla parikin kappaletta. Toiselle oli matkaa kilometrin verran, toiselle hiukan enemmän. Muistatteko vielä noita maaseudun puisia kioskeja? Onkohan niitä missään säilynyt?

Ei ihan meidän kylän kioski, mutta samaa näköä. Lähde: wikimedia

Luulen, ettei meidän kylän kioskeissa ollut sähköä. Enkä muista, että niistä olisi saanut ostaa mitään kylmää. Auki ne olivat vain kesäisin. Limonadia me niistä useimmin ostimme. Sitruunasoodaa tai appelsiinijuomaa. Mikähän sen merkki mahtoi olla? Lämminkin hiilihapollinen juoma maistui hyvälle, kun sitä niin harvoin sai.  Kyllä kioskilla taisi olla pieni valikoima karamelliakin. Tikkareita ainakin ja ehkä nallekarkkeja.

Nallekarkkeja taitaa olla vieläkin. Kuvalähde: http://de.m.wikipedia.org/wiki/Datei:Gummy_bears.jpg

Keskiolut ei vielä meidän kioskiemmme aikaan ollut tullut kauppoihin. Jotain pilsneriä tai vaarinkaljaa kioskilla oli myynnissä ja ukkoja istuikin siellä toisinaan turisemassa keskenään. Kaljan alkoholipitoisuus oli varmaan olematon. Aikuisia taisi sen maku miellyttää enemmän kuin limonadin.

Kylän kioskit katosivat muistaakseni 60-luvun alkupuolella. Jonkin aikaa ne nököttivät suljettuina paikoillaan. Sitten kai tontinomistajat kyllästyivät niiden rapistuvaan olemukseen ja purkivat ne pois. Aika oli ajanut niiden ohitse. Pian alkoi tulla baareja, josta juotavansa sai kylmänä. Kukaan ei tainnut edes hoksata ottaa valokuvaa meidän kylän kioskeista.

Castle Gardenissa

Castle Garden oli paikka, jonka kautta siirtolaiset tulivat New Yorkiin ennenkuin Ellis Island aloitti toimintansa. Jos olen oikein ymmärtänyt, se sijaitsi Manhattanilla ja oli ainoa siirtolaiskeskus vuosina 1855 - 1890. Siirtolaisia toki tuli aiemminkin. Castle Gardenin toiminta keskuksena päättyi 1890-luvulla.

Keskuksen kautta tulleista on verkossa tietokanta, jossa sanotaan olevan 11 miljoonaa nimeä vuosilta 1820 - 1892. Itse asiassa nimiä on vielä ainakin vuodelta 1893, hakulomakkeessa takarajana näkyy 1913. Varhaisia siirtolaisia kannattaa siis etsiä sieltä. Päädyin selaamaan tietokantaa, koska etsin tietoa henkilöstä, joka rippikirjan mukaan on lähtenyt Amerikkaan 1880. Ei häntä löytynyt tietokannasta. Hyvin todennäköisesti hän on tehnyt matkan (hän tuli takaisinkin) tulematta kirjatuksi mihinkään. Varmaankin lähtenyt Suomesta ilman passia, mennyt laivaan Ruotsissa ja jatkanut ehkä Englannin kautta Amerikan mantereelle. Sielläkään ei ole kirjoissa eikä kansissa, ei ainakaan tavallisimmissa.

Mutta tuosta Castle Gardenin tietokannasta vielä. Kun olin aikani tehnyt hakuja, päädyin tekemään yhden niin, että vain lähtömaa Finland oli määritelty. Sain tulokseksi 492 nimeä, kaikki vuodelta 1893. Nimien kirjoittaminen on tuolloinkin tuottanut vaikeuksia. Huhtala ja Erikson ovat hyvin tunnistettavissa. Keitä lienevät olleet Hakki Hakkeramar ja Isak Jillanpala? Jälkimmäinen ehkä Sillanpää. Mielikuvitusta pitää siis käyttää, kun etsintöjä tekee.

Kun muutin sanan Finland lomakkeella kohtaan Province of Last Residence ja lopulta kohtaan Place of Last Residence, sain enemmän nimiä useammalta vuodelta. Edellisessä noin 1100 ja jälkimmäisessä tapauksessa noin 1500. Pitää ottaa vielä ne tutkittavaksi, josko etsimäni henkilö löytyisi niiden joukosta jotenkin merkillisellä tavalla kirjoitettuna.