Tunnistamisesta

Minulla on onni omistaa jonkinmoinen määrä vanhoja valokuvia, joiden henkilöistä ei enää ole tietoa. Joihinkin on kirjoitettu esim. paikkakunta, jonka perusteella voi päätellä jotakin. Vaikkapa, ettei enää ole elossa ketään, joka voisi kuvan ihmiset tunnistaa. Joissakin on sitten päinvastoin, vanhoilta sukulaisislta ja muiltakin kannattaa ainakin kysyä.

Miten paljon kuvasta pitäisi kertoa henkilölle, jolle kuvaa näyttää? Mielestäni ei kovin paljon. Ihmisillä taitaa olla aika yleisesti taipumus yrittää väkisin tunnistaa ihmisiä, joiden arvelevat olevan peräisin kotipaikkakunnalta tai muuten tuttuja jostakin yhteydestä. Vääriä tunnistuksia tulee yllättävän helposti. Saman huomaa omalla kohdallaankin. Kun katsoo vanhaa luokkakuvaa, yrittää löytää kaikkiin kasvoihin liittyvät nimet. Vaikka ei oikeasti ole varma. Toisaalta alitajunta pelaa kummasti. Joskus putkahtaa mieleen pelkkä etunimi ja kestää pitkään löytää henkilön koko nimi.

Väärien tunnistusten mahdollisuus kannattaa siis pitää koko ajan mielessä. Joskus katsoja suorastaan kiljaisee tuntemansa henkilön nimen ilmoille ihan niinkuin olisi tavannut vanhan tutun. Niinhän hän tietysti tavallaan onkin. Silti on pidettävä mielessä mahdollisuus, että samannäköiset sisarukset sekoitetaan keskenään. 

Kaksi tuntematonta sotilasta. Onkohan joku tunnistanut heidät? Lähde: SA-kuva

Vanhat valokuvat ovat hienoja, vaikka henkilöitä ei tunnistaisikaan. En silti usko, että jälkikasvuni tuntee niitä kohtaan samaa kiinnostusta kuin minä. Saattaa jopa hankkiutua moisesta vanhasta roinasta eroon, kun aika minusta jättää. Ehkä jossain vaiheessa pitää saattaa ne digitaaliseen muotoon, ladata verkkoon ja toivoa, että joku löytää ne sieltä. Kun kuulemma kerran verkkoon laitettu säilyy...

Rakentamista Tampereella 103 vuotta sitten

Lehtikatsauksen aika. Eksyin selaamaan Tampereen Sanomien 9.10.1910 julkaistua numeroa. Toisella sivulla lehdessä oli tamperelaiseen rakentamiseen ja rakennuksiin liittyviä juttuja. Asia tuntuu olevan aina ajankohtainen, joten seuraavassa muutamia esimerkkejä.

Teatteritaloa puuhattiin. Kyseessä täytyi olla Tampereen Teatterin rakennus, koska Työväenteatterilla oli tilansa työväentalolla. Jutun mukaan kaupunki oli antanut teatteritaloyhtiölle arvokkaan tontin (varmaankin Keskustorin laidasta), mutta yhtiöltä puuttui rakentamiseen tarvittavaa pääomaa vielä 300 000 mk. Toimittaja oli mielestään keksinyt ratkaisun ongelmaan. Koska tontti oli tuon rahasumman arvoinen, piti yhtiön ottaa sitä vastaan lainaa, mieluiten Säästöpankista. En tiedä, miten rahoitus lopulta ratkesi, mutta talonsa teatteri sai parin vuoden päästä.

 Tampereen Teatteri. Lähde: wikimedia

Rahojen kanssa oli ongelmia myös kaupungin yleisellä sairaalalla (ei siis mitään uutta auringon alla). Sairaala oli saanut uudet rakennukset, mutta määrärahaa niiden sisustamiseksi ja koneiden hankkimiseksi oli odoteltu valtiolta. Valtio ei kuitenkaan rahaa tarkoitukseen löytänyt. Sairaala uhkasi kutistua 12-paikkaiseksi puuparakissa toimivaksi laitokseksi. Tämänkään asian ratkeamisesta ei ole tietoa. Ehkä kaupunki kaivoi tarvittavan rahasumman jostakin.

Yksityisistä rakentamisista ja talokaupoistakin oli uutisoitu. Pankkivirkamies Lagerlund myi omistamansa talon 14. kaupunginosasta (Osmonmäki) pankinjohtaja Grönblomille. Talonomistaja Tarkka oli anonut maistraatilta vahvistusta piirustuksille, jotka oli laadittu neljänteen kaupunginosaan (Amuri) rakennettavia "uutisrakennuksia" varten.

Tuli mieleen (ei kovin omaperäinen) ajatus, että ne rakennukset, jotka omasta mielestä ovat olleet aina paikoillaan, ovat nekin joskus olleet uusia ja kenties kiisteltyjäkin. Kuten Tampereen tuomiokirkko maalauksineen.

Hiljoja ja hiljaisuutta

Huomasin, että eilen - Hiljan nimipäivänä - vietettiin myös hiljaisuuden päivää. Opettajana olen oppinut arvostamaan hiljaisuutta. Korvani lepäävät, kun mistään ei kuulu ääniä. Kaupunkiympäristössä täydellinen hiljaisuus on harvinaista eikä luontokaan ole ääneti. Kyllä korvessakin risahtelee ja rasahtelee, jos tarkkaan kuuntelee. Sellaista taustaääntä on kuitenkin ilo kuunnella toisin kuin monia ihmisten tuottamia ääniä.

Kansallispuiston rauhaa. Lähde: wikimedia

Mutta tuosta Hiljasta nimenä. Omissa mielikuvissani se on vanhan ihmisen nimi. En ole koskaan tuntenut yhtään ikäistäni saatikka nuorempaa Hiljaa. Nimi ei näyttäisi tulleen muotiin uudestaan, vaikka monille "vanhojen ihmisten nimille" (näin meikäläisen näkökulmasta) niin on käynyt. Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu löytää 2000-luvulta liki 1000 Hiljaa. Ehdoton huippu on ollut 1900-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä, jolloin Hilja-nimisä on ollut yli 15 000. Sukututkimuksessa ensimmäiset Hiljat ovat tulleet vastaa 1880-luvulla. Almanakkatoimiston Nimiuudistusarkiston sivut löytävät Hiljan 1880-luvun almanakasta. 1879 nimi ei ilmeisesti vielä ollut kalenterissa, ainakaan nykyisellä paikallaan.

Hiljasta tulee tosiaan mieleen hiljainen. Kun ihmiselle annettiin nimeksi Hilja, toivottiinko hänen olevan hiljainen? Kuuliainen vanhemmilleen ja aviomiehelleen, suorittavan askareensa kiitosta odottamatta. Elävän elämänsä huomiota herättämättä, vaatimatta muilta mitään. Haa, nyt alkaa sisäinen feministini herätä. Tuskin vanhemmilla kovin pitkälle meneviä toiveita oli. Ehkä nimi oli heidän mielestään kaunis. Sitähän se on myös nykyihmisen korvaan.

Miten esittää esivanhemmat?

Jos yhtään on onni matkassa, pystyy esivanhempia yleensä löytämään kirkonkirjoistakin tuonne 1600-luvun puolelle. Ei tietenkään kaikista haaroista, mutta monista. Lähtöhenkilö on nyt tässä tapauksessa 1900-luvun alussa syntynyt henkilö ja hänen esipolvensa haluaisin mahdollisimman havainnollisesti esille. Uskoisin saavani tilaisuuden esitellä heitä monille sellaisillekin, joiden kiinnostus sukuaan kohtaan on korkeintaan laimeaa.

Ihan näin kauas ei sukuselvitys yllä. Lähde: wikimedia

Käytän SukuJutut-ohjelmaa, joka tarjoaa useampiakin mahdollisuuksia esipolvien esittämiseen. Oikeastaan minun pitäisi päivittää koneelleni ohjelman uusin versio, mutta olen ajatellut tehdä sen vasta koneen vaihtamisen jälkeen. Ehkä uudessa versiossa olisi uusia hienoja mahdollisuuksia suvun esittelemiseen. Näistä nykyisistä (siis jo vanhan version) ei nyt mikään oikein sytytä. Kommentoikaapa te, joilla on ohjelmasta uusin versio.

Tavallisestihan sukututkija lähettää toiselle tutkijalle tai muuten suvusta innostuneelle sukutaulut. Nehän ovat kiinnostuneiden kesken hyvä tapa asian esittämiseen. Lisäteksteillä ja kuvilla niitä voi laajentaa vaikka kirjaksi. Mutta entä sellaiset ihmiset, joiden kiinnostus on vähäisempää? Miten he saisivat nopeasti jonkinlaisen käsityksen suvustaan. Hyvin laaditun kaavion tai sukupuun avulla varmasti, vaikka sukupuu lähtöhenkilöstä taaksepäin tuntuu vähän oudolta. Tässä kohtaa tämä nyt jotenkin tökkii. En saa mielestäni ulos havainnollista, eri värejä hyödyntävää, mutta tyylikästä sukukaaviota. Vika on varmaan minussa. Täytyyhän sellaisen olla mahdollista. Vielä niin, että voin halutessani säätää käytettäviä värejä, fontteja ym.

Valoa pimeyteen

Valon määrässä on tapahtunut huikea muutos minun elämäni aikana. Olen aina ollut sähkövalon piirissä, mutta 50-luvun muutamaa hehkulamppua ei kannata edes verrata nykyiseen. Tehottomat pihavalot (jos sellaisia olikaan), ei tievalaistusta, autoja vain harvoin liikenteessä eikä naapureiltakaan pirtin hehkulamppua kummempaa kajastanut. Pimeässä siis kuljettiin. Eipä se kauheasti haitannut, kun ei kummemmasta tiedetty. Taskulampun sentään sai ottaa pimeään lähtiessään, mutta sitäkin tuli käyttää säästeliäästi.

Sähkölaitoksia on Suomessa perustettu jo 1800-luvun puolella, lähinnä isompiin kaupunkeihin. Valokuva näyttää, että julkiset rakennukset olivat jo saaneet sähköt uuden vuosisadan koittaessa. Minulla ei ole tiedossa, mitä tahtia köyhempiä kaupunginosia sähköistettiin. Ainakaan Tampereen valtauksen jälkeen 1918 Tammelasta otetussa kuvassa ei törrötä yhtään sähköpylvästä pystyssä. Ovatko sitten menneet nurin vai eikö sellaisia ole ollutkaan? 1910-luvulla sähkölaitoksia alkoi syntyä maaseudullekin. Silti kesti 50-luvulle asti ennenkuin nykyisellä Pirkanmaalla syrjäisemmät kolkat oli saatu sähköistettyä. Öljylampun valossa siis toimittiin monessa paikassa vielä sodan jälkeen. Kaikissa taloissa sellainen taisi olla sähkökatkon varalta. Sota-aikaan käytössä olleita karbidilamppuja en muista nähneeni muuta kuin museossa.

Pakko laittaa tähän kuva Tammerkoskesta. Vanhaa kuvaa en valiettavasti löytänyt. Lähde: wikimedia

Nykyihminen taitaisi tuntea itsensä turvattomaksi, jos joutuisi liikkumaan vallan pimeässä. Varmaan pimeys tarjoaisikin hämärähommille suojan erityisesti taajamissa. On siinä silti puolensakin. Kun pääsee ihailemaan tähtitaivasta ja revontulia ilman valosaastetta, on kokemus hieno. Kaupunkilainenkin siinä herkistyy.

Muistellaan tai sitten ei

"Mitä muistat sotavuosista?" ei ole kovin hyvä keskustelun aloitus. Usein haastateltavan omat muistot liittyvät konkreettisiin tilanteisiin ja asioihin. Kaikki eivät ole jälkeenpäinkään miettineet aikakauden suuria linjoja. Jos aloittaa pienemmästä ja läheisemmästä asiasta, voi hitaasti etenemällä saada talteen paljonkin muistoja. Sota-ajan muistavia on vielä paljon elossa. Aikaakin on kulunut sen verran, että vanhimmat jaksavat muistella ja me sodan jälkeen syntyneetkin jaksamme taas kuunnella. Sotatraumojaan humalapäissään työstäneet urhot eivät aikanaan innostaneet kuuntelemaan. Ehkä ei ole sittenkään niin ihme, ettei 60-luvun nuoriso osannut kunnioittaa veteraaneja, olihan sota luonut varjon heidänkin lapsuuteensa. Omaan lapsuuteeni ei tuollaista varjoa osunut, mutta muiden kertomukset ovat olleet pysäyttäviä.

Lähde: SA-kuva

Vuoden 1918 muistoja voi olla vaikeampi saada esiin. Meillä kotona kyllä kerrottiin vanhoista ajoista, mutta tuon ajan suhteen suut olivat supussa. Vain joskus sivulauseessa tai lipsahduksena tulivat kapinan muistot esiin. Kuitenkaan tuosta ajasta ei ollut kulunut kuin nelisenkymmentä vuotta, vähemmän kuin viime sodista nyt on kulunut. Onneksi poikkeuksia on ollut ja muistitietoa on aktiivisesti kerättykin.

1860-luvun nälkävuodet säilyivät pitkään kansan muistissa. En ole tietenkään voinut tuntea ketään ne ajat itse kokenutta. Se on jäänyt harmittamaan, etten kysellyt koskaan, mitä isovanhempani olivat kuulleet niistä puhuttavan. Heidän vanhempansa olivat lapsia nälkävuosien aikaan, mutta jo sen ikäisiä, että muistikuvia oli jäänyt. Täytyy muistaa kysyä vanhimmilta sukulaisilta, ehkä he ovat kuunnelleet isovanhempiaan tarkemmin.

Onhan nuo ajat tarkkaan tutkittu ja tietoa on saatavana. Muistelmat voivat parhaimmillaan kuitenkin lisätä tietoon aavistuksen siitä, mitä pieni ihminen on silloin kokenut.

Kadonneita vainajia

Täytyy myöntää, että keksin tahallani hiukan raflaavamman otsikon. Eivät nämä vainajat ole minnekään kadonneet, vaan tieto heidän kuolemastaan ja hautaamisestaan on hukassa. Sukututkijalle suhteellisen tavallinen tilanne, rippikirjassa on merkki (tavallisesti risti) henkilön kohdalla, kenties kuolinvuosikin merkitty näkyviin, mutta kuolleiden luettelosta tätä ei vain löydy. Osahan menee inhimillisten erehdysten tiliin. Tutkija lukee väärin tai pappi on erehtynyt vuodesta reippaammin. Jätetään nämä pois tarkastelusta.

Ensimmäisenä selityksenä tulee mieleen, ettei henkilöä olekaan haudattu kotiseurakuntansa hautausmaalle. Joltakin kolkalta saattoi olla kesällä helpompi kuljettaa vainaja veneellä naapuriseurakuntaan. Tai sitten hän kuoli jossain muualla ja tuli haudatuksia kuolinpaikkansa hautausmaahan. Usein näistä toki on merkintä kotiseurakunnan kirjoissa, mutta varsinkin varhaisempina aikoina se voi jäädä puuttumaan. Levottomina vuosina virallista tietoa ei ehkä koskaan saatukaan. Kuulopuheen tai iän perusteella piirrettiin risti rippikirjaan. Olen myös nähnyt merkinnän "Kuollut, mutta missä", på svenska tietenkin. Oli aikoja, jolloin kuolleisuus oli hyvin suurta. Nälkävuosina 1860-luvulla, mutta myös Suomen sodan aikana paikallisesti Kemin ja Tornion alueella kuoli niin paljon väkeä, ettei ole ollenkaan ihme, jos jonkun hautaaminen jäi papilta merkitsemättä.

Sitten on sellaisia tapauksia, joiden merkitsemisestä en tiedä. Käytäntö saattoi vaihdellakin eri aikoina ja eri seurakunnissa. Itsemurhan tehneitä ei haudattu kirkkomaahan. Merkittiinkö heidät kuitenkin kuolleiden luetteloon? Yhden merkinnän 1800-luvun lopulta muistan. Mitä tapahtui sellaisille hukkuneille, joiden ruumista ei koskaan löydetty? Täällä isojen jokien Pohjanmaalla voisi kuvitella, että voimakas virta vei hukkuneen kauas merelle. Myös erämaahan saattoi kuolla niin, ettei mitään tunnistettavaa jäänyt.

Jonkun viimeinen leposija saattoi olla tiettömien taipaleiden takana. Kuva: wikimedia

Ymmärrän, että perinnönjakoa ja mahdollisen lesken uutta avioituimista varten on ollut jokin kuolleeksijulistamiskäytäntö jo hyvin kauan. Ilmeisesti käräjillä ja kirkossa on annettu kuulutus siitä, että asianomaisen on "yön ja vuoden" kuluessa ilmoitettava itsestään. Myös henkilön olinpaikasta jotain tietäviä lienee vaadittu kertomaan tietonsa. Vanhaa lakitekstiä en tosin ole tarkistanut, havaintoni ovat 1800-luvun lehti-ilmoituksista.