Jonelagslängd?

Sana tuli vastaan yhdessä ruotsinkielisessä tekstissä, jota selasin. Mikä ihmeen luettelo se on? Lähteen mukaan se on vuodelta 1609. No, eipä tunne verkkokaan sellaisena, mutta jos tuohon eteen laittaa h-kirjaimen, niin tietoa rupeaa löytymään. Pariskuntavero. Voi ei, taas joku näitä veroja, joista meikäläinen ei tiedä mitään, kun en ole yrittänyt venyttää sukututkimuksiani kirkonkirjojen kattamasta ajasta taaksepäin. En tiedä, miksi lähteessä oli tuo j-kirjaimella alkava muoto. Kenties molempia verisoita käytetään.

No, joka tapauksessa löysin verkosta mielestäni hyvän vanhasta verotuksesta kertovan lähteen. Kyseessä on Suvianna Seppälän väitöskirja "Viljana, nahkoina, kapakalana". Siinä tarkastellaan talonpoikien maksamia kruununveroja Suomessa vuosina 1539–1609. Se näyttää ilmestyneen myös SKS:n julkaisusarjassa Bibliotheca Historica. Väitöskirjan pitää tietenkin olla tieteellistä tekstiä, mutta nopealla selaamisella tämä vaikutti ihan maallikollekin ymmärrettävältä. Laitetaan lukulistalle. 

Niin se pariskuntavero. Se säädettiin Tukholman valtiopäivillä 1609, kun aiempi kuukausivero ei riittänyt ratsumiesten palkkaamiseen Liivinmaalla käytyyn sotaan. En ole nähnyt yhtään tällaista veroluetteloa, joten en tiedä, mitä tietoja se sisältää. Ensimmäisen lähteen nojalla voisi kuitenkin päätellä, että siinä olisi ainakin jossain määrin myös talojen emäntiä mainitttu nimeltä. Portti ei löydä mitään pariskuntavero-haulla. Ruotsin Riksarkivetin haussa tulee viitteitä "... läns landskontors arkiv". Kun en muista, mitä tuo on virallisesti suomeksi, niin jätän kääntämättä.

Aiheesta vähän sivuun: Mynämäen Hieataniemen kylän (vasemmalla) tiluskartta vuodelta 1687. Lähde: wikimedia

Veroja näyttää vanhaan aikaan riittäneen, jos nykyäänkin. Ehkä joku tulevaisuudessa ihmettelee, mikä kumma oli yle-vero. No, Seppälän hakemistossa pisti silmään ainakin sellaiset verot kuin flöte-vero, halkovero, hyljevero, kypsiraha, kilttivero, lintuvero, niinivero, ruokalisävero, salpietarivero ja tuohivero, joista en taatusti tiedä mitään. Lieneekö kaikista niistä yksityiskohtaisia veroluetteloita olemassa. Ainakin tuota pariskuntaveroluetteloa voisi joskus yrittää selata.

Maankohoaminenkin huomioon

Pakko taas kerran tunnustaa tyhmyyteni. Sukututkimuksen yhteydessä yritin selvittää erään rannikolla sijainneen tilan syntyvaiheita ja jouduin toteamaan, että maankohoaminenkin pitää ottaa huomioon aihetta miettiessä. Koskaan aikaisemmin ei asia ole tullut edes mieleeni, sisämaan lapsi kun olen. Tottakai olen lukenut Porin kaupungin vaiheista, mutta se on ollut tuommoista ihan yleistä historiaa.

Erityisesti maankohoaminen vaikuttaa täällä Perämeren rannikolla, missä sanotaan maan nousseen keskimäärin 90 cm vuosisadassa. Kun maa kaiken lisäksi on hyvin alavaa, pitäisi ihan kartan korkeuskäyrien kanssa laskea, milloin jokin kylä on voinut aikaisintaan syntyä. Onneksi karttoja löytyy verkosta. Valmiita maankohoamiskarttoja sensijaan on vain joillekin paikkakunnille. Arvatenkin niitä on lisää kotiseutuhistoriaa käsittelevissä kirjoissa, mutta usein aika suttuisina piirroksina. Nykytekniikalla luulisi jo pystyvän parempaan. 

Tilojen historia ei sentään yllä näin kauaksi. Itämeri noin 5000 vuotta sitten. Lähde: wikimedia

Mutta vielä tilojen ja kylien historiasta. Oletetaan, ettei tila ole voinut olla esimekiksi 1600-luvun kartan osoittamassa paikassa kuin maksimissaan pari sataa vuotta. Voiko se kuitenkin olla vanhempi, siirtynyt vain rantaviivan mukana? Jos kalastus ja rantaniityt olivat tärkeitä, kannattiko pellot raivata uuteen paikkaan? Sehän ei käsipelillä kumminkaan ihan helppoa ollut. Vai jäikö tila paikoilleen ja sai hiukan lisää niittyä? Kalastusoikeudet kai kuitenkin säilyivät.

Syö säästäen savea

Tuo jo melkein unohtunut lausahdus pulpahti yllättäen mieleeni. Rupesin ihmettelemään, mistä se oikein on peräisin. Itse olen kuullut sen lapsuudessa monta kertaa vanhemmilta ihmisiltä. Jotenkin olen ajatellut, että se on osa jostakin isommasta kokonaisuudesta, sadusta tai vastaavasta. Tällaista ei kuitenkaan Google tuntunut löytävän. Ihmettelijöitä sen sijaan oli useampia. Näkyipä M.A.Numminen tehneen laulunkin aiheesta.

Kokonaisuudessaan lausahdus kuuluu seuraavasti: "Syö säästäen savea, sanoi sammakko pojalleen, sillä pitkä on maailman sivu." Sen lausujat olivat kyllä säästäväisiä, ihan pakon edessäkin, pienituloisia kun olivat. Lapselle kai haluttiin tällä(kin) korostaa tarkan talouden välttämättömyyttä. Mutta jotenkin lausahdukseen liittyi myös pientä leikkiä. Sen esittäjät olivat kyllä selvillä siitä, että jos jotakin, niin savea seudulla riitti. Ehkä haluttiin sanoa, että turhan nuuka ei kannattanut olla.

Oulussa on oikein sympaattinen sammakkopatsas, jolle tämä kuva ei tee oikeutta. Patsaan on veistänyt kuvanveistäjä Raimo Metsänheimo.

Kun lapsuudessa kuulemani sanonnat olivat yleensä semmoisia sormi pystyssä opettavia, on tämä jotenkin poikkeuksellinen, älytönkin tavallaan. Samakko ei taida poikasistaan huolehtia ja kuten totesin, savesta ei tule pulaa. Jospa sanonta on peräisin ulkomailta tai vaikkapa karjalaisten keksimä. Tosikot satakuntalaiset eivät oikein tienneet, miten siihen olisi pitänyt suhtautua. En kuitenkaan viitsi yrittää käännöksillä etsiä. Muutamia itselleni tuntemattomia sammakkoloruja sentään löysin Ympäristökeskus Moreenian sivuilta.

DNA - pitäisikö sittenkin perehtyä?

Tästä tekstistä varmaan tulee palautetta. Tietoni dna-tutkimuksen käytöstä sukututkimuksen tai paikallishistorian apuvälineinä ovat niin heikot, että mokaan varmasti muutamassa kohdassa. Pitäisikö sitten asiaan perehtyä? Aiemmin olen ollut sitä mieltä, että se ei ole minua varten. Omat esivanhempani ovat sillä tavalla perussatakuntalaisia, että he tulevat varmaan niiltä seuduilta, mistä suhteellisen varhain asutettujen satakuntalaiskylien asukkaat yleensäkin. Liian kaukaista historiaa minulle. Sukulaisia voisi ehkä löytää, mutta sitten pitäisi kuitenkin katsoa, miten yhteisestä esiäidistä polveudutaan. Olen tyytynyt vain toivomaan, että joku huomaa sukusivuiltani yhteyden. Ja jos tämä yhteinen esivanhempi olisi elänyt niin varhain, ettei olisi kirjoissa eikä kansissa, ei sukulaisuuskaan paljon lämmittäisi.

Lähde: wikimedia

Nyt sitten törmäsin eräässä yhteydessä Tornionlaakson asutushistoriaan. Sinne suuntautuneesta muuttoliikkeestä on ollut eri aikoina vähän erilaisia näkemyksiä. Ilmeisesti porukkaa on tullut sekä läntisestä että itäisestä Suomesta (nykyisestä), ehkä myös karjalaisia ja ruotsalaisia on ollut liikkeellä. Kiinteän astuksen arvellaan alkaneen 1000- tai 1100-luvuilla. Kirjallisia lähteitä ei näyttäisi juurikaan olevan. Tutkimusta on tehty paitsi arkeologian myös kielitieteen ja ennen kaikkea nimistötutkimuksen alueella. Viimeksi mainittu on ajan mittaan ruvennut hiukan epäilyttämään. Nimien siirtyminen kun minun pienen järkeni mukaan ei välttämättä edellytä ihmisten pysyvää siirtymistä. Esimerkiksi kauppiaat ja muut alueella tilapäisesti oleskelleet ovat voineet jättää jälkensä paikannimiin ja niiden kautta edelleen tilojen nimiin.

Olenkin nyt ruvennut miettimään, onko dna-tutkimusta käyetty asutushistoriallisen tutkimuksen apuna. Varmaan on, en vain laiskuudessani ole löytänyt uusimpia lähteitä. Kun kerran länsisuomalaisten ja itäsuomalaisten geeniperimä eroaa merkittävästi, pitäisi kai myöhemmin asutettujen alueiden asukkaiden perimästä löytyä viitteitä, mistä heidän esi-isänsä ovat tulleet. Hyviä vinkkejä tutkimuksista (edes jotenkin kansantajuisista) otetaan mielellään vastaan.

Huolehtija

Kannan jatkuvasti huolta jostakin. Murehtija en ole, mutta huolehtija. Huolenkantamiseen liittyy sen suunnittelu, miten tilanteesta mennään eteenpäin. Toisinaan suunnittelussa on mukana innostusta, toisinaan se on selviytymiseen keskittymistä. Huolenaiheeksi käy mikä hyvänsä, niin tulevat suuret tapahtumat kuin arkirutiinitkin. Välillä kadehdin niitä, jotka osaavat elää vain tässä hetkessä. Luulen, etten ole koskaan kyennyt sellaiseen.

Joskus ajattelen, että pääni sisällä asustavat esiäitini. Ei niinkään geneettisesti kuin jonkinlaisena kulttuurisena perimänä. Torpan emäntä, jonka piti katsoa, että lapsilaumalle saatiin ruokaa ja vaatetta, että taksvärkin lisäksi torpan omat työt tulivat tehdyiksi ja huolehtia vielä oma huushollinsa jonkinlaiseen kuntoon. Talonemäntä, jolla oli samat huolenaiheet, vaikka kenties tekeviä käsiä hiukan enemmän taloudessaan. Ehkä hänen piti vielä ohjailla lapsiansa sopiviin avioliittoihin ja miettiä tilan tulevaisuutta. (Jostain syystä pääni sisällä on vain esiäitejä, ei esi-isiä). Pesukoneet pesevät pyykkini ja astiani, toimeentuloakin on riittänyt, mutta esiäitieni huoli elää silti minussa.

Eero Järnefeltin maalaus Pyykkiranta vuodelta 1889. Lähde: wikimedia

Toisinaan olen miettinyt, liittyykö huolehtiminen pohjoisiin elinolosuhteisiin. Asioita piti kovasti suunnitella ja talveen varautua, että näillä perukoilla selvisi. Osaavatko ihmiset vaikka Välimeren maissa ottaa vähän rennommin, kun siellä luonto kuitenkin tarjoaa jotain syötävää ison osan vuotta? Toisaalta kuulemma jo pohjoismaiset naapurimme osaavat ottaa elämänsä hiukan kevyemmin. Ainakin jotkut. Ainakin toisinaan.

Mitä tallentaisi?

Sukututkimukseen liittyen tulee joskus miettineeksi, pitäisikö jokin rippikirjan sivu, kuolinimoitus vanhassa, digitoidussa lehdessä tai vaikka verkosta löytyvä perukirja tallentaa. Tarkoitan sellaista aineistoa, joka kyllä on verkossa, mutta voisi olla mukava, jos sen löytäisi omalta koneelta. Tosin koneeni kansiot eivät ole hyvästä yrityksestä huolimatta kovin kehuttavassa järjestyksessä. Yleensä kuitenkin onnistun tallentamani niistä löytämään.

Rippikirjasivuja en ole juurikaan tallentanut. Luotan siihen, että ne ovat käytettävissä verkossa tai arkistossa sen ajan, mitä tutkimusta teen. Joskus olen epäselvän merkinnän takia sivun tallentanut käsitelläkseni sitä kuvankäsittelyohjelmalla. Tulos ei ole ollut häävi, johtuen joko taitojen, hyvän ohjelman tai kärsivällisyyden puutteesta. Luultavasti kaikista mainituista. Tallentaminen onnistuu arkistolaitoksen Digitaaliarkistosta suoraan, kun taas SSHY:n jäsensivuilla joutuu turvautumaan ruutukaappaukseen. Myöskään Ruotsin SVAR:n käytttöliittymässä ei taida olla Tallenna-painiketta. Ancestryllä tallennusmahdollisuus on. Historiallisesta sanomalehtikirjastosta pystyy kyllä tallentamaan koko verkkosivun, mutta ei kuvana. Korjatkaa, jos muistan tallennusmahdollisuudet väärin.

Erään nuorena kuolleen mouhijärveläisen naisen osuus isänsä kuolinpesästä jaettiin näin äidin ja sisarusten kesken.
Tärkeät perukirjoitukset, muuttokirjat ja kuolinilmotukset olen tallentanut omalle koneelle. Niitä ei ensinnäkään ihan hirveitä määriä kerry. Koen kätevämmäksi etsiä omalta koneelta sopivasta kansiosta kuvan nimeltä miina_makisen_kuolinilmoitus_al02011900 kuin tarkistaa ensin lähde sukututkimusohjelmasta ja sen jälkeen hakea se verkosta esiin. Makuasia varmaan. Sitäpitsi kuolinilmoitukset ja perukirjat ovat ehkä julkaisemista ajatellen mielenkiintoisempia kuin rippikirjasivut. Jos niitä nyt sitten tietosuojan tai tekijänoikeuksien puolesta pystyy julkaisemaan.

Esivanhemmat koulutiellä

Jatkan vielä hiukan edellisen tekstin teemaa. Varsin monien seurakuntien arkistoissa on rippilasten luetteloita. Sukututkijalle niiden anti voi olla vähäinen, jos muutenkin tietää esivanhempiensa asuneen paikkakunnalla vakituisesti. Voihan luettelossa olla joku kiinnostava huomautus, jos edistyminen on ollut erityisen hyvää tai huonoa. Ripille pääsyn ajankohta voi olla mielenkiintoinen yksityiskohta. Joissakin seurakunnissa on myös pidetty luetteloa lukutaitoisista tai huonosti lukevista. Myös pyhäkoulujen tai sunnuntaikoulujen oppilaista on joskus nimilistoja. Luultavasti nämä ovat kuitenkin vain yksittäisen papin ahkeruuden tulosta ja siis käytettävissä vain melko lyhyeltä ajalta.

Kiertokoulutkin olivat kirkollista toimintaa. Niitä pidettiin 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Ne toimivat myös rinnakkain kansakoulujen kanssa antaen alkuopetusta, kunnes alakoulut aloittivat. Kiertokoulujen oppilasluetteloita ja päiväkirjoja on säilynyt joissakin seurakunnissa. Pikainen Vakan selaaminen osoitti, että tällaisia seurakuntia on vähän, mutta satunnaisen epätieteelliseen otantaani niitä kuitenkin sattui muutama. Jollakin seurakunnalla näytti olleen koulutoimikunta varmaankin juuri kiertokouluja varten. On ihan mielenkiintoista katsoa, miten sukulainen on pärjännyt kiertokoulussa, arviointi nimittäin sisältyy toisinaan oppilasluetteloihin. Asteikko näkemissäni arvioissa on ollut 0 - 4, vähän tähän tapaan. Voi myös miettiä, pääsikö esivanhempi jatkamaan kansakoulussa vai päättyikö opintie kiertokouluun. 

Erään kiertokoulun päiväkirjasta

Kansakouluissa pidettiin oppilaista matrikkelia. En tiedä, ovatko ne kaikki säilyneet. Kunnan tai kaupungin arkistosta kannattaa kuitenkin kysyä, jos tietää sukulaisensa asuinpaikan kylän tai kaupunginosan tarkkuudella. Oppilasluettelo voi olla hyvinkin tarkka. Nimi, syntymäaika, huoltajan nimi ja ammatti, aviottomuus, kirjoillaolovuodet, koulun lopettaminen tai poismuutto näkyvät varsinkin 1900-luvun alun luetteloista. Maaseudulla asuneet ovat joskus lipsahtaneet luetteloihin talon nimellä, mikä kannattaa muistaa läntistä Suomea tutkiessa. Tehdaslaitoksilla saattoi olla työntekijöiden lapsille omia kouluja. Niidenkin matrikkelit lienevät pääsääntöisesti kuntien ja kaupunkien arkistoissa.

Oppikoulut ja ammatilliset oppilaitokset ovat varmaan myös pitäneet oppilaistaan luetteloita. Sellaisia  en ole toistaiseksi tutkinut, mutta jäljittäisin niitäkin kuntien ja kaupunkien arkistoista. Jos oppilaitos toimii edelleen, voi sieltäkin kysyä. Jos matrikkelia ei mistään näistä löydy, kääntyisin vielä maakunta-arkiston puoleen.