Näin keväällä, kun on yhdeksäsluokkalaisten viimeiset tunnit, on mielessä hiukan haikeutta. Juuri, kun he ovat kasvaneet ulos pahimmasta murrosiän kuohunnasta, he jättävät peruskoulun. Niinhän sen pitää ollakin, he ovat oppinsa saaneet ja suuntaavat kohti uusia haasteita.
Aina sitä toivoo, että heistä kaikista kasvaisi kunnon ihmisiä. Että he voisivat elää itsekunnioituksensa säilyttäen, mitä ikinä sitten elämässään tekevätkään. Entisissä oppilaissani on ammattien ja elämänkohtaloiden koko kirjo. Useimmat sentään ovat ihan tavallisia ihmisä, joita tapaa kaupan kassalla, autohuollossa ja lääkärissä käydessä.
Toivon, että näiden nuorten vanhemmat muistavat, ettei heistä kertaheitolla tule aikuisia, vaikka peruskoulun päättävätkin. Kyllä he edelleen tarvitsevat paljon tukea ja rajojakin. Yhtenä päivänä olin tikahtua pidätettyyn nauruun, kun pahimmassa murkkuvaiheessa oleva kahdeksasluokkalainen ilmoitti heidän olevan nuoria aikuisia. Sitä lapsellisuuden määrää... Toivottavasti hänen vanhempansa eivät ajattele noin.
Kevättä luonnossa
Kun olin pieni, meillä oli sähkölaitteita radio, sähkömoottori ja muutama sähkölamppu. Talo oli kyllä ollut sähköistetty viimeistään 20-luvulta lähtien. Laitteiden määrä pysyi pitkään vaatimattomana. Radio lienee hankittu ennen sotaa ja hehkulamppujen määrää lisättiin niin, että lapsuudessani niitä oli taloudessamme kymmenkunta.
Muitakaan koneita ei ollut kovin paljon. Hevosvetoiset niittokone, harava ja perunannostokone tulevat mieleen. Sähkömoottorilla käytettiin puimakonetta, joka olikin aika pelottava laite eikä varmasti olisi täyttänyt nykyisiä turvamääräyksiä. Kunnioitusta laitetta kohtaan lisäsivät kertomukset kätensä tai jalkansa puimakoneeseen menettäneistä. Käsikäyttöisellä vesipumpulla nostettiin vettä kaivosta, joka samalla toimi jääkaappina kesäaikaan.
Radiolähetystä ei ollut ympäri vuorokauden. Minulla ei ole muistikuvaa siitä, mihin aikaan ohjelmat alkoivat. Iltapäivällä lähetyksessä taisi olla tauko. Iltakymmneltä tuli vielä uutislähetys ja mahdollisesti sen jälkeen musiikkia, mutta kyllä ohjelma loppui ihan ihmistenaikoihin. Mahtoikohan loppua Maamme-lauluun, sellainen muistikuva minulla on?
Radiota ei muutenkaan pidetty auki turhan päiten. Uutisten, jumalanpalvelusten ja iltahartauden aikaan piti olla hiljaa. Sunnuntaiaamuihin kuului Tarvajärven aamukahviohjelma. Lastenohjelmista muistan - juuri ja juuri - Markus-sedän lastentunnin. Myöhemmin taisi olla Nallekerho-niminen ohjelma. Iltaisin vanhemmat ihmiset kuuntelivat joskus hupailuja ja kuunnelmia. Lauantain kruunasivat Lauantain toivotut levyt ja Ehtookellot, jotka julistivat pyhän alkaneeksi.
Informaatiota oli siis todella vähän nykyiseen verrattuna. Niinpä tiesin jo kansakouluikäisenä kaikkien merkittävien valtioiden johtomiesten nimet. Maailma oli helpompi pitää järjestyksessä, ainakin oman pään sisällä. En silti haikaile takaisin noihin aikoihin. Ymmärrän, että perinteisen näkemyksen hallitsema maailmanjärjestys varmaan tympäisi monia. Seuraava vuosikymmen olikin sitten muutosten aikaa.
Minulla on muutamia perukirjoitusasiakirjoja ja samassa yhteydessä pidettyjen huutokauppojen myyntiluetteloita. Asiakirjoista vanhimmat ovat 1700-luvun lopusta, uusimmat vuodelta 1945. Ne kertovat korutonta kieltään siitä, miten vähän maallista omaisuutta - nimenomaan esineistöä - tavallisilla ihmisillä oli aiemmin.
1700-luvulla kuollut oli satakuntalainen talonpoika. Hänen omisti hevosia, karjaa, työkaluja ja ylellisyysesineenä hopeisen pikarin. En ihan tarkkaan tiedä, oliko osa omaisuudesta laskettu vaimon nimiin, tämä kun oli talollisen tytär ja varmaan saanut jonkinlaiset myötäjäiset avioituessaan. Joka tapauksessa lehmien lukumäärä vaikutti niin pieneltä, että luulisin osan niistä katsotun emännän omaisuudeksi.
Myöhemmät omaisuusluettelot kuuluvat entisille torppareille ja mäkitupalaisille. Tuntuu, että niissä on jokainen paitakin mainittu erikseen. Ostaja on kaikelle löytynyt. Tavara siis kiersi ennen vanhaan. Sanonta, jonka mukaan mitään sellaista ei ole, mitä ei kymmenen vuoden sisällä tarvittaisi, piti varmaankin paikkansa. Vaatteet tehtiin lujasta kankaasta, pidettiin risaisiksi saakka ja leikattiin lopulta matonkuteiksi.
Leikittelen joskus ajatuksella, että esivanhempani yhtäkkiä heräisivät kuolonunestaan nykyaikaan ihmettelemään meidän pitkin metsiä vedettyjä, valaistuja kuntoratojamme ja jätteidemme määrää. Ehkä on parempi, että jatkavat untaan.
Taisin kertoa jossakin tekstissä, että sukuni on ollut varsin tavallista väkeä. Joukkoon mahtuu kumminkin yksi kansanedustaja, tosin varsin lyhytaikainen sellainen. Hän ei ole suoraan esipolviani.
Feliks Emil Kellosalmi syntyi Tampereella 1877. Hänen isänsä oli tehtaan työmies, äiti lienee ollut kotona, koska lapsia perheeseen syntyi seitsemän. Kolme heistä kuoli pieninä. Perheen sukunimi oli alunperin Pettersson, isoisä Pietarin mukaan. Monet suvusta kuitenkin suomensivat nimensä 1900-luvun alussa. Sisarukset päätyivät Kellosalmeen Orivedelle vievien juurien mukaisesti. Feliks hankki itselleen kirjaltajan ammatin ja kirjapainoala pysyi hänelle läheisenä elämän eri vaiheissa.
Hänen nuoruutensa oli työväenliikkeen nousun aikaa. Niinpä Felikskin alkoi toimia työväenyhdistyksessä ja ammattiosastossa Tampereella. Myös raittiusliikeelle häneltä liikeni aikaa, toisin kuin monilla hänen sukulaisistaan, joille alkoholi maistui liiankin hyvin. Hänen osalleen alkoi vähitellen tulla luottamustehtäviä näissä järjestöissä.
Feliks muutti ensin Helsinkiin ja sieltä Kotkaan 1905. Tuolloin hän oli jo avioitunut Vilhelmiina (Mimmi) Santalan kanssa. Pariskunta jäi lapsettomaksi. Kotkassa hän toimi monenlaisissa järjestötehtävissä, välillä hän asui myös Viipurissa. Erityisesti hän näyttää olleen talouteen liittyvissä tehtävissä, kuten rahastonhoitajana, Kymenlaakson Työväen Säästöpankin perustajajäsenenä ja rahatoimikamarin puheenjohtajana Kotkassa. Kansanedustajaksi hänet valittiin 1909, toimikausi tosin päättyi jo seuraavana vuonna. Myös 1917 hän tuli valituksi eduskuntaan.
Kaikki tiedämme, mitä tapahtui vuonna 1918. Feliks ei kuulunut puolueensa jyrkimpään siipeen, vaikka olikin perustamassa Kotkan ja Viipurin punakaarteja. Eräiden lähteiden mukaan hän olisi yrittänyt saada sovintoa aikaan taisteluiden jo puhjettua. Mahdollisesti hän aavisti, ettei sodassa käy punaiselle osapuolelle hyvin. Mukana hän kuitenkin oli vallankumouksessa toimien kansanvaltuuskunnan maksukonttorin johtajana.
Tästä tarina jatkuu ajalle tyypillisesti. Muiden johtajien tapaan Feliks vaimoineen pakeni Venäjälle. Hän työskenteli kirjapainoalalla Venäjän Karjalassa, myös toimittajaksi hänet siellä mainitaan. 1935 hänet pidätettiin syytettyna vastavallankumouksellisesta kansalliskiihkoisesta toiminnasta. Poikkeuksellista kyllä, hänet vapautettiin huonon kunnon takia. Feliks kuoli 1939 Karjalassa jättäen jälkeensä Mimmi-vaimon ja kasvattipojan.
Luin jonkin aikaa sitten lehtiartikkelin kasvatustieteellisestä tutkimuksesta. Siinä oli havaittu, että on (yhä enemmän?) lapsia, joilta puuttuu kokonaan auktoriteettien kunnioitus. Vanhemmat ja opettajat ovat heidän kanssaan helisemässä. Tutkija sanoi jutun mukaan, että näiden lasten käsittelyyn pitää löytää uusia keinoja.
Koska kyseessä on lehtijuttu, ei voi tietää, mitä tutkijan tarkoitus oli. Tarkoittiko hän, että näitä lapsia ei ollenkaan pitäisikään saada kunnioittamaan sääntöjä ja noudattamaan vanhempien ja opettajien ohjeita? Eikö heitä lainkaan pidäkään sosiaalistaa? Ehkä hän tarkoitti vain, että se on tehtävä jollakin uudella tavalla, mikä se sitten lieneekään.
Esitän tässä muutaman vastakysymyksen. Onko meillä syntynyt jokin geenimutaatio, joka väistämättä aiheuttaa ilmiön? Eiväthän nämä nuoret ole aina olleet murrosikäisiä. Kai hekin ovat olleet niitä suloisia, vanhempiinsa täysin luottavia pikkuisia? Mitä heille on tapahtunut?
Mistä löytää paikkansa yhteiskunnassa sellainen ihminen, joka ei ota vastaan määräyksiä esimieheltään työpaikalla? Mistä saa elantonsa sellainen, joka ei edes pyri toteuttamaan asiakkaan toiveita tai ollenkaan kuuntele niitä? Kasvaako näistä nuorista yhtäkkiä vastuuntuntoisia kansalaisia, kun he täyttävät 18? Eikö koulu ole kuitenkin yhteiskunnan omistama ja maksama? Eikö yksi sen tehtävistä ole kouluttaa kansalaisia, jotka pärjäävät tietojensa ja taitojensa (myös sosiaalisten) puolesta yhteiskunnassa?
1700-luvun Längelmäellä vaikutti sotilas, josta käytettiin nimeä Hiljainen. Nimi on tietysti kirjoitettu ruotsalaisittain monena eri versiona. Aksel Hiljainen syntyi rippikirjan mukaan 1683. Syntymäpaikkaa ei rippikirjaan ole merkitty. Hän kuoli Längelmäellä 1766. Törmäsin häneen vasta hiljattain, ja sukulaisuuskin vaatii vielä tarkempaa selvitystä, joten en ole häntä tutkinut sotilaslähteistä. Joskus siihenkin toivottavasti löytyy aikaa.
Tuo hänen nimensä on kiinnostava. Odottaisi sen olevan Tyst tai jotain vastaavaa. Sinänsä henkilön ominaisuuksiin liittyvät nimet olivat sotilailla tavallisia, mutta suomenkieliset harvinaisempia. Suosittua oli myös vääntää suomenkielisestä paikannimestä ruotsinkieliseltä kuulostava sotilasnimi. Kesti vähän aikaa, ennen kuin keksin, mistä Barckman-nimi tuli. No, Parkanosta tietenkin.
Hiljainen on oikeastaan kaunis nimi. Tämän päivän metelin keskellä voisi olla mukava esittäytyä Hiljaiseksi. Herättäisiköhän se hilpeyttä? En kuitenkaan usko, että se on jäänyt elämään Akselin jälkipolville.
En minä oikeasti ole mikään kissaihminen, ihan vain sieluni perimmäisessä sopukassa sellainen piileskelee. Kun olin lapsi, meillä oli aina kissa. Maalaistaloon sellainen sopi, ja kissalla riitti reviiriä. Liikenne oli hiljaista eikä muodostanut vapaasti kulkevalle katille suurempaa uhkaa. Yksi kissoistamme pysäytti kerran linja-auton, kun ei suostunut väistymään tieltä.
Kissoissa ihailen niiden itsenäistä luonnetta. Kissan voi kouluttaa sisäsiistiksi, sen voi opettaa pysymään poissa joistakin paikoista, mutta muuten se ei tee niinkuin ihminen haluaisi. Katselen mielihyvällä kissoja, jotka jököttävät paikoillaan pitkiä aikoja, kun omistaja narun päässä haluaisi jo liikkeelle.
Meidän kissat olivat häijyjä eläimiä. Yksi ajoi naapuruston koirat pakosalle. Ikävä yllätys piskille, kun kissa kääntyy päin ja uhkaa raapia silmät. Kissan muisti tuntui yllättävän pitkältä. Se saattoi kostaa sille tehdyn kepposen päiviä myöhemmin raapaisemalla ohikulkiessaan.
En silti itse ota kissaa, en edes eläkepäivinä. Kissan pitäisi saada hiiviskellä vapaana ympäristössään enkä minä voi tarjota sellaista mahdollisuutta. En myöskään pysty näkemään itseäni ulkoiluttamassa kattia valjaissa. Tyydyn siis vain sympatiseeraamaan.
Lapsuusaikojen katti
Tekstit
