Tallentimesta iloa

Suunnittelin pitkään tallentimen ostamista. Välillä yritin käyttää puhelintakin sellaisena, mutta puhelimeni tämä ominaisuus ei tuntunut toimivan riittävän hyvin. Kauempana olleiden äänet eivät tallentuneet kunnolla.

Keväällä sain lopulta tallentimen hankituksi.  Se ei ole mikään kallis laite, ihan perustuote. Olen siihen silti hyvin tyytyväinen. Olen tehnyt sillä nyt muutaman haastattelun.  Laite muistuttaa ulkonäöltään paljon puhelinta, ja haastateltavat ovat unohtaneet sen nopeasti. Olen silti aina rehellisesti kertonut, että tallennan keskustelun omaan käyttööni, muistini tueksi. Vanhemmille haastateltaville olisin luultavasti voinut uskotella sen olevan puhelin, mutta se olisi tuntunut itsestäni nololta.

Suurin hyöty tallentimesta tulee, kun kuuntelee keskustelua rauhassa uudelleen. Äänensävyt ja naurahdukset välittyvät ihan toisella tavalla kuin paperille tehdyistä muistiinpanoista. Tarinat alkavat elää, kun kuulee kertojan äänen uudelleen. Jos huoneessa on monta keskustelijaa, jää helposti jonkun lausahdus ottamatta huomioon haastattelutilanteessa. Nyt asiaan on mahdollista palata. 

Tallentaminen myös vapauttaa haastattelijaa. Ei tarvitse keskittyä kaiken tärkeän muistiinkirjoittamiseen. Voi osallistua itse enemmän jutusteluun.  Pyrin silti painamaan tärkeimmät asiat mieleeni. Onhan tallenninkin vain tekninen vempele, johon voi tulla vika. Yritän myös syrjäsilmällä seurata, että laite näyttää toimivan.

Kuuntelin eilen illalla uudestaan yhden iäkkään sukulaisen haastattelua. Tilanne palautui hyvin elävästi mieleeni. Yritän nyt lähivuosina saada sukuni vanhimpien jutustelua tallennetuksi, jotta heidän tarinansa olisivat tallessa silloinkin, kun he itse ovat jo vaienneet.

Nimimuotia

Me hiukan vanhemmat tiedämme, että etunimet tulevat ja menevät. Kovin montaa Annelia ei taideta tänä päivänä kastaa. Ehkä joku sentään saa sen toiseksi tai kolmanneksi nimekseen. Sen sijaan Matildaa, Emmiä, Emmaa, Oskaria tai Paavoa olisin itse nuorempana pitänyt kovin vanhanaikaisena nimenä. Nyt oppilaissani on useita näiden nimien haltijoita.

Tutkailin sukututkimusohjelmastani hiukan harvinaisempia nimiä. Suvussani on ollut pari Lastikkaa, molemmat 1600-luvun puolella syntyneitä. Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu näyttää, että nimeä on annettu joitakin vuosina 1920 - 1939, muille tilastoiduille ajanjaksoille palvelu näyttää pelkkää nollaa. Nimi lienee siis lähes kadonnut Suomesta. Jos oikein muistan, se on väännös nimestä Skolastika (Scholastica). 

Hedvig-nimi suomalaisilla lienee jonkun kuninkaallisen mukaan annettu. Sukulaisissani heitä on ollut noin tusinan verran, kaikki ovat eläneet ennen 1900-lukua. Vai onko nimi ollut Heta, ja hienompi Hedvig vain papin kirjausta? Ei satakuntalainen ole varmaankaan Hedvigiä tai Heddaa osannut ääntää. Heta näkyy olevan edelleen jonkun verran käytössä, tänä vuonna sen on saanut nimekseen 24 tyttöä. Hedvigejä on tänä vuonna ristitty kuusi. Ei siis ole sekään enää suosiossa.

Iisakkeja on suvussani ollut pilvin pimein. Tänä vuonna nimen eri muotoja on annettu satakunta kappaletta. Yritin miettiä, olenko koskaan tuntenut ketään tämännimistä, mutta en ainakaan muista yhtään Iisakkia. Yllättävästi tilastot kuitenkin kertovat, että eri 20-vuotiskausina sitä on annettu nimeksi 600 - 2600 pojalle. Ilmeisesti Iisakit ovat kiertäneet minut kaukaa.

Joissakin suvuissa nimiä pyritään säilyttämään, jolloin saman nimen eri muotoja esiintyy suvussa useita. Osa perheistä taitaa vähät välittää perinteistä ja antaa lapsilleen mieluummin ajankohdan suosikkinimiä. Entisaikoina vauraampi väki oli ehkä paremmin tietoista sukuperinteistään. Talollisissa riittää Matteja ja Juhoja, välistä sukututkijan harmiksi. Köyhempi väki ei ehkä pitänyt nimien siirtoa seuraaville polville niin tärkeänä.

Käyttäjän vika

Vieläkin jaksavat yrittää samaa selitystä. Nimittäin IT-alan ihmiset, kun heidän kehittämänsä järjestelmä ei toimi niin kuin sen pitäisi. Eihän siellä välttämättä tarvitse mitään ohjelmointivirhettä olla, onpahan vain suunniteltu niin insinöörilähtöinen systeemi, etteivät terveydenhoitoalan ammattilaiset osaa sitä käyttää. Olen aina yrittänyt kollegoilleni sanoa, että vika on järjestelmässä, jos sitä ei opettajan koulutuksella ja kohtuullisella perehdyttämisellä osaa käyttää.

Olen ollut tietokoneiden kanssa tekemisissä opiskeluajoista lähtien. Pieni katkos oli silloin, kun olin aloittanut opettajana eivätkä tietokoneet olleet vielä löytäneet tietään kouluihin. 80-luvulta lähtien olen niiden kanssa touhunnut koulussakin. Alkuaikoina hyvin pieni määrä ihmisiä oli perehtynyt tietotekniikan saloihin, ja ohjelmatkin olivat kovin kehittymättömiä. Tällöin tietotekniikan asiantuntijat  saivat sen aseman, jota he vieläkin yrittävät pitää yllä. Moninaiset ovat ne viestit helpdeskeistä, joiden sisältönä oli "te idiootit, jotka ette hienosta järjestelmästä mitään ymmärrä". Näitä sanoja ei tietenkään käytetty, alan slangisanastoa kyllä, ja muuten vain ylimielistä suhtautumista.

Oppilastietojärjestelmänä usein käytetyssä systeemissä on arvostelussa seuraavanlainen virhemahdollisuus. Kun syötät arvosanoja, jotka sitten näkyvät oppilaiden todistuksissa, voi arvosanan valita alasvetovalikosta. Mutta jos kursori jää siihen, ja yrität pyöräyttää seuraavaksi hiirellä sivua ylös- tai alaspäin, pyörähtääkin arvosanavalinta. Jos et tätä huomaa, voi oppilaalle pyörähtää mikä hyvänsä arvosana. No, opettajat antavat arvosanoja enimmillään muutamia satoja pari kertaa vuodessa. Jokainen varmasti tarkistaa vielä lopuksi arvosanalistan. Eikä oppilas kuole, vaikka hän saa historiasta kuutosen kahdeksikon sijasta. Luultavasti hän tulee kysymään asiasta, ja virhe voidaan tällöin korjata. Mutta onko sen pakko olla näin? Kyllä järjestemä voisi jotenkin lukita sen annetun arvosanan. Terveydenhuollossa jokin vastaava voisi olla kohtalokasta.

On tässä viimeisimmässä IT-mokassa ollut jotain hyvääkin. Nimittäin ihmiset eivät enää niele tuota "käyttäjän vika"-selitystä. Toivottavasti siitä syntyy ihan oikea kapina, ja aletaan todella vaatia käyttäjäystävällisiä järjestelmiä.

Muuttajia ja paikallaan pysyneitä

Ainakin minulla on ollut tapana ajatella, että menneinä vuosisatoina ihmiset pysyivät samassa pitäjässä, jopa samassa kylässä koko elämänsä ajan. Korkeintaan avioituivat naapuriseurakuntaan. Tutkimukseni tukevat tätä vain osittain.

Parhaiten ovat samalla paikalla pysyneet talolliset. Heidän lapsensa ovat usein solmineet avioliiton muiden talollisten lasten kanssa, eikä aviopuolisoa ole tarvinnut hakea kaukaa. Jos lapsia on ollut kovin paljon, on joku saattanut joutua tyytymään torppariin puolisonaan. Silloinkaan ei yleensä ole siirrytty kauemmas. Joissakin tapauksissa joku talon nuoremmista pojista on lähtenyt Turkuun, todennäköisesti käsityöläiseksi oppimaan. Muutama on palannut kotipaikkakunnalleen, osa on jäänyt sille tielleen.

Edellisessä tekstissä kirjoitin Anna Matintyttärestä, joka 1700-luvun lopussa siirtyi Tyrvännöltä Suoniemen kautta Poriin. Muutenkin sotilaiden lapset näyttävät olleen valmiimpia muuttamaan. Heidän isänsä ovat käyneet harjoituksissa ja katselmuksissa muilla paikkakunnilla. Ehkä se on vaikuttanut lasten asenteisiin. Ruotsinkielinen reserviläisen tytär Hedvig Vikberg syntyi Sauvossa, muutti Turkuun, kohtasi siellä tulevan puolisonsa ja päätyi tämän mukana Suoniemelle 1800-luvun alussa. Sieltä perhe muutti vielä Mouhijärvelle, jossa Hedda sitten lopulta kuoli. Hän lienee ollut alun perin kaksikielinen, Sauvossa on puhuttu myös suomea.

1800-luvun loppupuolella alkoi Tampere vetää väkeä kaikkialta ympäröivältä maaseudulta. Sinne tehtaisiin töihin lähtivät torpparien ja mäkitupalaisten pojat ja tyttäret suurin joukoin. Välimatka ei kumminkaan ollut niin pitkä, etteikö vanhalla kotipaikkakunnalla olisi joskus päässyt käymään. Höyrylaivat ja junat helpottivat liikkumista seuraavina vuosikymmeninä.

Nämä ovat vain esimerkkejä omasta aineistostani, joka ei ole niin laaja, että siitä voisi vetää tilastollisesti merkitseviä johtopäätöksiä. Kunnioituksella suhtaudun niin Annaan, Heddaan kuin myöhempinä aikoina  Pietariin tai Amerikkaan työnhakuun lähteneisiin.

Annan tarina

Anna syntyi 1775 Tyrvännöllä. Hänen isänsä oli rakuuna Matti Sunn Suotalan ruodussa. Perheessä oli kuusi lasta, Anna oli heistä nuorin. Matti sai eron sotilaan uralta 1779. Sen jälkeen hän lienee elättänyt perhettään torpparina. Vuoden verran perhe asui Kalvolan puolella, josta katosi jäljettömiin 1781. 

Seuraavaksi perhe löytyy Suoniemen Pakkalasta, jossa perheen poika - siis Annan veli -Tuomas oli rakuunana. Myös vanhemmat ja osa sisaruksista asuivat Suoniemellä. Anna lähti vuoden 1796 aikoihin Poriin. Hän oli piikana Porissa ja Ulvilassa. Hän sai 1803 pojan, jolle antoi nimeksi Kalle. Yhdessä he asuivat Porissa, piipahtivat välillä Suoniemellä ja palasivat taas Poriin. 

Anna ei ehtinyt nähdä Kallen kasvavan aikuiseksi. Hän vilustui ja kuoli 1816. Kalle palasi enonsa luokse Suoniemelle. Koska hänellä kuitenkin oli ikää jo 13 vuotta, oli pian edessä lähtö rengiksi läheiseen kartanoon.

Annasta halusin kertoa, koska hän tuon ajan tavalliseksi piikatytöksi liikkui melko paljon. Tyrvännön kirkonkirjat ovat sen verran puutteelliset, etten ole pystynyt selvittämään, oliko perheellä jokin kytkentä Suoniemelle. Se ei kuitenkaan ole Tyrvännön naapuriseurakunta. Suoniemeltä Poriin on tuon ajan teitä pitkin ollut matkaa yli 100 kilometriä. Mikä mahtoi saada Annan lähtemään juuri sinne, kun lähempänäkin varmasti piianpaikkoja oli?

Mihin kummitukset ovat kadonneet?

Kuka muistaa kuulleensa nykyaikaan sijoitettua kummitusjuttua? Ehkä kummitukset ovat liian kesyjä nykyisten vampyyrien, ihmissusien ja muiden verenhimoisempien olioiden rinnalla.

Minun lapsuudessani kummitustarinoita vielä kerrottiin, vaikka ei niihin tosissaan uskottukaan. Kun pimeässä liikkui vanhan riihen ohi, tuli joskus mieleen, että siellä voisi asustaa aaveita. Riihet olivat vähän kammottavia paikkoja siitäkin syystä, että niissä oli aiemmin säilytetty kuolleita. Juuri kukaan ei enää minun lapsuusaikanani kuollut kotona, mutta sellaisetkin ajat olivat aikuisten muistissa. 

Kotikylälläni kerrottiin kahdesta paikasta, joissa kummitteli. Molemmissa oli joku hirttäytynyt, eivätkä nämä onnettomat ihmisten mielestä saaneet rauhaa kuolemansa jälkeen. Toisessa tarinassa on ainakin sen verran totta, että hirttäytyminen löytyy kirkonkirjoista. Toisen tiedot ovat niin epämääräiset, että sille on vaikea löytää vahvistusta. Kummittelutarinoiden syntyä lienevät innokkaasti auttaneet ne nuoret miehet, joilla oli tapana pelotella iltamyöhällä liikkuneita näillä paikoilla.

Vielä vuoden 1918 tapahtumistakin syntyi kummitustarinoita. Kerrottiin talosta, jonka pojat olivat mukana hirmutöissä, eivätkä saaneet sen jälkeen rauhaa. He rupesivat näkemään surmaamiaan ihmisiä, jotka tulivat heitä öisin muistuttamaan pahoista teoista. Lopulta pojat muuttivat pois kotoaan ja talo myytiin. Tarina ei kerro, saivatko he muualle muutettuaan rauhan.

Viihdettähän kummitustarinat olivat.  Hämärässä taitavasti kerrottuina ne tuntuivat sopivasti pelottavilta. Kun kaikkialla oli pimeää, tuntui mukava väristys, kun piti mennä ulos. Mielikuvitus sai tutussa pihapiirissä näkymään vaikka mitä.

Maurin karmea pila

Tiesin aiemminkin, että Mauri kuoli 1911. Kuollessaan hän oli 31-vuotias. Jotenkin olin aina yhdistänyt hänen kuolemansa tuolloin niin yleiseen keuhkotautiin. Lehdestä sain kuitenkin lukea muuta.

Mauri asui perheineen rannikkokaupungissa. Hän oli ammatiltaan kirjansitoja. Elokuisena päivänä hän oli lähtenyt veneellä erään toisen miehen kanssa läheiseen saareen. Eväänä oli ollut ainakin konjakkia. Puolen yön aikoihin kaksikko oli palailemassa veneellä takaisin, kun Mauri oli kaverinsa kertoman mukaan yhtäkkiä sanonut "Mitä minä täällä teen olemassa?" ja hypännyt veteen. Kaverin avunhuudot toivat merisotilaita paikalle, mutta Mauria ei pimeässä yössä löydetty. Myöhemmin ruumis löytyi ja ruumiinavaus suoritettiin. Ilmeisesti mitään epäilyttävää ei siinä todettu.

Tekikö Mauri siis itsemurhan? Lehdessä arveltiin, että kyse oli juopuneen päähän pälkähtäneestä kujeesta, joka koitui kohtalokkaaksi. Mauri oli nimittäin hyvä uimari, ehkä hänen tarkoituksensa oli uida maihin ja samalla säikäyttää kaveri tempullaan. Hän oli aiemminkin harrastanut samantyyppistä seikkailemista. Hänellä ei tiettävästi ollut itsemurha-aikomuksia. Nautittu alkoholi ja jokin onneton sattuma vaikuttivat siihen, että temppu tällä kertaa päättyi huonosti.

Maurilla oli neljä lasta ja viides oli laitettu alulle vain vähän ennen hänen kuolemaansa. He jäivät nyt lesken elätettäviksi.