Kanadaan

Yhdysvaltojen ohella Kanada oli maa, jonne lähdettiin siirtolaiseksi. Sukulaisiani meni 1900-luvun alussa sinne kolme kappaletta. He saivat matkaseuraa samalta kylältä lähteneistä. Yhteensä kylältä sinne siirtyi kymmenkunta nuorukaista. Joukossa oli ainakin yksi pariskunta. Olen tutkinut tietenkin sukulaisteni vaiheita, joista onneksi on suvussa ollut hyvin tietoa. Samalla on tullut katseltua hiukan naapureista lähteneiden kohtaloa.

Kanada on tutkimuksen kannalta vähintään yhtä haasteellinen kuin Yhdysvallatkin. Sielläkään ei ole ollut mitään sellaista kattavaa väestökirjanpitoa, johon me olemme tottuneet seurakuntien rippi- ja historiakirjojen kautta. Lähteet ovat siis kovasti hajallaan. Onneksi verkosta löytyy sentään jonkun verran tietoa. Laitan tähän listan niistä ilmaisista lähteistä, joista olen löytänyt siirtolaisia koskevaa informaatiota. Ancestry.com ei ole tässä mukana, koska se on maksullinen. Olen pyrkinyt sitä hyödyntämään silloin, kun sen tietokantoja on ollut vapaasti luettavana. Siellä on mielestäni vähemmän kanadalaisia kuin yhdysvaltalaisia lähteitä. Tietysti kyse voi olla vain maiden erilaisesta asukasmäärästä. Tässä joitakin tietolähteitä: 

Siirtolaisinstituutin siirtolaisrekisteri

Library and Archives Canada, matkustajaluetteloita, väestönlaskentaa ym. 

Thunder Bay District 20th Century Obituary Indexing Project, luetteloita muistokirjoituksista

Dave Nicholsoninsivuston tietokannat Thunder Bayn alueelle 

Ontario MarriageRegistrations, 1800–1927, tietoja solmituista avioliitoista

Surname Index for Ontario, Thunder Bay and Rainy River, vuoden 1911väestönlaskentatietoja 

Brittiläisen Kolumbian  arkistot, aviolittoja ym.

(Kiitos, Riikka Kalmi vinkistä!)

FamilySearchin Kanadaa koskevat tietokannat 

Koska sukulaiseni ja monet heidän aikalaisistaan menivät Port Arthuriin tai Fort Williamsiin, on Thunder Bayn alue lähteissäni yliedustettuna. 

Kanadaan muuttaneisiin suomalaisiin pätee sama kuin muihinkin Amerikan mantereelle siirtyneisiin: Heidän nimensä on voitu kirjata lähteeseen niin, että sitä voi olla vaikea tunnistaa. He ovat myös itse voineet muuttaa nimensä eri syistä. Hakuja tehdessä kannattaa siis käyttää mielikuvitusta.

Aina oppii uutta

Minua jäi askarruttamaan, mikä ihme se edellisessä tekstissä mainittu stadsgården mahtoi olla. Huomasin, että seuraavaa rippikirjaa ehkä kannattaisi vilkaista. Totta tosiaan, stadsgårdenin vahtimestari löytyy seuraavassa rippikirjassa paikasta nimeltä Rådhuset. Raatihuoneesta oli siis kyse.

Sitten vain Koskesta voimaa-sivustolle. Siellä tiedettiin kertoa, että nykyinen komea ja monenlaisia historian tapahtumia nähnyt Raatihuone on rakennettu 1890. Sitä ennen samalla paikalla oli yksikerroksinen, puurakenteinen raatihuone ja sen kanssa samalla tontilla jonkinlainen kauppahallin ja markkinapaikan yhdistelmä. Tämä puotihuone paloi 1878. Sen jälkeen ruvettiin suunnittelemaan uutta raatihuonetta.

Monessa suomalaisessa kaupungissa vanhoja rakennuksia on säilynyt niukasti. Keskustorin ympäristö Tampereella on aika komeaa katsottavaa. Toria ympäröivät rakennukset muodostavat melko yhtenäisen kokonaisuuden. Kun seuraavan kerran siellä kävelen, muistan myös vanhan raatihuoneen ja Loviisan.

Stadsgården, ei trädgården

Kirjoitin viimeksi Loviisan muutosta Tampereelle. Loviisa on todellakin ollut olemassa, mutta en tietenkään tiedä, miksi ja miten hän on kaupunkiin siirtynyt. Kirjoitin muistinvaraisesti, että hän sai töitä kaupunginpuutarhalta. Tänään sitten ahaa-elämys iski: Onko Tampereella ollut kaupunginpuutarha vuonna 1872?

Katsoin uudestaan, mitä rippikirjassa lukee. Stadsgården! Mikä ihmeen stadsgården? Paikassa asusti vahtimestari perheineen ja joukko renkejä ja piikoja. Ei oikein kuulosta maatilaltakaan. Tätä jään toistaiseksi ihmettelemään.  Jos lukijoilla on hyviä vinkkejä, olen kommenteista kiitollinen. Hakukoneet näyttävät tuntevan vain Tukholman Stadsgårdenin.

Tampereen puistoista tehty historiikki kertoo, että ensimmäinen kaupunginpuutarhuri Karl Gauffin valittiin 1874. Hän toimi samalla Aleksanterin koulun vahtimestarina ja kasvatti pienehköä taimistoa koulun pihalla. Se oli kaupunginpuutarhan alku. Stadsgårdin (mikä se nyt sitten lieneekin) vahtimestari hän ei kuitenkaan ollut.

Loviisa joutui pian vaihtamaan työpaikkaa. Hän syyllistyi näpistykseen ja ilkityöhön saaden rangaistukseksi kolme paria piiskaa (ris). Hän siirtyi erään kirjansitojan perheeseen palvelukseen. Siellä hän ilmeisesti eli muuten nuhteettomasti, mutta sai kaksi aviotonta lasta, Lydian ja Kallen. Tästä häntä on tietysti ripitetty. Lapsensa hän kasvatti aikuisiksi.

Runtuviikko

Jos nyt oikein muistan, niin pyhäinpäivästä alkoi runtuviikko, palvelusväen vapaaviikko. Tuolla viikolla vaihdettiin talosta toiseen, mikäli ei haluttu jatkaa entisessä työpaikassa. Sukuloimassakin käytiin, oli myös aikaa käydä ostamassa kihlat kaupungissa, ottaa kuulutukset tai peräti avioitua. 

Tämä on tarina Loviisasta. Tarina voisi myös olla tosi.

Loviisa syntyi 1850 torpparin tyttärenä. Perheessä oli seitsemän lasta, heistä Loviisa oli toiseksi vanhin. Aikuiseksi eli neljä tytärtä ja yksi poika. Kotitorppa oli alun alkaen ollut kohtalaisen hyvin toimeentuleva. Loviisakin sai asua kotona, kunnes oli käynyt rippikoulun. Palvelukseen naapurikylän taloihin hän lähti 16-vuotiaana. Ehkä oli hyvä olla nälkävuosien aikaan palveluksessa vauraissa taloissa, ruokaa niissä sentään riitti. Kotitorppa köyhtyi katovuosina pahasti. Vuonna 1871 hän oli piikana paikallisessa kartanossa.

Lopulta Loviisa sai tarpeekseen piikana olemisesta. Työtä riitti aamusta iltaan. Odotettavissa oli samaa raatamista torpparin tai muonarengin vaimona. Ja lapsentekoa. Loviisa päätti lähteä Tampereelle. Jospa kaupunki tarjoaisi enemmän mahdollisuuksia ja helpomman elämän.

Marraskuussa 1871 runtuviikolla Loviisa matkusti kaupunkiin etsimään työpaikkaa. Ehkä hän sentään oli jonkun tuttavan kautta sopinut paikasta jo aiemmin. Hän pakkasi vähät vaatteensa ja muun henkilökohtaisen omaisuutensa pieneen arkkuun.Vanhemmat eivät kaupunkiin muutosta pitäneet, mutta antoivat kuitenkin 16-vuotiaan velipojan Taavetin lähteä kyytimieheksi. Näin ei Loviisan tarvinnut tarpoa rapaista tietä myöten 40 kilometriä. Hän sai myös tavaransa kulkemaan samalla kertaa. Leipää ja piimää saatiin evääksi. 

Niin matkasivat Loviisa ja Taavetti Tampereelle marraskuisessa tihkusateessa. Kovapyöräisillä kärryillä matka kesti pitkään. Liikennettä oli paljon, kapealla tiellä sai väistellä jalkamiehiä ja vastaan tulevia hevospelejä. Loviisa tunsi tien kaupunkiin. Lopulta päästiin perille.

Työpaikka oli löytynyt kaupunginpuutarhalta. Asuntokin järjestyi sitä kautta. Loviisa sai sukunimen, hänestä tuli Törnroos. Hänen vaiheistaan Tampereella kerron toisen kerran. Nyt on aika päästää Taavetti hevosineen kotimatkalle.

Pyhäinpäivä

Kun kuolleet omaiseni on haudattu kauas, en yleensä käy haudoilla pyhäinpäivänä. Ajattelen, ettei sillä ole muistamisen kannalta suurta merkitystä, minä päivänä haudalla vierailee. Niinpä poikkean hautausmailla, kun olen liikkeellä kotiseudullani. Minulta jää näinollen näkemättä pimeässä kauniisti valaistu hautausmaa. En kuitenkaan koe omakseni tapaa sytyttää kynttilä muualle haudatuille läheisille. Yleensä sytytän kynttilän kotona ja muistelen hetken poisnukkuneita.

Tapa muistaa vainajia kynttilöin lienee suhteellisen uusi. Olisiko niin, että se on alkanut sankarihaudoilta sodan jälkeen?  Ennen sotaa köyhempi väki haudattiin yleensä niin sanottuihin rivihautoihin, joita koristi vaatimaton puuristi. Kovin pitkään ei välttämättä säilynyt tieto siitä, mihin joku oli haudattu. Isäni ei muista, mihin hänen isovanhempansa on haudattu. Tällaiset rivihaudat otettiin ilmeisesti suhteellisen nopeasti uudelleen käyttöön. Pitäjän talollisilla ja vallasväellä oli sukuhautansa, joiden hautakivet ovat tänä päivänä pystyssä.

Seurakunnilla lienee tänä päivänä tarkat kartat siitä, kuka minnekin on haudattu. Olen monesti miettinyt, olisiko rivihautoihin haudattujen hautapaikoista jotain tietoa saatavissa. Kysymys olisi tietysti helppo selvittää kysymällä seurakunnasta. Jos tieto on säilynyt tähän päivään, säilynee se tästä eteenpäinkin. Kiirettä ei siis ole.

Vanhat käsialat

Osaan ainakin omasta mielestäni lukea 1700-luvun rippi- ja historiakirjoista nimiä ja lyhyitä huomautuksia kohtuullisen hyvin. Nyt kuitenkin tahtoisin oppia lukemaan vanhaa ruotsia ihan kunnolla. Ajatukseni olisi, että eläkevuosien koittaessa voisin alkaa tutkia tuomiokirjoja. Olenkin aina välillä lainannut vanhojen käsialojen oppikirjoja ja tehnyt niistä harjoituksia. 

Olen tyytyväinen, että olen aikoinaan koulussa opiskellut kahdeksan vuotta ruotsia. Silloin ei kukaan ollut vielä kuullut sanaa pakkoruotsi. Siirtolaisuus Ruotsiin oli käynnissä eikä kielen tarpeellisuutta asettanut kukaan kyseenalaiseksi. Hiukan ihmettelen nykyään sitä, ettei naapurimaamme Norjan työmarkkinoita pidetä tärkeinä, onhan sieltä sentään moni terveydenhoitoalan ihminen saanut hyvin palkattua työtä. Ruotsilla pärjää siellä kohtuullisesti.

60-luvun kouluruotsilla ei kuitenkaan 1700-luvun koukeroisia tekstejä selvitetä. Opiskeltavaa siis riittää. Toivoisin pääseväni vanhan ruotsin ja vanhojen käsialojen kurssille. Sukututkimuskursseja en enää tässä vaiheessa kaipaa. Ehkä avoimen yliopiston tarjonnasta löytyy jotain sopivaa.

Verkossa oli aikaisemmin hyviä harjoituksia vanhoista käsialoista. Niissä tekstiä saattoi käydä läpi kirjain kirjaimelta. Tekstit ovat verkossa vieläkin, mutta harjoitukset eivät tunnu enää toimivan. Toivottavasti joku tekisi verkkoon kurssin, jossa käsialojen tulkintaa voisi taas harjoitella.

Kirstin ja Liskin

Olen tainnut ennenkin kirjoittaa nimien suomentamisesta/ruotsintamisesta. Kun sukuni on pääasiassa asunut nykyisen Pirkanmaan alueella, ovat he olleet äidinkieleltään suomenkielisiä. Kirkonkirjoja on kuitenkin pidetty ruotsiksi aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Uskoisin, että nimikäytäntö on mennyt suurin piirtein seuraavasti: Vanhemmat ovat päättäneet, että tyttö saakoon nimekseen Liisa. Tämä on kerrottu papille, joka luultavasti on ymmärtänyt suomea kohtuullisen hyvin. Hänen on kuitenkin pitänyt tehdä merkintä kastettujen luetteloon ruotsalaisessa kieliasussa. Niinpä siellä sitten lukee Lisa, Lijsa, Elisabeth tai Liskin.

Tuosta Elisabetista ei tietenkään voi olla ihan varma. Ovathan vakaat satakuntalaisetkin voineet tuntea hienostelun halua ja päättää, että meidän likasta tuleekin Elisapetti. Vaikeita nimiä ovat myös aiemmin kovin yleiset Britha ja Walborg. Riitta vai Priitta? Vappu vai Valpuri? Entä Petter sitten, onko hän ollut Pekka vai Pietari?

Kun papit sitten rupesivat kirjoittamaan suomea kirkonkirjoihin, alkoi sinne ilmestyä hauskoja nimiä. Pojan nimeksi haluttiin Kustaa. Aiemmin pappi olisi kirjoittanut Gustav, mutta nyt hän saattoi merkitä kirjaansa  Kustaavi. Olen nähnyt myös nimen Aatolvi. Suomenkielinen kirjoitusasu ei ollut vielä vakiintunut.