Pidin pientä taukoa SVAR:n käytössä. Tänään sitten olisin tarkistanut yhden tiedon. Olivatkin ruotsalaiset menneet uusimaan Riksarkivetinsa sivut. No, löytyihän sieltä ainakin NAD, josta rupesin hakua tekemään. Eikö mitä, sehän jäi pyörimään, kunnes lopulta antoi virheilmoituksen. Takkuaa näköjään naapurinkin puolella uusittujen sivujen käyttöönotto. Onneksi SVAR:n vanhat sivut ovat edelleen verkossa (ensimmäisen linkin alareunassa) ja niiden kautta pääsin hoitamaan asiani. Ei tule pisteitä tästäkään uudistuksesta.
Pitkin kesää ja syksyä olen ihmetellyt, kun Historiallisen sanomalehtikirjaston haku toimii välillä miten sattuu. Tai haku varmaan toimii, mutta kun sitten jonkun löytyneen linkin avattuaan pyrkii takaisin hakutuloksiin, saattaakin päätyä takaisin tyhjään hakuun. Kesällä tilanne oli välillä heikompi, nyt navigointi onnistuu (hihasta vetäisten) 90-prosenttisesti. Hakutulosten kesken katkennut selailu harmittaa silti.
Olenko raportoinut havaitsemistani ongelmista? No, enpä ole. Ruotsin arkistolaitoksen virheilmoituksessa oli teksti, jonka mukaan virhe kirjautuu lokiin ja menee sitä kautta tiedoksi. Se on kyllä tekosyy, olen vain laiska. Poden sentään siitä huonoa omaatuntoa, ainakin hiukkasen. Samoin kuin siitä, etten jaksa vastata, kun joku pyytää apua esim. Suku Forumilla, vaikka toisinaan osaisinkin auttaa. Ihailen niitä, jotka jaksavat. Sähköpostilla tai henkilökohtaisilla viesteillä tulleisiin kysymyksiin yritän sentään vastata ellei ihan mahdottomia vaadita.
"Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista" ei taida oikein liittyä edellä olevaan tekstiin. Tässä kuitenkin pihlajanmarjakuva parin vuoden takaa.
Päätin tehdä pienen testin siitä, oliko aiemminkin eri lehdissä paljolti samat uutiset. Rajoitan testini kahteen Tampereella ilmestyneeseen sanomalehteen, nimittäin Aamulehteen ja Tampereen Sanomiin. Ja kuten kirjoitin, kyseessä on testi, ei tutkimus. Tarkastelen vain päivälleen 103 vuotta sitten ilmestyneitä numeroita.
Tärkeimpänä juttuna tuona päivänä molemmissa lehdissä tuntui olevan eduskunnan istunto, jossa käsiteltiin lausuntoa Venäjän duuman säätämään lakiin yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä. Jos oikein ymmärsin, päätti eduskunta olla antamatta mitään lausuntoa. Näin haluttiin osoittaa, ettei lakia tunnusteta Suomessa. Tampereen Sanomat kertoi asiasta etusivullaan, Aamulehti julkaisi toisella sivulla edustaja Danielson-Kalmarin käyttämän puheenvuoron.
Muuten ei lehdistä kovin paljon yhteisiä aiheita löytynyt. Molemmat tiesivät kertoa kahdesta epäillystä koleratapauksesta Turussa. Maaseutukirjeitä oli kummassakin. Paikkakunnat vaihtelivat enkä pikaisella silmäilyllä huomannut samoja aiheita käsitellyn. Urheilupuolella molemmilla oli juttu Pyrinnön kisoista. Nelisivuisessa Tampereen Sanomissa ei näyttänyt varsinaista ulkomaan osastoa olevan lainkaan, kahdeksansivuinen Aamulehti kirjoitti niistäkin. Venäjän asioita käsiteltiin kummassakin.
Se vertailusta. Pienenä yksityiskohtana haluan mainita, että Tampereen Sannomien mukaan kaupunkiin suunniteltiin raitiotien rakentamista. Kuulostaa jotenkin tutulta...
Ei ole vielä saatu raitiovanuja Tampereelle. Johdinautoja sentään oli. Lähde: wikimedia
Lapsuuteni perhe ei harrastanut musiikkia. Aikuiset eivät laulaneet eikä meillä myöskään ollut mitään instrumentteja. Mielikuva laulavasta aikuisesta liittyykin minulla humalaisiin, he saattoivat joskus yrittää tapailla jotain iskelmää. Kauniimpi ihmisääni yhdistyy muistoissani lapsiin. Muiden kertomuksista tiedän, että musiikkia oli sodan jälkeen harrastettu kylässä paljonkin. Jostain syystä harrastus hiipui niihin aikoihin, joista minun muistikuvani alkavat.
Kotona musiikkia kuuli vain radiosta. Aamu- ja iltahartaudet sekä jumalanpalvelukset sisälsivät virsiä ja muuta hengellistä musiikkia. Lauantain toivotut levyt-ohjelmaa muistan kuunnelleni tarkasti. Kun antoi alun vakavamman musiikin mennä ohi korvien, sai kuulla puoli tuntia kevyempää. 60-luvun puolella kevyt musiikki sai omia ohjelmiaan. Muistiini on jäänyt ainakin Kaleidoskooppi ja jokin listatyyppinen ohjelma, jonka nimen olen unohtanut. En myöskään muista, päätyivätkö kappaleet listalle myyntilukujen vai äänestyksen tuloksena. Kun ULA-verkko rakennettiin, alkoi jossain vaiheessa 60-luvun alussa (?) kuulua Rinnakkaisohjelma, jolloin musiikkitarjonta kasvoi selvästi. Myös televisiossa oli musiikkiohjelmia.
Lapsi kohtasi tietysti musiikkia myös koulussa. Luokan yhteislaulussa ei liene ollut hurraamista. Opettajan harmonin soitto ei sekään ehkä nyt kuultuna hivelisi korvia. Lasten ksylofoneja kilkuteltiin porukalla. Musiikkia yrittivät opettaa niin kansakoulunopettaja, kanttori kuin musiikinopettajakin. Sen verran järkeä heillä oli, että laittoivat musikaalisimmat esiintymään juhlissa ja muut joko jonkinlaiseen taustakuoroon tai soittelemaan niitä ksylofoneja.
Vähän tämännäköisen muistelen koulumme harmonin olleen. Lähde: wikipedia
Ankea oli siis lapsuus mitä musiikkiin tulee. Kaikesta huolimatta opin kuuntelemaan musiikkia. Ensin poppia ja rockia, niiden kautta jazzia ja lopulta klassistakin. Laulaa tohdin edelleen vain, jos kukaan ei ole kuulemassa.
Tuli laman vaikutuksista puhetta erään iäkkään henkilön kanssa. Rupesimme tietysti muistelemaan vanhoja aikoja. Hän kertoi muistavansa 30-luvun laman ajan ja erityisesti sen, miten liikkeellä oli paljon nuoria miehiä -sälleiksi silloin sanottuja - etsimässä työtä. He kiersivät paikkakunnalta toiselle ja ilmeisesti onnistuivat saamaan taloista jotain työtä, jota vastaan saivat aterian ja yösijan. Yhdysvalloista ilmiö on tuttu kaunokirjallisuudesta. Aiemmin en ollut tiennyt, että Suomessakin oli noita kiertolaisia.
Kuva 30-luvun laman ajalta Kanadasta. Lähde: wikipedia
Kunnat ja valtio ovat 1900-luvulla tarjonneet työtä vailla oleville ns. työttömyystöitä. Ilmeisesti niitäkään ei aina ole riittänyt kaikille. Muistelen (en tullut tarkistaneeksi), että sellaisia oli jo 1917. Itsekin muistan silloin tällöin otsikoissa olleet siirtotyömaat 60-luvulta. Työtön saattoi joutua kauaksi kotoa parakkiin asumaan. Työt olivat pääasiassa rakennustöitä, joissa aputyövoimaa tarvittiin vielä paljon. Lapiohommia riitti. Parakkikyliin liittyi tietysti monenlaisia epäkohtia. Luulen, että niistä luovuttiin 70-luvulla. Siirtotyömaiden synkähkö historia olisi syytä muistaa, kun nyt kaavaillaan työttömyysturvan vastikkeeksi työntekoa. Inhimillisyys älköön unohtuko. Sitäpaitsi, löytyykö sopivia töitä ja työnjohtajia?
Nälkään ei Suomessa liene kukaan kuollut sitten 1860-luvun katovuosien. Huonoa toimeentulo saattoi kyllä olla juuri 30-luvun pulavuosina ja jo sitä aiemmin 1918 ja heti sen jälkeen. Köyhäinhoito avusti kuitenkin sen verran, että huono-osaisimmillakin henki säilyi. Ellei sitä sitten vienyt heikon ravinnon takia voitolle päässyt sairaus.
Sattumoisin törmäsin eräässä tekstissä käsitteeseen sarkatamppi. Tiesin, että sarka on paksu kangas, josta ennen tehtiin vaatteita. Tiesin myös, että ennen vanhaan vaatteita tehtiin pellavasta ja villasta. Puuvillakangasta on ollut saatavana 1800-luvun alkupuolelta lähtien, kun alan teollisuus Tampereella aloitti toimintansa. Omavaraistaloudessa lähes kaikki - kankaatkin - tehtiin itse. 1900-luvun puolella alkoi yleistyä kaupasta ostaminen, ensin kankaiden, sitten valmiiden vaatteiden.
Erilaisista pellavakankaista minulla on kokemusta. Pellavaisia pyyhkeitä ja pöytäliinoja kudottiin kangaspuilla. Itsekin olen nähnyt niitä (ja mattoja) tehtävän. Uutta oli, että myös villakankaita on kudottu kotona. Kankaasta ei kuitenkaan sellaisenaan valmistettu vaatteita, vaan sitä huovutettiin ensin. Paksuksi huovutettua villakangasta sanottiin saraksi, ja siitä tehtiin erityisesti takkeja ja miesten vaatteita. Ohuemmaksi käsitelty, lyhytnukkainen villakangas oli verkaa. Kuvaus tamppaamisesta ja kuvia kankaista on Keski-Suomen museon sivuilla.
Ohut verka on aikoinaan ollut arvokas tuote, jota on tuotu ulkomailta. Koroinen-verkkosivu tietää kertoa, että Turkuun perustettiin 1545 verkakutomo, jonka vanutusyksikkö sijaitsi entisessä myllyssä Halisissa. Muutenkin myllyjä on hyödynnetty villakankaiden huovutuksessa. Alussa mainitsemani sarkatamppikin sijaitsi myllyssä. Vesivoimaa käytettiin siis paitsi jauhatukseen myös huovutukseen. Sittemmin 1800-luvulla maahan syntyi useita verkatehtaita. Niistä useimmat ovat lopettaneet toimintansa.
Kuvassa Hämeenlinnan verkatehdas nykyasussaan.Talossa on kulttuuri- ja kongressikeskus. Lähde: wikimedia
Olen tainnut jo useamman kerran mainita, että maksoin SVAR:n kuukauden käyttömaksun ja olen nyt parin viikon ajan yrittänyt kerätä mahdollisimman paljon tietoa talteen. Sen pitempää kokemusta minulla ei ole, joten suokaa anteeksi mahdolliset virheet seuraavassa tekstissä. Ajattelin nimittäin verrata hiukan Ruotsin ja Suomen arkistolaitoksen tarjoamia digitaalisia palveluita keskenään.
Ruotsin NAD vastaa kai lähinnä meidän Vakkaamme. Kummassakin voi etsiä arkistoaineistoja. NAD:n etuna on mahdollisuus rajata haku digitaalisiin aineistoihin. Ne myös aukeavat suoraan käyttöliittymästä, vaikka eihän Vakastakaan pitkä mutka ole Digitaaliarkistoon, mikäli aineisto on sinne tallennetu. NAD:n haku antaa sivun vasempaan reunaan mahdollisuuden rajata löytynyttä materiaalia arkistonmuodostajan, säilyttävän arkiston jne mukaan. Vakassa rajaus tehdään jo ennen hakua. Jonkinlainen perehtyneisyys arkistoihin lienee kummassakin avuksi. Aluksi olen molemmissa ollut hiukan sormi suussa, mutta käyttöliittymiin tottuu nopeasti. (Astian kanssa en vieläkään ole täysin yhteisymmärryksessä.)
SVAR vastaa meidän Digitaaliarkistoamme. Ruotsalaisten aiheenmukainen jaottelu jo ennen varsinaista hakua vaikuttaa näppärältä. Jos on kiinnostunut vain perukirjoista, voi sen kautta etsiä läänin ja seurakunnan, jonka perukirjat kiinnostavat. Digitoitujen aineistojen lisäksi SVAR:ssa on muutama tietokanta. Niistä kannattaa ennen haun tekemistä vilkaista, mitä alueita tietokanta kattaa. Läheskään kaikissa ei ole koko Ruotsin tietoja.
Hakemistoja on SVAR:ssakin vaihtelevasti. Eräissä muuttaneiden luetteloissa oli nätisti vuosittaiset hakemistot. Landskapshandlingar (mitähän se on suomeksi, kuitenkin veroluetteloita ym. 1500 - 1600-luvuilta) piti monesti selata järjestyksessä, kunnes löysi etsimänsä. En ole selvillä, millä periaatteella hakemistoja Ruotsissa tehdään. Erilaiset haut ja selaamiset tuntuvat toimivan Ruotsin puolella nopeasti, ehkä aavistuksen nopeammin kuin Digitaaliarkistossa. Sielläkin on tosin parannusta tapahtunut sitten alkuaikojen.
Jos edellä olevassa on jotain kritiikkiä, ei se tarkoita sitä, ettenkö olisi digitoinnista ylettömän kiitollinen. Paljon on säästynyt kaukolainauksen maksuja. Ruotsiin tuskin olisin lähtenyt ollenkaan tutkimaan.
Eilen uppouduin niin täydellisesti pienen salapoliisitehtävän ratkaisuun, että unohdin blogitekstin laatimisen. Salapoliisina toimin tietenkin sukututkimuksen parissa. Kerronpa nyt sitten lyhyesti etsinnästä ja ratkaisusta.
Osoittautui, että tutkimani Karoliina oli jäänyt leskeksi ja avioituinut myöhemmin Hannun kanssa. Tämä oli naapuriseurakunnasta. Kummallista oli se, että uudella puolisolla oli sama sukunimi kuin ensimmäiselläkin. Kyse ei ollut ihan yleisestä nimestä. Onnistuin kaivamaan Hannun ja Karoliinan esiin naapuriseurakunnan rippikirjoista. Hannukin oli avioituessaan leski. Ensimmäistä perhettä pystyi hyvin seuraamaan taaksepäin. Sitten tuli stoppi. Ennen ensimmäistä avioliittoaan Hannu oli ollut palkollisena eikä näiden luettelosta käynyt ilmi, mistä hän oli tullut.
No, kun tiedot hänen syntymäajastaan näkyivät rippikirjoista, niin etsitäänpä kastettujen luettelosta, nyt siis naapuriseurakunnasta. Sieltä löytyikin sopiva Hannu, jolla tosin oli viiden päivän heitto syntymäajassa. Ei ihan tavatonta, kun seurakunta oli vaihtunut. Mutta taas tuli umpikuja vastaan. Hannun isä oli kuollut ja äiti avioitunut uudestaan. Uuden puolison kohdalla oli kyllä merkintä oleskelusta oikeassa naapuriseurakunnassa, mutta sen paremmin sisään- kuin poismuuttaneista perhettä ei löytynyt. Jäljelle jäi vajaan kymmenen vuoden aukko.
Lopulta huomasin, että Hannun ensimmäisen avioliiton vihkitiedoissa oli maininta kylästä. Siispä tuon puuttuvan ajanjakson rippikirja esille ja selaamaan koko kylän tiedot lävitse. Niin tosiaan jouduin tekemään, perhe löytyi lähes viimeisenä itsellisperheenä kylän lopusta. Hyvä, että löytyi, nyt oli Hannun polku kasassa. Hän tosiaan oli sukua Karoliinan ensimmäiselle miehelle, mutta sen verran kaukaista, etten osannut sitä kautta hakea.
Hannu oli ammatiltaan kalastaja. Olisiko liikkunut vaikka tällaisella veneellä. Kuvalähde: wikimedia
Tämmöisiä pieniä salapoliisitehtäviä sukututkimus joskus tarjoaa. Ei nyt ehkä vedä vertoja alan kirjallisuuden tai elokuvien huipuille, mutta päihittää keskivertotelevisiosarjan.
Tekstit
