Kun olen henkikirjojen kautta valmiiksi eläytynyt(?) vuoteen 1910, päätin katsoa, mitä lehdet kertoivat tuonaikaisesta vapunvietosta. Tampereelta tietysti, Aamulehdestä ja Kansan Lehdestä. Aloitetaan mainoksista. Ainoat silmiin sattuneet vappuun liittyvät varsinaiset mainokset koskivat simaa. Aamulehdessä mainostettiin Turun Uuden oluttehtaan Sampanja- ja Sitroona Simaa, jota oli saatavana sekä "paljottain että vähittäin". Kansan Lehti kertoi Tampereen Vesitehtaan vastaavasta tuotteesta. Mitähän tekemistä sampanjalla oli siman kanssa?
Vappuna pidettiin monia tilaisuuksia. Huvitilaisuuksista mainittiin Aamulehdessä ainakin Vappu-illatsu Hämeen Pohjan salissa. Samassa ilmoituksessa kerrottiin myös aamupäivän musiikkitilaisuudesta, joissa esiintyi Tampereen Jäämien sekakuoro. Monet uskonnolliset yhteisöt järjestivät tilaisuuksia vappuna. Nuorisoseuralla oli vappujuhla kaupungintalolla, Tampereen Yrityksellä (urheiluseura) tanssiaiset ja Aleks Laaksosen kahvilassa soittoa. Raittiusyhdistys järjesti kävelyretken Varalaan ja NNKY kävelytti väkeä Tahmelaan Sladen huvilaan.
Työväen vappumarssit kuuluivat asiaan ja niihin saattoi osallistua paljonkin väkeä. Lehdissä ne näkyivät yllättävän vähän. Kansan Lehti julkaisi toisella sivullaan marssijärjestyksen. Tilaisuutta kutsuttiin mielenosoitusretkeksi. Kulkue järjestäytyi Kauppatorilla (Keskustori) ammattiosastoittain. Retken määränpää ei ilmoituksesta selviä, mutta se lienee ollut Termopyleen kenttä Pyynikillä, jonne myös Pispalan työväenyhdistys kertoi marssivansa. Kokoontuminen oli Pispalan työväentalolla.
Näistä vapputapahtumista tietävät lehdet kertoa. Mielellään lukisin myös tuon ajan ihmisten mietteitä vapunvietosta. Mitä vappu heille oli? Vapaapäivä, juhlapäivä, työväenliikkeen päivä vai päivä muiden joukossa? Muistelmia varmaan on arkistoissa, mutta kun sinne Helsinkiin ehtii niin harvoin.
Vanhoja 1900-luvun alun henkikirjoja selatessani törmäsin toisinaan ammatteihin, joista minulla ei oikein ollut käsitystä. Toisaalta vastaan tuli myös sellaisia työtehtäviä, jotka ovat maailman muuttuessa jääneet pois. Lisäksi nimitykset ovat muuttuneet. Oikeinkirjoituskin oli toisinaan hiukan horjuvaa. "Ompelija" oli aika usein "ompelia". Seuraavassa muutamia esimerkkejä näistä unohtuneista ammateista. Jätän pois sellaiset, joissa kokonainen teollisuudenala on kadonnut. Ei ole Tampereella enää tulitikku-, tupakka- tai sahanterätehtaita. Ei siis myöskään niiden työntekijöitä. Kirjoitan nimet vakiintuneeseen muotoon.
Maailma on muuttunut niin, ettei meillä enää ole erikseen pesijättäriä, sukan kutojia (mahdollisesti teollinen ammatti), telefoniyhdistäjiä eikä telegrafisteja. Harvinaisiksi ovat käyneet myös hevosmiehet, pika-ajureista ja kuorma-ajureista puhumattakaan. Keinokukkaintekijän työn tuloksen tietää, mutta materiaaleja voi vain arvailla. Paperia, kangasta, metallia? Kauppiatar on mielestäni hauska ilmaisu naispuolisesta kauppiaasta. Erään titteliä oli vielä tarkennettu, hän oli maidon kauppiatar. Aika harva taitaa nykyisin laittaa veroilmoitukseen ammatikseen saunottaja. Myös lämmittäjän ammattinimike on kadonnut, henkikirjassa oli kyse koulun lämmittäjästä. Hiukan hämäräksi jäi, mitä keittiön omistaja omisti. Kenties edullisen ruokalan, katukeittiön.
Kellarikirjuri mahdollisesti työskenteli oluttehtaalla, mutta mitä hän mahtoi kirjata. Vähän samantapainen nimitys oli sähköhoitaja, joka luultavasti kuului rautatielaitoksen henkilökuntaan. Junat eivät sähköä vaatineet, mutta asema tietysti oli sähköistetty. Erilaisia asioitsijoita oli paljon. Erikseen mainittiin ainakin tukkiasioitsija ja vesitehtaan asioitsija. Olisivatko olleet osto- ja myyntitehtävissä? Myös pakkamestari ylittää vähäisen tietämykseni, vaikka saakin ajattelemaan kutomo- tai paperiteollisuutta. Ulkotyöntekijät (sekä naisia että miehiä) varmaan tekivät työtä puistoissa ja kaduilla. Missä muualla? Kaikkein mystisin nimitys oli kollega. Kohtasin sen kaksi kertaa. Toinen heistä oli maisteri. Ainakaan se ei tarkoittanut luettelossa yläpuolella olevaa. Hauska ammatti oli myös apuihminen. Sellaiselle olisi monesti tarvetta.
Puhelinkeskus vähän myöhemmältä ajalta. Lähde:SA-kuva
Paitsi ammattinimikkeitä henkikirjoissa oli myös asemasta kertovia nimityksiä. Rouva, vaimo, neiti tai leski riittivät toisinaan semmoisinaan. Useimmiten kerrottiin kenen rouvasta, vaimosta tai leskestä oli kyse. Yhden kerran oli henkikirjoittajalle ilmeisesti jäänyt epäselväksi, mihin luokkaan henkilö pitäisi laittaa. Niinpä hän oli saanut tittelikseen nainen. Mikä kyllä olisi käynyt nimestäkin selville.
Siinä ei ole mitään uutta, että monet teini-ikäiset häpeävät vanhempiaan ja kenties muitakin sukulaisiaan. Nyt on kuitenkin vastaan tullut kaksi jo seniori-ikään ehtinyttä, joilla selvästi on vaikeuksia suhtautua omiin jo aikaa sitten kuolleisiin esivanhempiinsa. Toinen sanoikin lopettaneensa sukunsa tutkimisen, mutta toinen aikoo vielä jatkaa. Molemmille olen välittänyt tietoja heidän suvustaan, kun he ovat sitä pyytäneet. Kummankaan suvussa ei ole mitään suurrikollisia, rikkeet ovat sitä samaa viinan kanssa läträämistä ja aviottomia lapsia, jota lienee jokaisen esivanhemmilla. Asioita, joita nykyään ei lainkaan pidetä rikkeenä.
Toinen sukuunsa pettyneistä on amerikkalainen, jolla on suomalaisia sukujuuria. En tiedä, odottiko hän jotain amerikkalaista menestystarinaa. Sanoin hänelle kyllä heti alussa, että valtameren taakse lähdettiin useimmiten paremman elämän toivossa. Menestystarinakin löytyy, mutta vasta uudella mantereella. Kieltämättä hänen esivanhemmissaan on poikkeuksellisen paljon aviottomina syntyneitä. Pitkä epäonnistumisten ketju, kuten hän asiaa kuvasi. Yritin kyllä sanoa, että niissä olosuhteissa aviottoman lapsen kasvattaminen aikuiseksi vaati äidiltä kovaa työtekoa, lapsesta välittämistä ja ympäristöstä tulevan paineen sietämistä. Ominaisuuksia, joita nykyäänkin arvostetaan. Amerikkalaiselle luettakoon kunniaksi, että hänen tiedonhalunsa on suurempi kuin pettymyksensä.
Stanislaw Wyspianskin pastellityö nukahtaneesta lapsesta. Lähde:wikimedia
Toinen, jolle sukutukimus on tuottanut pettymyksen, on suomalainen. Hänellä pitäisi siis olla enemmän ymmärrystä sille, millaisissa oloissa ihmiset aiemmin elivät. Hän sanoi kuitenkin pettyneensä sukulaisiinsa, jotka eivät eläneet "kunniallista" elämää. Katsoin hiukan tarkemmin hänen sukuaan. Pienten mökkien eläjiä, joilla on merkintöjä noista alussa mainituista rikkeistä rippikirjoissa. Kovalla työllä hekin ovat silti leipänsä ansainneet. Jos lisätuloja on joskus haettu laittomasta viinanmyynnistä, ei se liene kuitenkaan pääelinkeino ollut kenellekään heistä. Oikeassahan hän silti on. Jos suku ei miellytä, on parasta lopettaa sen tutkiminen.
Edellisen tekstini aihe rupesi kiinnostamaan sen verran, että tutkin hiukan, miten nykyisen Pirkanmaan alueen seurakunnissa yleensä oli käänetty tuo "skrud", jos mitenkään. Kuten aiemminkin, tutkimus on täysin epätieteellinen. Siinä on käytetty SSHY:n jäsensivujen vihittyjen luetteloita. En linkitä niitä, koska ne vaativat kirjautumisen. Seurakuntia on kyllä mukana aika kattavasti, koska katsoin kaikki luettelosta huomaamani alueen seurakunnat. Vain Messukylän, Kuhmalahden, Teiskon ja Suoniemen kohdalta ei löytynyt tietoja tai ne rajoittuivat ruotsinkielisiin. Aloitin katsomalla vuoden 1867 vihittyjen luetteloja. Etenin siitä ajassa eteenpäin tai taaksepäin, kunnes luettelot muuttuivat suomenkielisiksi. Jos muutos meni 1880-luvulle, lopetin, koska merkintä jäi pois 1870-luvulla ruotsinkielisestä tekstistäkin.
Valtaosassa seurakunnista muutos kielestä toiseen meni niin myöhäiseen ajankohtaan, ettei niistä saanut mitään lisätietoa kysymykseen, miten ilmaisut "med skrud" tai "utan skrud" käännettiin suomeksi. Tieto jäi pois jo ruotsinkielisestä tekstistä. Tyydyttiin merkitsemään, olivatko avioituneet naimattomia vai leskiä avioliiton solmiessaan. Tällaisia seurakuntia olivat Akaa, Ikaalinen, Kangasala, Karkku, Kuru, Lavia, Lempäälä, Mouhijärvi, Orivesi, Parkano, Pirkkala, Suodenniemi, Sääksmäki, Tampereen tuomiokirkkoseurakunta, Tyrvää, Vesilahti, Viljakkala ja Ylöjärvi.
Valtaosa käännöksistä näytti viittaavan juhlapukuun. Niinpä Huittisista löytyi "puvutta/puvussa", Kiikasta "puvussa, morsiuspuvussa/puvuti, puvuta" ja Ruovedellä "mors.puvussa/ilman puvuta." Jonkinmoinen välimuoto oli Tottijärven "koristuspuvussa/ilman koristuspukua". Se oli myös muodossa "koristuksessa/koristuksitta". Ruovedeltäkin löytyi "ruunu päässä" ja "seppele päässä". Sahalahdella sanottiin "ilman ruunua/ruunulla". Alkuperäinen esimerkkini "hopeetoinna/hopeissa" oli Hämeenkyröstä.
"Juhla-asussa" lienee siis turvallinen käännös. Se sisältyikö siihen myös jonkinlainen kruunu tai muu koriste, jää ilmeisesti riippumaan seurakunnasta.
Tarkistin erään pariskunnan vihkiaikaa vihittyjen luettelosta. Sieltä he nätisti löytyivätkin. Kaksi leskeä oli avioitunut vuonna 1867. Tekstin lopussa oli sana "hopeetoinna". Hetken sitä tuijotin ennen kuin tajusin, että se oli ilmauksen "utan skrud" suomennos. Pienen etsimisen jälkeen löytyi myös vastakohta, "hopeissa". Vaikka tässä luettelossa ei esiintynytkään yhtään Kustaavia tai Aatolvia, on silti vaikea sanoa, kuinka vakiintuneita nuo ilmaukset olivat. Suomenkieli oli vasta tullut käyttöön kirkonkirjoissa.
Ruotsinkieliset ilmaukset "med skrud" ja "utan skrud" ovat hiukan monimerkityksisiä. Jotkut näyttävät kääntävän ne yleisesti juhla-asuun liittyviksi, toisten mielestä kyseessä on morsiuskruunu tai -huntu. SAOBkin löytää aika monta selitystä, joskin näyttää kallistuvan asun suuntaan. Joka tapauksessa se oli tarkoitettu morsiamillle, jotka eivät olleet raskaana vihille mennessään. Olettaisi myös, että häät olivat sitä käytettäessä hiukan juhlavampi tilaisuus. Jos pariskunta vihittiin todistajien läsnäollessa pappilassa, koristusta tuskin kaivettiin esille. En muista koskaan nähneeni myöskään leskien avioituneen "med skrud"-merkinnällä varustettuina.
Perinnehäät Jomalassa Ahvenanmaalla. Lähde: wikimedia
Tässä seurakunnassa koristukseen ilmeisesti liittyi jollain tavalla hopea tai ainakin jokin kiiltävä metalli. Kukaan ei taida osata ihan varmaksi sanoa, oliko se kruunu, hopealla kirjailtu huntu vai esimerkiksi jonkinlaiset käädyt. Voisi olettaa, että kapistus oli seurakunnan omaisuutta ja seurakunta näin ollen myös päätti, kuka sitä sai käyttää. Asiaa on pidetty tärkeänä, koska koristeen käyttö on kirjattu vihittyjen luetteloon. Sitä voi tietysti pitää kiertoilmauksena morsiamen neitsyydelle. Toisaalta kun tekstit olivat tuohon aikaan varsin suorasukaisia, miksi tässä olisi kierrelty. Kirkon tileissä ei näyttäisi olevan koristeesta saatuja tuloja. Hm, asiaa pitää vielä yrittää tarkistaa. Merkinnät hopeissa ja hopeetoinna vihityistä päättyivät ainakin tässä seurakunnassa 1870-luvulla. Joko muoti muuttui tai kirjauksista annettiin uudet ohjeet.
Noidat liitetään usein pääsiäiseen. Hiukan vakavampaan noitajuttuun viittasi SVARin uutiskirje, jonka mukaan 19.4 lähtien on SVARin Digitaalisessa tutkijainsalissa vapaasti luettavissa arkistoja, jotka kuuluivat erityistuomioistuimelle nimeltä Trolldomskomissionet för Norrland. Kirjeessä väitetään Torsåkersissa noin viidesosan ja Dalsissa liki puolet naisista teloitetun noitina. Ajankohta oli 1670-luku. Kuulostaa hurjalta.
Sitten pari lehtijuttua kotimaasta. Ne on julkaissut Mikkeli-lehti 23.3.1898. Niissäkin aihe on vakava, peräti maailmanloppu. Voimme kuitenkin suhtautua asiaan hiukan kepeämmin, nimittäin tiedämmehän, ettei maapallomme vielä tuolloin kohdannut matkansa päätä.
"Sydän kipeäksi maailmalopun pelosta. Erään Mikkelin pitäjäläisen emännän sydän on kaiken talvea ollut kipeänä maailman lopun pelosta. Parannusta etsiessään oli hän valittanut, että syksyllä, kun sai lukea eräästä kirjasta, että tämä matoinen maailma loppuu pääsiäisen aikana, tuli hänen sydämensä kipeäksi, eikä ottanut paratakseen vaikka käwi papiltakin kysymässä ja se lohdutti häntä, ettei siitä päiwästä kukaan tiedä. Samasta syystä on eukko jättänyt sarankin tänä talwena tekemättä, sillä eihän siinä kuumuudessa niin lämmintä waatetta tarwitse. Eukkoa woimme toistaiseksi lohduttaa sillä tiedolla, että katekeetta Wakaa ja vielä wakawammatkin henkilöt owat päättäneet siirtää maailman lopun wielä kaksikymmentä wuotta eteen päin."
"Maailmalopun ennustusten mukaan arwelewat eräät Säämingin ukot tulewan jo ensi Pääsiäisenä. Merkkinä siitä on heidän mielestään tämä talwikin, joka heistä on ollut niin kummallinen."
Mikähän maailmalopun odottelu savolaisia villitsi pääsiäisen aikaan 1898? Enpä muista tuollaisesta ennen kuulleenikaan.
Anneli pitää pienen tauon ja palaa blogiteksteihin pääsiäisen jälkeisellä viikolla. Toivotan kaikille lukijoille oikein aurinkoista pääsiäisaikaa.
Olen tutkimusta tehdessäni paljon kahlannut lävitse lehtiä. En tietenkään ole jokaista juttua lukenut, lähinnä vain silmäillyt etsien itseäni kiinnostavia tietoja. Paikallislehdissä seula on ollut vähän tiheämpi, sanomalehdistä olen usein katsonut vain otsikot. Kuitenkin näistä selailuista on jäänyt mielikuva, että yllättävän pieniäkin juttuja toiselta puolelta Suomea on lehdissä käsitelty. Ehkä aineistosta on ollut pulaa ja siksi jokin erikoisempi tapahtuma on kelvannut palstantäytteeksi. Nyt lähdin Historiallisesta sanomalehtikirjastosta katsomaan, mitä Ikaalisista on julkaistu kauempana (nykyinen Pirkanmaa ja Satakunta poissuljettuna) ilmestyneissä lehdissä. Lehdistä otin mukaan jollakin tavalla tutun kuuloiset nimet. Osumiahan löytyi. Valtaosa oli erilaisia virkailmoituksia.Opettajien, pappien ja lääkäreiden virkoihin haettiin ilmeisesti väkeä ympäri maata. Myös huutokauppa-, kutsunta- ja käräjäilmoituksia oli julkaistu laajasti.
Isoja asioitakin lehdissä oli. Sellaista käsitteli Uusi Suometar 25.5.1907. Turun läänin pohjoisen vaalipiirin edusmiestä, ylitirehtööri J.K. Paasikiveä oli Ikaalisissa pidetyssä kokouksessa evästetty läntisen yhdysradan tarpeellisuudesta. Radan toivottiin kulkevan Kuljun pysäkiltä (Porin radalla Suoniemen Kuljussa) Hämeenkyrön, Ikaalisten, Jämijärven, Parkanon, Karvian, Jalasjärven ja Kurikan läpi Seinäjoelle. Perusteluja radan tarpeellisuudelle oli pitkästi. Tämä olikin melkoinen ikuisuusaihe, josta esiintyi uutisia 20- ja ehkäpä 30-luvullakin. Kun rata lopulta rakennettiin, eivät mainitut kunnat Parkanoa luukuun ottamatta juuri siitä hyötyneet.
Eivät kulkeneet höyryveturit Ikaalisista. Lähde: pixabay
Hiukan kevyempään osastoon kuuuluu saman lehden 26.1.1896 julkaisema juttu väärennetyn rahan levittäjästä. Tämä viljakkalalainen oli ottanut Ikaalisten kirkonkylästä ajurin kyyditsemään itseään Isoröyhiöön. Siellä hän oli eräältä isännältä ottanut vuokrahevosen. Kummassakin tapauksessa hän oli maksanut väärennetyksi osoittautuneella kahden markan rahalla saaden hiukan oikeaa rahaa takaisin. Nimismies oli sitten pystynyt tämän viljakkalalaisen jäljittämään ja juttua julkaistaessa tämä oli saanut haasteen käräjille. Hm, ei mitään uutta auringon alla.
Näytteeni, joka ei mikään kaiken kattava ollut, ei siis tukenut "Koira puri miestä"-juttujen yleisyyttä koskien kaukaisempia paikkakuntia. Jos ilmiö on oikeasti ollut olemassa, on se mahdollisesti hiukan myöhäisempi. Tai sitten ikaalislaiset eivät ole pikku-uutisten aiheiksi kelvanneet.
Tekstit
