Tippa silmässä

Sukututkija kohtaa usein surullisia tarinoita. Tässä yksi sellainen. Eeva-Kaisa syntyi 1827. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa kotitilallaan, kunnes jo hiukan iäkkäämpänä (sen aikaiseksi) toukokuussa 1857 avioitui Pekka Olavinpojan kanssa. Lultavasti Eeva-Kaisa oli tuolloin raskaana. Hän nimittäin kuoli tammikuun alussa 1858 synnytykseen. Näitähän tulee vastaan aina silloin tällöin. Jotenkin Eeva-Kaisan tapaus liikutti minua erityisesti, koska hän oli saamassa vasta ensimmäistä lastaan. Elämä tietysti jatkui, Pekka avioitui pian uudestaan ja sai toisen vaimonsa kanssa monta lasta.

Yritin katsoa Hiskistä, kuinka yleistä synnytykseen tai heti sen jälkeen kuoleminen oli. Tein haun, jossa kuolinsyy kenttään kirjoitin *barn*. Luulisin, että sillä löytyisivät useimmat tapaukset. Kuolinsyyhän oli helposti todennettavissa. Tosin 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa syytä ei välttämättä merkitty näkyviin. Koko maasta ei hakua pystynyt tekemään, tapahtumia oli liikaa. Kohdistin haun Pirkanmaahan, jolloin tapauksia oli 3195. Kuolemantapauksia on Pirkanmaalta kirjattu kaikkiaan 210372 kappaletta. Prosenteissa se tekee 1,5. Jos oletamme, että puolet väestöstä on naisia, olisi noin kolmella prosenttilla kuolleista naisista tämä ollut kuolinsyynä . Hiski tuntee Pirkanmaalta 24344 sellaista, jotka kuollessaan ovat olleet 17 - 45-vuotiaita. Olettamalla taas, että heistä puolet on ollut naisia, selviää, että synnytysikäisenä kuolleista noin 26 % on kuollut synnytykseen. On syytä huomata, että tämä on laskettu ihan eri tavalla kuin nykyisissä tilaistoissa näkyvä synnytyksessä kuolleiden osuus. Sitä ehkä lähempänä olisi 1,2 %. Tulos saadaan, kun synnytykseen kuolleiden määrä jaetaan syntyneiden lasten määrällä. Ihan vertailukelpoinen nykytilastoihin sekään ei ole.

Mietin, pelkäsivätkö äidit synnytystä sihen aikaan, kun avuksi ei ollut saatavissa kätilöä, lääkäristä nyt puhumattakaan. Toisaalta ihminen on kai niin rakennettu, ettei mieti sellaista, mille ei mitään voi. Sitäpaitsi kuolema uhkasi monesta muustakin syystä. Dokumentteja on vaikea löytää. Kansannaiset eivät kirjoittaneet tuntemuksiaan muistiin. Muistan lukeneeni jonkun papinrouvan säilynyttä kirjettä, jossa tällainen pelko ilmaistiin samalla, kun tulevasta kun tulevasta lapsesta iloittiin.

Juhlava tunnelma kadonnut

Hyvä muisti, mutta lyhyt. Näin voin taas kerran todeta. Huomasin nimittäin, että olen kommentoinut samaa lapsityövoimatutkimusta kaksi kertaa. Ilmeisesti joku lehti oli nostanut sen uudestaan esille. Vaalimietteitäkin olen tainnut joskus kirjoitella, mutta en niitä haulla kuitenkaan löytänyt. Siispä jokunen sana vaaleista.

Mielestäni vaalien tunnelma on jotenkin arkipäiväistynyt. Nuorena oli juhlavampaa käydä äänestämässä. Siihen liittyi paitsi halu vaikuttaa, myös tunne, että äänioikeus oli tärkeä eikä suinkaan itsestäänselvyys. Samaa vakavuutta ja juhlavuutta ei tietenkään voi saavuttaa, kun käy kauppareissulla marketissa äänestämässä. Silti on mielestäni hyvä, että äänestäminen on mahdollisimman helppoa. Ehkä joskus vielä voimme äänestää verkon kautta. 

Aikoinaan tuloksia jouduttiin odottamaan pitempään. Radion aamu-uutiset tiesivät tulokset melko tarkasti. Lehtien mennessä painoon saattoivat tulokset olla vielä alustavia. Nyt seuraamme laskennan etenemistä lähes reaaliajassa. Ehkä kampanjointikin on erilaista. Erot puolueiden välillä saattoivat ennen olla selkeämmät. Viihdeohjelmissa ei aiemmin paljon poliitikkoja näkynyt. Verkko on tuonut vaaleihinkin omat kuvionsa.

En suinkaan haikaile vanhoja aikoja takaisin. Maailman muuttuu ja niin sen pitääkin. Monista muistakin asioista on juhlallisuus karissut. Lisäksi on tullut muita tapoja vaikuttaa. Silti pidän muistoni vakavasta tunnelmasta, kun kyläläiset menivät omalle koululle äänestämään.

Hotellivieraita

Mitähän tapahtuisi, jos Aamulehti julkaisisi luettelon henkilöistä, jotka ovat yöpyneet Ilveksessä, Vaakunassa, Tammerissa jne? Taitaisi tulla nopeasti kysymys yksityisyyden suojasta. Eipä kyllä riittäisi lehden palstatilakaan, hotellipaikkoja lienee Tampereella tuhansia ja joskus ne ovat lähes kaikki varattuja. 

Sata vuotta sitten nimiä julkaistiin. Vuonna 1911 ainakin hotelli Hälläpyörässä yöpyneet on lehdessä kerrottu. Esimerkiksi 22.10.1911 lehti  mainitsee, että J.O. Tapio rouvineen Kyröskoskelta, A. Antero rouvineen Nokialta ja Anton Karlsson Ruotsin Malmöstä olivat matkustajia Hälläpyörässä. Myös heidän ammattinsa oli kerrottu. Hotelli Hälläpyörä sijaitsi 1909 valmistuneessa talossa Puutarhakadulla. Huoneita oli peräti 14. Lienee siis ollut hienoa yöpyä uudessa hotellissa. Aiemmilta vuosilta muistan nähneeni luetteloita lähinnä matkustajakodeissa yönsä viettäneistä. Olisikohan lehti suostunut jättämään nimen pois, jos joku ei olisi halunnut muiden tietävän liikkumisestaan?

Tavallinen kansa pyrki tuohon aikaan löytämään mahdollisimman halvan majoituksen, jos nyt ylipäätään johonkin matkusti. Mieluiten yövyttiin sukulaisissa vuoroin vieraissa-periaatteella. Joku kaukaisempi tuttava lienee pyytänyt pientä korvausta, jos hänen huoneessaan yötä vietettiin. Matkustajakodeillakin lienee ollut tarjolla edullista majoitusta. 

Elokuvailmoituksia 100 vuotta sitten

Aamulehdessä 22.10.1911 oli etusivulla kaksi isoa elokuvamainosta. Elokuvateatteri Hämeenkatu 8:ssa esitettiin kuvasarjaa  "Köyhän tytön elämän tarina". Teatteri mainosti toimineensa kuusi vuotta ja saanensa kaupunkilaisten jakamattoman suosion. Elokuvateatteri Petit, joka toimi osoitteessa Hämeenkatu 31, esitti kokotunnin kuvasarjaa "Nuoruus ja kevytmielisyys".  Seuraavalla sivulla  on vielä pari pienempää mainosta esitettävistä elävistä kuvista. Elävien kuvien Teatteri Commersin talossa (eikös se ole sama talo, jonka mäkkärissä syttyi tulipalo?) oli ohjelmassa mm. "Draamaa ilmassa", sekin tunnin mittainen. Edison Biografi Koskikadun varrella esitti salapoliisidraamaa nimeltä "Jalokivipetkuttaja".

Elokuvissakäynti oli ilmeisesti kasvattanut suosiotaan, kun pitempiä elokuvia alettiin tehdä. Tampereella toimi ainakin neljä teatteria, kaikki keskustan alueella. Tuo päivä oli sunnuntai, ilmeisesti sunnuntai-iltapäivällä oli sopivaa mennä elokuviin. Näytäntöjä tuntui kyllä olleen muinakin iltapäivinä. Yhtä isoja mainoksia ei tainnut muina päivinä olla. Tosin Petit mainosti melko paljon.

Elokuvamainoksissa oli pelkkää tekstiä, ei edes piirrettyjä kuvia. Katsoin tv-uutisista juttua Lahden taidemuseon elokuvajulistenäyttelystä. Sen mukaan varhaisemmat julisteet olivat piirrettyjä. 1930-luvulla opittiin valokuvaa hyödyntävä fotomontaasitekniikka. Nyt sitten katsomme trailereita netistä. Jotain tuttua 1900-luvun alun mainoksissa oli. Niissä siteerattiin lehtien arvioita elokuvista. Näin oli ainakin Petit-teatterin mainoksessa. Elokuvaesitykset alkoivat isommista kaupungeista ja sinne ne ovat taas päätymässä. Pienet teatterit ja kiertävät esittäjät alkavat olla historiaa. Muut jakelukanavat toki ovat syrjemmässä asuvienkin käytettävissä.

Mikä kumman Malin?

Tutkimassani perheessä näkyy rippikirjoissa 1758 syntyneeksi merkitty  Malin-tytär. Hetkinen, perheessähän oli jo 12.6.1758 syntynyt ja 6.11 samana vuonna kuollut Aapo-poika. Ei tuohon nyt samalle vuodelle toista lasta sovi eikä kaksosiakaan ollut kesäkuussa syntynyt. No, syntymäajat ovat kovin usein tuon ajan rippikirjoissa pielessä. Varmaan Malin on syntynyt jonain lähivuotena. 

Kastettujen luettelon mukaan ei ole. Samana vuonna 25.2 on perheeseen syntynyt Malin. Vanhempien nimet täsmäävät. Mustien kirjojen kirjoittaja on tulkinnut kylän nimen eri tavalla, koska Hiskissa on omasta tulkinnastani poikkeava kylä. Kastettujen luettelot ovat niin SSHY:n kuin Kansallisarkiston sivuillakin toivottoman pientä ja tuhruista tekstiä, mutta olen silti melko varma tulkinnastani. Tuossa Hiskin mainitsemassa kylässä ei lisäksi ole rippikirjoissa samannimistä pariskuntaa.

Voisin tietysti heittää tästä kysymyksen vaikka SukuForumille varmistaakseni käsialatulkintani. Toistaiseksi ajattelin kuitenkin tutkailla asiaa vielä itsekseni. Mahdollinen selitys olisi se, että papilla olisi ollut jonkinlainen irtolappusysteemi kastetuista lapsista ja hän olisi sitten kirjannut Malinin yksinkertaisesti väärälle vuodelle. Jos perheen muiden lasten syntymäaikoja katsoo, mahtuisi tytär sekä vuodelle 1757 että 1760.

Tällaisia (minun mielestäni) kiinnostavia mysteereitä sukututkimus tarjoaa. Usein ratkaisu löytyy, toisinaan on tyytyminen epävarmuuteen.

Lapsityövoimaa vai työkasvatusta

Jokin aika takaperin luin lehdestä erään tutkijan lausunnon, ettei Suomessa aiempina vuosikymmeninä ja kenties vuosisatoinakaan lasten työvoimalla ollut merkitystä, vaan lasten työnteossa oli kyse lähinnä opetuksesta. Harmittaa, etten laittanut tutkijan nimeä muistiin enkä nyt pysty tarkistamaan lausuntoa mistään. Muistaakseni hänen perustelunsa oli, että lapsen työpanos oli niin vähäinen, ettei sillä ollut merkitystä.

Ensimmäiseksi joutuu tietysti miettimään, mihin lapsuuden raja vedetään. Oman käsitykseni mukaan suunnilleen 12-vuotiaasta lähtien töitä piti tehdä tosissaan. Sitä nuoremmat, varsinkin alle 10-vuotiaat olivat mukana vain harjoittelemassa. Jos he välillä leikkivätkin, ei sitä katsottu pahalla. Poikkeuksena tietysti ne yleensä tyttölapset, jotka joutuivat kaitsemaan nuorempia sisaruksiaan. Perustan tämän näkemykseni sukua tutkiessa esiin tulleisiin tapauksiin ja omakohtaisiin kokemuksiin. Suvussani on useita esimerkkejä vieraan palvelukseen lähteneistä 12 - 13-vuotiaista. Kyllä heiltä odotettiin palkkaa vastaavaa työpanosta. Nämä esimerkit ovat 1800-luvulta. 15-vuotiaita lapsenvahteja tai pikkupiikoja etsittiin vielä 1900-luvun lehdissä. Tiedän myös erään 14-vuotiaan, joka oli 40-luvulla huolissaan siitä, ettei joutuisi menemään karjanhoitajaksi, koska koki työn liian raskaaksi. Maatalous oli hyvin työvaltainen, kunnes koneet vähitellen 60-luvulla tulivat avuksi. Jokaisen työpanos oli tärkeä, sen muistan omasta lapsuudestani.

Siihen nähden miten paljon lapsilta vaadittiin työtä, oli suhtautuminen heidän työpanokseensa yllättävän negatiivista. Pari tunnettua sananlaskua riittänee kuvaamaan aikuisten asennetta: "Apu lapsestakin, kalan syö, muttei perkaa" ja "Pane lapsi asialle ja mene itse perässä". Taustalla tuntuu olevan ajatus, että lapsen olisi pitänyt pystyä siihen, mihin aikuisenkin.

Mikä tekee lapsista levottomia?

Aihe on hankala, koska keskittymiskyvyttömyys voi olla oire kovin monesta asiasta: Varsinaisten psyykkisten sairauksien lisäksi sitä voivat tuottaa oppimisen häiriöt (luen tässä niihin myös ADHD:n ja erilaiset autismin muodot, koska ne ymmärtääkseni eivät ole sairauksia), luonnehäiriöt ja asennoitumisongelmat. Usein keskittymisen puute näkyy jo päiväkodeissa. Ilmeisesti siellä osataan melko hyvin ennustaa koulussa eteen tulevat ongelmat. 

Psyykkisistä sairauksista ja niiden hoidosta en tiedä juuri mitään. Jäin tuon Hesarin jutun (ks. edellinen teksti) luettuani miettimään, onko kiireisessä ajassamme jotain sellaista, joka saa taudin puhkeamaan aikaisemmin. Luuulisi nimittäin, että sairastuneita olisi suunnilleen sama osuus väestöstä aikakaudesta riippumatta. Jos näin ei ole, on muutosta ja sen syitä varmaan joku selvittänyt. Vaikka kuinka yritän miettiä omilta kouluajoiltani tai varhaisilta opettajavuosiltani, ei mielenterveysongelmaisia oppilaita kovin monta tule mieleen. Häirikkö heistä tuskin oli kukaan, pikemminkin he olivat arkoja ja syrjäänvetäytyviä koulussa. Koulu ei kuitenkaan ole hoitopaikka. Jos siitä sellainen halutaan, pitää sinne saada hoitohenkilökuntaa. Mistä rahat? Olisiko mielekkäämpää laajentaa jo olemassaolevia sairaalakouluja ja siirtää heikoimmassa kunnossa olevat niihin?

Oppimishäiriöt varmasti tuottavat häiriökäyttäytymistä. Jos ei ymmärrä, on vaikea tunnista toiseen pysyä rauhallisena. Olisikin tärkeätä, että erilaiset oppimisen ongelmat tunnistettaisiin mahdollisimman varhain. Se antaa mahdollisuuden oikeanlaiseen tukeen ja oppimisjärjestelyihin, joissakin tapauksissa (esim. ADHD) myös lääkitykseen. Tästä ryhmästä löytyvät myös ne, jotka ovat aiemmin kärsineet häirkön tai tyhmän leimasta voimatta asialle itse mitään. 

Luonnehäiriöisiäkin (narsistit, psykopaatit ym) olettaisi olevan suunnilleen sama osuus koululaisista eri vuosikymmeninä. Missä normaaliuden rajat menevät, onkin sitten jo toinen kysymys. Tähän ryhmään kuuluvat pystyvät säätelemään pitkälle omaa käyttäytymistään. Kun kodit aiemmin yleensä komensivat lapsensa totttelemaan opettajaa, ei tämä ryhmä noussut tunnilla esille. Kiusaajia heissä on varmasti aina ollut. Nykyisin jotkut kodit kysyvät ensimmäiseksi, mitä opettaja teki väärin. Siinä on aika hyvä alusta luonnehäiriöisen toimia.

Asenneongelmaisilla tarkoitan niitä, joiden on eri syistä vaikea ottaa vastaan ohjeita, määräyksiä ja kieltoja. Sääntöjen mukaan toimiminen ei ole kivaa. Muista viis, mulle heti opettaja viereen selittämään. Miksi korjaisin pudottamani ruuan lattialta, sitä vartenhan on siivooja. Tämä on tylsää, tehdään jotain hauskaa. Jne, jne. Tämä ryhmä on kyllä kasvanut opettajavuosieni aikana. Syynä näen yleisen asenneilmaston muuttumisen. Monet aikuisista suhtautuvat ihan samalla tavalla. Lapset oppivat käyttäytymismallin hyvin sujuvasti. Lisäksi osassa perheitä lapset ovat kuninkaallisia, joiden toiveet pyörittävät koko porukan menoa. Kun koulu ei toimikaan samalla tavalla, tulee ongelmia. En tiedä, mitä tälle ryhmälle pitäisi tehdä. Osaan tepsii, kun heille riittävän monta kertaa selittää, että isossa ryhmässä pitää noudattaa yhteisiä sääntöjä. Kaikille viesti ei mene perille.

Koulukin on vain ihmisten tekemä, ei siis täydellinen. Parhaansa opettajat silti yrittävät. Jos yhden opettajan kanssa ei tule toimeen, ei tilanne vielä ole paha. Opettajia on ihan alaluokkia lukunnottamatta yleensä useampia. Jos kaikkien kanssa mättää, ongelma on oppilaalla, näin uskallan sanoa. Opetusmenetelmissä on varmasti monipuolistamisen varaa. Usein kysymys on rahasta, ei se opettajakaan jaksa joka tunnille viittä erilaista toimintamallia ja monistetta väsätä. Digitaaliset oppimateriaalit antaisivat mahdollisuuden eri oppimistyylien huomioon ottamiseen, mutta ne ovat kalliita tai sopivia ei ole. Toiminnallisuutta pitäisi saada lisää. Vanhanajan opettaja laittoi liikaa energiaa puhkuvan oppilaan kantamaan puita tai tekemään lumityöt. Tarpeellisia taitoja nekin. Monta asiaa voi nykyisinkin oppia itse tekemällä. Mutta jos luokassa on oppilas, jolle ei voi antaa edes saksia, mitä toimintaa siellä sitten voi turvallisesti harrastaa?