Lapsityövoimaa vai työkasvatusta

Jokin aika takaperin luin lehdestä erään tutkijan lausunnon, ettei Suomessa aiempina vuosikymmeninä ja kenties vuosisatoinakaan lasten työvoimalla ollut merkitystä, vaan lasten työnteossa oli kyse lähinnä opetuksesta. Harmittaa, etten laittanut tutkijan nimeä muistiin enkä nyt pysty tarkistamaan lausuntoa mistään. Muistaakseni hänen perustelunsa oli, että lapsen työpanos oli niin vähäinen, ettei sillä ollut merkitystä.

Ensimmäiseksi joutuu tietysti miettimään, mihin lapsuuden raja vedetään. Oman käsitykseni mukaan suunnilleen 12-vuotiaasta lähtien töitä piti tehdä tosissaan. Sitä nuoremmat, varsinkin alle 10-vuotiaat olivat mukana vain harjoittelemassa. Jos he välillä leikkivätkin, ei sitä katsottu pahalla. Poikkeuksena tietysti ne yleensä tyttölapset, jotka joutuivat kaitsemaan nuorempia sisaruksiaan. Perustan tämän näkemykseni sukua tutkiessa esiin tulleisiin tapauksiin ja omakohtaisiin kokemuksiin. Suvussani on useita esimerkkejä vieraan palvelukseen lähteneistä 12 - 13-vuotiaista. Kyllä heiltä odotettiin palkkaa vastaavaa työpanosta. Nämä esimerkit ovat 1800-luvulta. 15-vuotiaita lapsenvahteja tai pikkupiikoja etsittiin vielä 1900-luvun lehdissä. Tiedän myös erään 14-vuotiaan, joka oli 40-luvulla huolissaan siitä, ettei joutuisi menemään karjanhoitajaksi, koska koki työn liian raskaaksi. Maatalous oli hyvin työvaltainen, kunnes koneet vähitellen 60-luvulla tulivat avuksi. Jokaisen työpanos oli tärkeä, sen muistan omasta lapsuudestani.

Siihen nähden miten paljon lapsilta vaadittiin työtä, oli suhtautuminen heidän työpanokseensa yllättävän negatiivista. Pari tunnettua sananlaskua riittänee kuvaamaan aikuisten asennetta: "Apu lapsestakin, kalan syö, muttei perkaa" ja "Pane lapsi asialle ja mene itse perässä". Taustalla tuntuu olevan ajatus, että lapsen olisi pitänyt pystyä siihen, mihin aikuisenkin.