Höyryvenhe

Huomasin Viikon aikana digitoiduista asiakirjoista, että Digitaaliarkistoon on saatu lisää korkeimman oikeuden tuomiotaltioita vuodelta 1924. Muutaman turhan, sukulaisten nimikaimoja koskeneen jutun tarkistuksen jälkeen osuivat silmäni nimeen Heinäveden Höyryvenhe Osuuskunta r.l. Tällainen tekniikan ja romantiikan yhdistävää nimeä kantavaa osuuskuntaa koskeva juttu oli kerta kaikkiaan pakko tarkistaa, vaikka siinä liikuttiinkin varsin kaukana meikäläisen kotikonnuilta.

Oli käynyt näin: Höyryvenhe Osuuskunnan omistama Heinävesi II-niminen höyrylaiva oli marraskuussa 1919 ajanut karille. Osakeyhtiö H. Saastamoiselta oli pyydetty apua ja se oli lähettänyt paikalle hinaajat Savottaren ja Haapaniemen. Kumpikin oli ollut avustustyössä 62 tuntia. Oikeusjutun selostuksessa ei kerrota, oliko laiva saatu  irti karilta. Ilmeisesti oli, sillä jos Wikipediaan on luottaminen, on se nykyisin käytössä ravintolalaivana. 

Wikimedian tarjoama kuva Heinävesi I- ja Heinävesi II-laivoista

Mistä sitten riideltiin? No korvauksista tietysti. Kihlakunnanoikeus oli  päättänyt, että osuuskunnan tuli korvata Haapaniemi-laivan käytöstä aiheutuneet kulut, mutta ei löytänyt näyttöä siitä, että Savotarta olisi pyydetty avuksi. Hovioikeus sen sijaan katsoi toistakin laivaa pyydetyn ja tuomitsi osuuskunnan korvaamaan myös sen käytön Heinävesi II:n apuna. Korkein oikeus ei nähnyt syytä muuttaa hovioikeuden tuomiota. Jo ennen korkeimman oikeuden päätöstä osuuskunnalle oli tullut loppu. Se myytiin 1921 Heinäveden Höyrylaiva Oy:lle. Luultavasti korvaukset hinaajien käytöstä seurasivat mukana kaupassa.

Ihanteellinen sukututkimusohjelma

Taanoin kirjoittelin sukututkimusohjelmista ja asiasta on käyty keskustelua Suku Forumillakin. Iäisyyskysymys ja makuasia. Kun omat ajatukseni ovat ehkä hiukan muuttuneet viime tekstistä, laitan tähän jotain siitä, millainen olisi minulle ihanteellinen sukututkimusohjelma juuri tällä hetkellä.

Nykyisin tietoja tulee tallennettua aika monella välineellä ja olisi hyvä saada päivittää ne suoraan sukututkimusohjelmaan (tai tietokantaan, kuinka vaan). Miksikö en siis valitse jotakin verkon tarjoamista palveluista? Niitähän on maksullisia ja ilmaisia. No, kun en millään jaksaisi ruveta lukemaan englanninkielisiä (enkä kyllä suomenkielisiäkään) pitkiä tekstejä, joissa niiden käyttöehdot on selvitetty. Mitkä ovat oikeuteni palveluun siirtämääni materiaaliin?

Julkaisen toki Facebookissakin valokuvia, mutta ne nyt ovat sellaisia, joita tulee kulkiessa räpsittyä. Ei niillä ole minulle erityista arvoa, toivottavasti kertovat tutuille puuhistani. Tässä blogissa käytän enimmäkseen verkossa jo olevia kuvia. Vanhoihin valokuviin sukulaisistani haluan kuitenkin säilyttää käyttöoikeuden ihan kaikkialla. Tiedän kyllä, ettei Geni tai MyHeritage tai muukaan palvelu tule Suomeen käräjöimään, jos päättäisin julkaista kuvat sukukirjassa (jollaista en tosin ole tekemässä). Kyse onkin periaatteesta.

Sarjasta kulkiessa räpsittyjä

Ihanteellinen palvelu olisi siis sellainen, joka toimisi verkossa, mutta johon laitetusta aineistosta saisi toimivan varmuuskopion (gedcom?) omalle koneelle. Oikeus kaikkeen aineistoon säilyisi käyttäjällä ja asia olisi riittävän selkeästi ilmaistu. Lisäksi pitäisi olla mahdollista määrittää yksinkertainen julkaisusääntö, esimerkiksi niin, että kaikille näkyvät niiden tiedot, joiden syntymästä on jo yli sata vuotta. Muiden kohdalla voisi itse määritellä poikkeuksia, jos haluaisi. Kaikkien henkilöiden kohdalla pitäisi olla myös vain käyttäjälle/käyttäjille näkyviä kenttiä, joihin voisi syöttää sellaista tietoa, mitä ei halua julkaista. Ja sitten ne tulosteet (paperilla tai digitaalisena), niitä pitäisi olla runsaasti ja niiden pitäisi olla tyylikkäitä. Käyttöliittymän pitäisi lisäksi olla selkeä.

Eipä ole tällaista palvelua vielä tullut vastaan. Eikä sellainen varmaankaan olisi mikään kultakaivos, ei vaikka toimisi maailmanlaajuisesti.

Esi-isä käräjillä

Olen joskus löytänyt verkosta vanhaa Orivettä ja Längelmäkeä koskevia tuomiokirjapoimintoja.  Latasin pdf-tiedoston silloin koneelle ja katsoin sitä nyt vähän tarkemmin. Alkuperäislähteistä en ole tietoja vielä tarkistanut. Olen nimittäin selvitellyt Oriveden Koivuniemen esivanhempiani henkikirjoista ja jopa maakirjoista, mistä joskus myöhemmin lisää. Toivoin, että tuomiokirjat toisivat lisätietoa sukulaisuussuhteista. Osittain näin olikin, mutta tietoa ei löytynyt niin paljon kuin olin toivonut. Orivesihän on sukututkijalle sikäli hankala, että säilyneet rippikirjat alkavat vuodesta 1780 ja vielä siitäkin puuttuu esimerkiksi juuri Koivuniemi. No, käräjillä esivanhempani olivat kyllä olleet, ei vähiten Simo Jaakonpoika Koivuniemi.

Simo oli Koivuniemessä isäntänä 1638 - 1675. Hänellä tuntui olleen riitoja erityisesti naapuriensa kanssa. Koivuniemeä jaettiin useampaan otteeseen ja rajat taisivat jostain syystä jäädä epäselviksi. Simolla riidat näyttävät helposti mennen suukovuksi ja jopa käsirysyksi. Sakkoja tuli naapurin vaimon kunnianloukkauksesta. Simon vaimo Marketta Kallentytär taas oli lyönyt naapurin vaimoa niin, että tälle oli tullut verinaarmuja. Toisaalta naapurikin sai sakkoja, koska oli kurmoottanut Simoa. Isompikin tappelu perheiden välillä nähtävästi oli. Sakoilla näistä ilmeisesti selvittiin.

Rajapyyki tämäkin, vaikka tuskin Orivedeltä. Lähde: pixabay

Myös teiden, siltojen ja ojien hoitaminen johti käräjille. Sakkoja tuli siitä, ettei Simo ollut korjannut yleistä tietä. Ojasta taas oli riitaa naapurin kanssa. Lisäksi Simolla oli riitaa korpraali Markus Rohden kanssa. Kyse oli ymmärtääkseni hevosten laiduntamisesta Koivuniemen kaskialueilla. Tappeluksi oli jossain vaiheessa mennyt ja Simo oli kutsunut Markusta saksalaiseksi koiraksi. 

Myöhemmin rajat lienevät tulleet selvästi merkityiksi. Seuraavillakin sukupolvilla riitti niissä kuitenkin selvittelemistä. Saman niityn omistusoikeudesta käytiin oikeutta useamman kerran liki 200 vuoden aikana. Tappeluun ei kuitenkaan enää jouduttu. Lieneekö Simo ollut jonkinlainen kuumakalle aikoinaan.

Täkytauti ja muita kuolinsyitä

Päätin katsoa, mitä kuolinsyitä Viljakkalan seurakunnassa oli kirjattu 100 vuotta sitten. Kun seurakunta oli kovin pieni, otin mukaan vuodet 1913 ja 1914 sekä sen osan, mitä vuodesta 1915 oli digitoitu (toukokuulle). Viljakkalassa kuoli tuona aikana 94 henkilöä. Jos oikein laskin, heistä 24 oli lapsia. Ilmeisesti lapsiksi laskettiin rippikoulua käymättömät (?), koska 16-vuotiaana kuollut oli jo saanut merkinnän "naimaton". Lapsikuolleisuus oli siis vielä 100 vuotta sitten yleistä.

Kuolinsyitä katsoessa meinasi heti mennä sormi suuhun. Yleisimpiä kuolinsyitä oli täkytauti. En muista aiemmin sellaiseen törmänneeni. No onneksi Google tiesi vastauksen. Täkytauti oli toiselta nimeltään keuhkotauti. Asiasta oli maininta myös Suku Forumilla. Yksi lähde mainitsee sanan olleen käytössä Lounais-Suomessa. Viljakkala ei nyt oikein Lounais-Suomea ole, mutta ehkä pappi oli sieltä kotoisin?

Muuten kuolinsyissä ei ole mitään kovin ihmeellistä. Vanhuuteen kuoltiin edelleen runsaasti, nuorin siihen menehtynyt taisi olla 71-vuotias ja joku vielä nuorempi oli kuollut heikkouteen. Muutama erikoisempikin kuolinsyy sentään viljakkalalaisilta löytyi. Ehkä kiinnostavin oli myrkytystapaus, jonka uhri oli 28-vuotias talonemäntä Karhelta. Kuparia, lipeää vai jotain muuta? Tästä, samoin kuin listalta myös löytyneistä tapaturmaisesta kuolemasta ja itsemurhasta olisi varmasti tuon ajan lehdissä lisätietoa. En kuitenkaan nyt ehtinyt yliopistonkirjastoon niitä lukemaan.

Kurkkumädän, keuhkokuumeen ja halvauksen on varmaan tavallinen ihminenkin pystynyt tunnistamaan. Kun listalla esiintyivät myös syöpä, sydänhalvaus, aivohalvaus, umpisuolentulehdus, sokeritauti ja aivokalvontulehdus, päättelin, että osa noista ihmisistä oli mahdollisesti ollut lääkärin hoidettavana ennen kuolemaansa. En tiedä, oliko Viljakkalassa lääkäriä tuolloin, mutta isommissa naapurikunnissa sellainen oli eikä Tampereellekaan ollut ihan mahdoton matka. Umpilisäkkeen poistaminen saattoi ehkä tuohon aikaan jo onnistua (?), mutta muuten ei näille taudeille juuri parannuskeinoja ollut.

Kuva on parikymmentä vuotta myöhemmältä ajalta ns. rivihaudalta, jollaiseen köyhempi väki haudattiin myös 100 vuotta sitten.

Viljakkalaa digitoitu lisää

Huomasin tänään, että SSHY:n jäsensivuille on tullut Viljakkalan seurakunnan arkistoa osittain vuoteen 1915 saakka. Hienoa! Ei silti, että minulla olisi noin tuoreita sukujuuria seurakunnassa. Mutta muutama Tampereella asunut sukulainen on avioitunut viljakkalalaislähtöisen kanssa. Pääsen varmaan nyt tarkistamaan (vielä en ole ehtinyt) heidän tietojaan alkuperäisistä lähteistä. Seurakunnan digitoidut rippikirjat yltävät nyt vuoteen 1914, syntyneet vuoteen 1910, vihittyjä on 1915 saakka, haudattuja, rippilapsia ja muuttaneita samoin. Lisäksi on vierasseurakuntalaisista kastetut, vihityt, haudatut ja rippilapset vuoteen 1914 tai 1915 asti.

Noiden vierasseurakuntalaisten kohdalla jää usein miettimään, miksi käytettiin toisen seurakunnan palveluja. (Vanhan ajan papit eivät varmaan mieltäneet tuottavansa palveluita seurakuntalaisilleen). Viljakkalan kohdalla maantiede oli aika ratkaiseva. Ikaalisten itäosan (Isoröyhiö, Luhalahti) asukkaiden matka Viljakkalaan oli lyhyempi kuin omalle kirkolle.  Kyrösjärven ylitys ei kaikilla keleillä houkutellut, vaikka lyhensi matkaa Ikaalisten kirkolle. Sama päti tietysti myös, jos pappi pyydettiin tulemaan kotiin. Samoin Hämeenkyrön ja Ylöjärven joistakin osista oli Viljakkalaan lyhyempi matka kuin omaan kirkonkylään. Muitakin syitä varmaan oli.

Ihmettelin, kun vierasseurakuntalaisten joukossa oli jonkin verran teiskolaisia, samoin tapahtui muuttoa seurakuntien välillä. Jostain muistin lokeroista löytyi sana Länsi-Teisko. Toden totta, Teiskoa oli aikoinaan myös Näsijärven länsipuolella. Muuttaneet kiinostavat erityisesti. Missä vaiheessa lähtivät Tampereelle nuo sukulaisteni kanssa avioituneet? Ehkä he löytyvät luetteloista. Muutto näkyy olleen tyypillisesti toisaalta naapuriseurakuntiin suuntautunutta, toisaalta on lähdetty Tampereelle ja Pirkkalaan, todennäköisesti Nokialle tai Pispalaan.

Viljakkalalaisten muuttokohteita vuoden 1912 lopulla

Kanssatutkijoita

Sukututkimus on aika yksinäistä puuhaa. Olen kyllä arkistoissa nähnyt, että joskus parikin henkeä saattaa perehtyä aineistoihin ja keskustella niistä vaimeasti. Liikkeellä on silloin saman suvun tai paikkakunnan tutkijoita. Ennen kuin digitoidut aineistot tulivat saataville, oli tämä ehkä yleisempää. Mikrofilmien äärellä kuului joskus innokastakin juttelua. Löytämisen ilo tarttui välillä myös ulkopuoliseen, vaikka samalla hiukan harmitti, kun oma keskittyminen herpaantui. Muistan, että joskus hankalaa käsialaa selviteltiin porukalla.

Seuraavaksi pieni episodi tältä kesältä. Erään arkiston tutkijainsaliin kävelivät sisään mies ja nainen, mies selvästi kiukkuisena. En osaa sanoa, olivatko he aviopari, sisarukset vai muuten vain samaa asiaa tutkimassa. Nainen oli ilmeisesti tilannut aineiston ja miehen oli määrä käydä sitä osaltaan läpi. Kyse taisi olla jonkun maatilan historiasta. Mies kuitenkin aina ensin kieltäytyi saamastaan tehtävästä melko äkeään äänensävyyn.  Kun nainen häntä vähän aikaa rohkaisi, hän sitten ryhtyi hommaan ja taisi löytää uusia tietoja. Sama tilanne toistui useamman kerran.

Arkistoja on toki tässäkin kaupungissa, mutta tapaus ei liity siihen.

Kun keskustelu oli suhteellisen äänekästä, vaikka nainen sitä yrittikin hiljentää välillä, aloin kyllästyä. Suunnittelin jo meneväni miehen luokse ja käskeväni häntä lopettamaan kiukuttelun. Satuin kuitenkin vilkaisemaan häntä ja huomasin, että hän oli jotenkin tuskaisen näköinen. Luulen, että hänellä oli kipuja. Ehkä hän ei ollutkaan vain äkeä tuittuilija, vaan peräti urhoollinen tutkija. Sitä paitsi hän kysyi ainakin yhden oleellisen kysymyksen: "Mitä me näillä tiedoilla tehdään?" Samaa voisi joskus kysyä itseltään.

Köyhänä kuoli Mattikin

Matti Matinpoika Vähä-Nyppeli kuoli 1857. Koska hänen leskensä, Matin kolmas vaimo, meni myöhemmin uudestaan naimisiin, on Matin perukirja säilynyt Mouhijärven seurakunnan arkistossa. Perukirja poikkeaa tavanomaisesta sikäli, että mitään omaisuusluetteloa ei ole. Huutokauppa oli jo pidetty eikä irtaimistoa liene hirveästi ollut, koska tuotto oli vain reilut 12 ruplaa. Mikä ei riittänyt edes velkoihin ja kuolemasta aiheutuneisiin kuluihin. 

Lähde: Digitaaliarkisto

Matti oli myynyt tilansa ja sen kauppahinnasta oli ostajalla vielä maksamatta hiukan yli 600 ruplaa, josta siitäkin osa piti varata velkoihin. Lesken huomenlahja otettiin jäljelle jääneestä osasta. Sen jälkeen jaettiin loppusumma lesken (1/3) ja lasten (kahdesta avioliitosta, 2/3) kesken. Poika sai tuplasti sen, minkä tyttäret. Suuria eivät summat olleet. Lesken osuus olisi nykyrahassa noin 2800 euroa, pojan osuus 1600 euroa ja tyttäret saivat noin 800 euroa. En osaa sanoa, kuinka hyvin käyttämäni rahanarvolaskuri vertailun suorittaa. Onhan yhteiskunta ja elämänmeno nykyään kovin erilaista kuin 1857.

Tuo huomenlahja on itselleni puolituntematon käsite. Olen kyllä tiennyt, että sellaisia on annettu ja annetaan edelleenkin. Mutta että se on joskus ollut oikein lainsäädännöllä säädelty, oli minulle uutta. Matin jälkeensä jättämästä omaisuudesta on huomenlahjaksi varattu 1/20. Vastaava osa isosta, hyvin toimeentulleesta maatilasta olisi varmaan riittänyt turvaamaan lesken elämää ainakin joksikin aikaa. 

Matin lapsista yksi oli kuollut isänsä kuoleman jälkeen. Niinpä jaettavaksi tuli myös hänen osuutensa. Jaon periaate oli sama. 50 ruplassa nyt ei ollut paljon jakamista, mutta kaikki oli varmaan saajille tarpeen. Köyhää väkeä olivat siis entiset talollisetkin.

Köyhää väkeä kuollessaankin

Perukirjoja tutkiessa olen tullut miettineeksi, miten vähäinen tavallisten ihmisten omaisuus oli vielä viime vuosisadan alkukymmeninä. Tässä tarkoitan nyt sellaisia, jotka olivat tehneet ikänsä työtä eivätkä tiettävästi olleet kovasti viinaan meneviä tai muihin paheisiin taipuvaisia. Monesti perukirjan loppusumma jäi sairaus- ja hautauskulujen jälkeen miinukselle ja jouduttiin toteamaan, ettei mitään jaettavaa ollut.

Kaupungissa köyhempi väki asui yleensä vuokralla, joten asuntoja tai taloja ei ollut perittävänä. Heillä oli joitakin huonekaluja, astioita, pitovaatteita, työkaluja ja hyvässä lykyssä hiukan rahaa. Ehkä pidettiin huutokauppa ja lapsille kertyi joku markka jaettavaksi. Kai he olivat tyytyväisiä, eiväthän odotukset voineet olla suuria ja pienikin tulo kelpasi.

Maaseudun pieni tila siirtyi kenties jatkajille jo ennen edellisten omistajien kuolemaa. Jossain vaiheessa taisi olla sellainen käytäntö, että luopujat saivat itselleen vain eläkkeen tilan tuotteina ja asunnon, mahdollisesti hoidonkin, loppu kauppahinta maksettiin sisarosuuksina muille perillisille. Tarkkaan en käytäntöä tunne. Maksoiko tilan jatkaja suoraan sisaruksille vai kulkiko rahan vanhan omistajaparin kautta? Joka tapaksessa vanhan omistajaparin perukirjat olivat sitten kovasti yllä kuvatun kaltaisia. Toki lapset olivat jotakin jo aiemmin saaneet.

Joillakin oli hopeaesineitä. Tämä tosin on 1700-luvun lopusta. Lähde: Digitaaliarkisto

Kaikkihan eivät ennenkään olleet köyhiä. Arkistoja selatessa tulee vastaan myös komeita omaisuusluetteloita. Myös joku köyhistä oloista lähtenyt onnistui toisinaan ja jätti jälkeensä talon ja tavaraa. Ehkä he kuitenkin olivat sääntöä vahvistaneita poikkeuksia. Suurten kansanjoukkojen vaurastuminen taisi alkaa vasta sodan jälkeen.