Orivesi 100 vuotta sitten

Ihan kuin jatkoksi ajatukselleni sukututkimusmatkailusta tuli Historialliseen sanomalehtikirjastoon Aamulehden numerossa 21.5.1911 kuvaus Orivedestä. Artikkeli yltää parille sivulle ja kuuluu laajempaan sarjaan nimeltä Hämeen-Satakunnan maalaiskuntia. Jutun kirjoittajaa ei ole merkitty, vaikka hän on koonnut paljon tietoja Orivedestä aikana, jolloin niitä ei ole voinut katsoa nopeasti verkosta. 

Kirjoittaja aloittaa maantiedosta. Saamme tietää, että Orivedellä on paljon järviä ja vesistöjä muutenkin. Koskia ja niiden pyörittämiä myllyjäkin on ollut. Jokin Längelmäeltä tuleva vesireitti on ilmeisesti puhkaissut uuden uoman kapean kannaksen läpi joskus 1700-luvun puolivälissä. Ovatko tässä ihmiset kaivamalla auttaneet, jää hieman epäselväksi.

Artikkelissa tarkastellaan myös pitäjän asutusta ja historiaa, sivistyspyrintöjä, taloudellisia rientoja ja yrityksiä, kunnalliselämää sekä kyläkuntia. Siitä käy ilmi, etteivät Oriveden isännät ole olleet alkuvaiheessa oikein myönteisiä sen paremmin kiertokoulun kuin kansakoulunkaan suhteen. Vuonna 1911 kansakouluja jo kuitenkin pitäjässä toimi useita. Myös kansanopisto oli perustettu. Sanomalehtiä oli ruvennut rahvaskin tilaamaan. Oriveden ensimmäisenä koulumestarina mainitaan 1829 syntynyt Karoliina Bergman, joka 1911 vielä oli elossa. Hän piti aikanaan  ilmeisesti paljolti omin varoin yllä paitsi koulua, myös lastenkotia ja kirjastoa.

Sukututkimusmielessä artikkeli ei kovin paljon anna. Se esittelee vain muutamia pitäjän taloja. Omaan sukuun, tosin mutkan kautta, tulee ainakin Hörtsänä, joka mainitaan jutussa. Kuva on tarjolla Säynäjoen päärakennuksesta. Lisäksi on näkymiä kirkonkylästä sekä kuvat Hiedan höyrysahasta ja kunnansairaalan rakennuksesta. Lehtikuvan laatu ei sata vuotta sitten ollut häävi, mutta jos noiden talojen historia kiinnostaa, kannattaa kuvat katsoa.

Sukututkimusmatkailua

Ennen puhuttiin nojatuolimatkailusta, kun kotona matkakirjoja ja -oppaita lukemalla tutustui kaukaisiin kohteisiin. Olen viime aikoina ja joskus aiemminkin matkaillut menneisyyden Suomessa tekemällä sukututkimusta. Olen käynyt paikoissa, jossa oikeassa elämässä en ole koskaan vieraillut tai joiden läpi olen vain pysähtymättä ajanut. 

Oma sukuni on pääosin asunut nykyisen Pirkanmaan alueella. Puolison sukua tutkimalla pääsee sitten jo hiukan kauemmas. Lahjaksi olen tehnyt muutaman sukututkimuksen. Ennen digitoinnin aikaa tein myös joskus vaihtokauppoja niin, että tutkin muutaman amerikkalaisen sukujuuria täällä Suomessa ja he puolestaan hankkivat tietoa siirtolaisiksi lähteneistä sukulaisistani. Jonkun suomalaisen kanssa taisin myös vaihtaa tällä tavoin tietoja, kun hänen sukuaan oli asunut täällä Pohjois-Pohjanmaalla. Näin ovat tulleet tutuiksi satakuntalaisten kirkonkirjojen lisäksi myös Kymenlaakson, rajan takaisen Karjalan, Turun seudun, Pohjois-Pohjanmaan, Peräpohjolan, myös Ruotsin puolen, ja nyt viimeksi Keski-Pohjanmaan rippi- ja historiakirjat. Savo, Etelä-Pohjanmaa, Kainuu ja Lappi ovat täysin tutkimatonta aluetta.

Vanhoja ja uudempia karttoja kannattaa käyttää lisänä, kun miettii talojen historiaa. Niistä voi nähdä, että suku on asustanut järven rannalla, peltoaukean keskellä tai peräti yksinäisellä korpiseudulla. Ehkä metsästys tai kalastus on tuottanut ruuan lisää. Ihan jokaista torppaa ei kartoista onnistu löytämään, mutta yllättävän samana nimistö on pysynyt. Jos jaksaa kirjastosta etsiä paikallishistoriaa käsittelevän kirjan, voi löytää lisätietoa tai vanhoja valokuvia seudulta. Se pieni ojapahanen, joka kartassa näkyy, jaksoikin pyörittää myllyä keväisin ja syksyisin. Verkossakin on nykyisin kylien historiaa. Sitten on tietenkin mainittava ne ikuiset tuomiokirjat. Monestakin niitystä on Suomessa riidelty. Tulipalojen yhteydessä on haettu paloapua. Itse tunnustaudun laiskaksi tässä suhteessa. Enemmän tulee etsittyä isoja riitajuttuja, kun kärjäpöytäkirjoja joskus jaksaa kahlata. Saadaankohan tuomiokirjoihin joskus aikaiseksi sellainen indeksointi, jossa jutussa esiintyvät henkilöt olisi lueteltu?

Suunnitelmissa olisi toteuttaa myös oikeaa matkailua sukututkimuksen pohjalta. Orivesi ja Tottijärvi olisivat sellaisia paikkoja, joissa pitäisi joskus liikkua ajan kanssa etsimässä esivanhempien asuinpaikkoja. Orivesi taitaa olla helpompi, sieltä näyttää suhteellisen helposti löytyvän tuttuja nimiä. Tottijärveläiset esivanhempani ovat olleet torppareita ja muita pieneläjiä. Heitä ei ehkä ole muistettu paikallisessa nimistössä. Jonkun kesämatkan yhteydessä aikeeni kumminkin aion toteuttaa.

Jaettu vai jakamaton?

Nyt on pakko vähän valittaa! Olen tekemässä eräälle tuttavalle lahjaksi sukututkimusta hänen suvustaan. Ajattelin ujuttaa sukutaulujen sekaan hiukan lisätietoja suvusta ja taloista. Sikäli kun nyt lähinnä kirkollisia lähteitä tutkimalla jotain lisätietoa löytäisin, aika ei anna myöten lähteä tuomiokirjoja selaamaan. 

Tutkimus on vienyt minua eri puolille Suomea, mikä on ollut mielenkiintoista. Juuri nyt tutkin Keski-Pohjanmaan seurakuntien, kuten Vetelin, Alavetelin, Kaustisen ja Lohtajan kirjoja. Mitäs sanotte seuraavanlaisista rippikirjasivuista (jotta yllätys ei menisi pilalle, nämä ovat vain esimerkkejä, eivät varsinaisesti tutkittavaa sukua):

 

 Kaustisen rippikirja  1779 - 1785. Lähde: Digitaaliarkisto

Verrattuna satakuntalaisiin sivuihin noista puuttuu jotakin aika oleellista. Ainakin se, onko tila verotila vai kruununtila. Manttaalilukuakaan ei ole merkitty. En tuosta myöskään näe, onko tila jaettu vai viljelevätkö perheet sitä yhdessä (olettaen, että se on perintötila). Satakunnalle tyypillistä Ala-, Keski- ja Yli-etuliitteiden käyttöä ei myöskään näy. Kaikki nämä asiat varmaan selviävät veroasiakirjoista. Mutta kuten sanoin alussa, teki mieli valittaa. 

Tässä voisi olla paikka sivistää itseään. Pitänee etsiä tietoa siitä, miten lainsäädäntö on eri aikoina suhtautunut tilojen jakamiseen perillisten kesken. Myös siitä, millainen perhemuoto oli vallitsevana eri puolilla maata, kaipaan lisätietoa. Satakunnassa näyttävät papit useimmiten tarkastelleen perheenä miehen, vaimon ja lasten muodostamaa kokonaisuutta. Perheenpää on saanut yleensä jonkin asemaansa kuvaavan määritteen (isäntä, vanha isäntä, itsellinen), vaikka samassa talossa olisi asunut muutakin sukua. Noissa Kaustisen rippikirjoissa taas määritellään asema usein vain sukulaisuuden kautta (poika, veli, pojanpoika).

Kirkonkuulutuksia

Kaikkihan tiedämme, että ennen sanomalehtien valtakautta tieto välittyi kansalle jumalanpalvelusten yhteydessä luetuissa kuulutuksissa. Paitsi kirkon asioita, niissä esitettiin myös maallisen esivallan ja yksityisten ihmisten tiedotuksia. Aiemmin ei ole tullut mieleeni, että nuo kuulutukset olisivat saattaneet säilyä. Ei niitä varmaankaan paljon mikrofilmeillä ole. Kun hankin talvella Arvo Mäkelän Meidän kylät-kirjan, huomasin, että ainakin Mouhijärvellä ne ovat tallessa. Kirjaan oli niitä laitettu kylistä, joita se käsittelee. Muistaakseni kaikki olivat sataa vuotta vanhempia. Taisivat kuulutukset sata vuotta sitten alkaa menettää merkitystään, kun sanomalehtien tilaaminen rupesi yleistymään ja tieto kulki sitä kautta.

SukuForumin kautta päädyin Agricolan uutis- ja keskusteluforumille, jossa myös oli juttua kirkonkuulutuksista.  Siitä ilmeni, että myös Mouhijärven lähiseurakuntien Hämeenkyrön ja Viljakkalan kuulutuksia on säilynyt. Pitää penkoa Vakkaa, kenties niitä on joka seurakunnasta. Varhaisemmat ovat ilmeisesti maakunta-arkistoissa, 1900-luvun puolella annetut taitavat olla vielä seurakuntien säilöissä. Maakunta-arkistot varmaan lainaavat niitä toisilleen, mutta mitenkähän seurakunnat suhtautuvat niiden hallussa olevien tutkimiseen? Ei niissä nyt kauhean suuria salaisuuksia luulisi olevan, kun ne on aikanaan isoon ääneen saarnastuolista luettu.

Suurinta mielenkiintoa tunnen yksityisten ihmisten tiedotuksiin. Niistä voisi löytyä paikallishistoriallista lisäväriä. Ne ovat käsitelleet huutokauppoja, tukinuittoa, vesiliikennettä, karanneita koiria, liiketoimintaa, kaikkea sellaista, mikä myöhemmin siirtyi lehtien ilmoitusosastoille. Nuo edellä olevat esimerkit oli poimittu Meidän kylät-kirjasta. Aina silloin tällöin voisi jonkun sukulaisen ilmoitus tulla vastaan. Kahlattavaa varmaan riittäisi, olin Vakasta katsovinani, että parin vuoden kuulutukset täyttivät yhden arkistokotelon.

Köyhät keskuudessamme

Minua on viime aikoina ruvennut yhä enemmän ärsyttämään nämä juhanavartiaiset ja björnwahlroosit, joiden empatiakyky tuntuu olevan kääntäen verrannollinen ylimielisyyteen. Mielipiteeseensä heillä toki on oikeus, ja senkin ymmärrän, että nykyään on provosoitava, jotta asiansa saisi esille. Silti näiden haastatteluista on jäänyt sellainen mielikuva, että he ovat ihan tosissaan. Köyhät ja kotiäidit vain vetelehtivät runsaiden avustusten turvin, mutta johtajien bonukset ovat välttämättömiä, jotta nämä eivät lähtisi ulkomaille. Sanokaapas, missä maassa on niin suuri kysyntä suomalaisista johtajista! Jos onkin hyvin perehtynyt talousasioihin, ei ehkä kumminkaan pitäisi kuvitella ymmärtävänsä syvällisesti koko yhteiskunnan toimintaa.

Tämä sai minut kumminkin miettimään suomalaisen köyhyyden ja köyhäinhoidon historiaa. Aiemminhan köyhistä (sellaisista, jotka eivät itse pystyneet toimeentuloaan hankkimaan) huolehtivat pitäjäläiset ruotuina (rotfattig). He kiersivät ruodun taloissa tai sitten yksi talo piti heitä korvausta vastaan. Kysymykseen tulivat lähinnä ne vanhukset ja sairaat, joiden omaiset eivät kyenneet heistä huolehtimaan. Kaikki kynnelle kykenevät yritettiin laittaa töihin. Orpolapset saattoivat joutua huutokaupatuiksi vähiten elatuksesta vaativalle. Heidän kohtalonsa oli ehkä kaikkein ankarin, kohtelu voi olla epäinhimillistä. Myös seurakunta avusti heikosti toimeentulevia (kyrkfattig) ainakin antamalla viljaa, mahdollisesti muutakin apua.

1800-luvun loppupuolella kunta alkoi huolehtia vähävaraisista entistä enemmän. Sitä varten nimitettiin köyhäinhoitolautakunta. Ruoduista luovuttiin vähitellen ja perustettiin kunnalliskoteja, joissa vanhuksista ja sairaista pidettiin huolta, jos omaiset eivät siihen kyenneet. Vaivaistaloiksi näitä laitoksia yleisesti nimitettiin. Jos olen vähäisiä lähteitäni oikein ymmärtänyt, pyrittiin omaisilta perimään maksu hoidosta. Jos omaisia ei ollut, palkkio yritettiin saada hoidokin usein vähäisestä omaisuudesta viimeistään hänen kuolemansa jälkeen. Lasten huutokauppaaminen lienee loppunut eri kunnissa eri aikaan, kuitenkin 1900-luvun alkupuolella. Lapset pyrittiin sijoittamaan sopiviksi tiedettyihin perheisiin, jotka saivat hoidosta korvauksen. Myös lastenkoteja alettiin perustaa.

Työttömistä ei juuri puhuttu ennen 1900-luvun alkua. Kaikkien piti periaatteessa olla kiinni jonkun talon töissä. Käsityöläiset muodostivat oman ryhmänsä, jolla saattoi välillä olla tilauksista pulaa. Teollistuminen ja erilaiset suuret rakennustyöt muuttivat tilanteen. Enää ei oltu kiinni maataloudessa. Väestönkasvu merkitsi sitä, että työvoimaa alkoi olla liikaa. Osa lähtikin siirtolaisiksi. Viimeistään vuonna 1917 alkoi työttömyys olla ongelma, johon ratkaisuja mietittiin kuntien ja varmaan valtionkin tasolla. Ilmeisesti työttömyystöitä alettiin teettää. Tosin muistelen nähneeni jo suurten nälkävuosien ajalta pyrkimystä teettää pulaan joutuneilla ihmisillä jotain avustusten vastikkeeksi.

Takaisin nykyaikaan. En millään usko, että nuoret ihmiset käyvät kouluja ja jättäytyvät sitten tieten tahtoen työttömiksi. Varmasti on päihde- ja mielenterveysongelmaisia, jotka eivät työnhakuun kykene. Joukossa voi olla myös 1990-luvun laman aikana työttömiksi jääneitä, jotka pitkään työtä etsittyään ovat tyytyneet kohtaloonsa. On hyvin heikoilla valmiuksilla peruskoulunsa päättäviä tai sen keskeyttäviä, jotka eivät edes aloita ammatillista koulutusta. Siinä on miettimisen paikka niin opetus- kuin sosiaaliviranomaisilla. Mutta minua suututtaa aina, kun luen nuorista, vastavalmistuneista ihmisistä, jotka eivät löydä työtä, vaikka sitä aktiivisesti hakevat. Siinä on työurien jatkamisen paikka, jonka hoitaminen on kaikkein kiireellisintä! Eikä millään kurssituksella tai harjoittelulla, vaan oikealla työpaikalla.

Kiitos palkinnosta

Tämä blogi sai kiertopalkinnon

Kiitoksia Kaisa! Seuraan Sukututkijan loppuvuosi-blogiasi säännöllisesti, mutta palkinnon idea ei liene lähettää sitä heti takaisin.

Ohjeiden mukaan tulee toimia seuraavasti

1. Kiitä antajaa ja linkitä hänen blogiinsa
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi jolla on alle 200 lukijaa, ja kerro se heille jättämällä kommentti
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen

Kun olen aika laiska blogien seuraaja, ja kun palkinto näyttää kiertäneen jo monella seuraamallani blogilla (joista muuten jonkinmoinen lista  tuossa vieressä, pitää tosin ehdottomasti päivittää), kierrätän palkinnon Caisa Mårtensdt.:n blogille. Erityisesti hänen siirtolaisuutta käsitteleviä tekstejään olen seurannut mielenkiinnolla.

Äidit tuntevat syyllisyyttä

Luin sunnuntaina Aamulehden verkkosivuilta Edith Anderssonin jutun Äiti on aina väärässä. Siinä oli hyviä huomiota siitä, miten äitien asemaa ehkä liikaakin korostetaan isien kustannuksella niin hyvässä kuin pahassa. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka ikuinen kotiäiti/työssä käyvä äiti-keskustelu. Tekee taas mieli ottaa historiallinen näkökulma. Eivät äidit, ainakaan köyhemmät, ole koskaan ehtineet olla vain lasten kanssa kotona. Kyllä siinä sivussa on hoidettu karjaa, tehty peltotöitä kesällä, käyty pesemässä taloissa pyykkejä tai kehräämässä. Lapsia on hoitanut mummo, isosisko tai joku vähän isompi naapurin tyttö. Jo kotityöt ilman koneiden apua veivät niin paljon aikaa, ettei lasten leikkeihin ehtinyt mukaan. Tärkeintä varmaan on, että lapset saavat tarvitsemansa hoivan ja turvan. Se voi tapahtua päiväkodissa, perhepäivähoidossa tai kotihoidossa oman äidin tai isän kanssa. Kunhan vanhemmat muistavat, että vastuu lapsista on heillä.

Aika harva esiäideistämme tunsi muuta kasvatusmenetelmää kuin kurissa ja Herran nuhteessa kasvattamisen. Jos äiti kuitenkin rakasti lapsiaan, oli lopputulos yleensä hyvä. Emme me saaneet selkäsaunasta vahinkoa sieluillemme, sama rangaistus kun yleensä oli käytössä naapureissakin eikä siinä ollut mitään häpeämistä. Lastenhakkaajat olivat sitten asia erikseen. Rajat olivat tiukalla, mutta useimmat ovat osanneet vetää ne aikuisena sopiviksi. Ja kuka osaa varmaksi sanoa, miksi saman perheen lapsista yksi kasvaa vinoon ja sortuu onnettomaan elämään? Onko kyse ikävästä sattumasta myöhemmin elämässä vai määräytyikö suunta jollain geeniyhdistelmällä, jota perheen muille lapsille ei tullut? Tuskinpa ainoa syyllinen kuitenkaan oli äiti.

Myös lasten kasvattamisessa ja hoidossa lienee järjen käyttö sallittu.Ehkä siinä suhteessa oltiin aiemmin vahvemmalla. Lapset olivat osa elämää, joka saattoi välillä olla kovaa. Nyt lapsista on tullut enemmän suoritus, projekti, joka pitää hoitaa kunnialla. Äidit, kympin tytöt ja muut syyllistyvät, jos projekti ei suju suunnitelmien mukaan.