Köyhät keskuudessamme

Minua on viime aikoina ruvennut yhä enemmän ärsyttämään nämä juhanavartiaiset ja björnwahlroosit, joiden empatiakyky tuntuu olevan kääntäen verrannollinen ylimielisyyteen. Mielipiteeseensä heillä toki on oikeus, ja senkin ymmärrän, että nykyään on provosoitava, jotta asiansa saisi esille. Silti näiden haastatteluista on jäänyt sellainen mielikuva, että he ovat ihan tosissaan. Köyhät ja kotiäidit vain vetelehtivät runsaiden avustusten turvin, mutta johtajien bonukset ovat välttämättömiä, jotta nämä eivät lähtisi ulkomaille. Sanokaapas, missä maassa on niin suuri kysyntä suomalaisista johtajista! Jos onkin hyvin perehtynyt talousasioihin, ei ehkä kumminkaan pitäisi kuvitella ymmärtävänsä syvällisesti koko yhteiskunnan toimintaa.

Tämä sai minut kumminkin miettimään suomalaisen köyhyyden ja köyhäinhoidon historiaa. Aiemminhan köyhistä (sellaisista, jotka eivät itse pystyneet toimeentuloaan hankkimaan) huolehtivat pitäjäläiset ruotuina (rotfattig). He kiersivät ruodun taloissa tai sitten yksi talo piti heitä korvausta vastaan. Kysymykseen tulivat lähinnä ne vanhukset ja sairaat, joiden omaiset eivät kyenneet heistä huolehtimaan. Kaikki kynnelle kykenevät yritettiin laittaa töihin. Orpolapset saattoivat joutua huutokaupatuiksi vähiten elatuksesta vaativalle. Heidän kohtalonsa oli ehkä kaikkein ankarin, kohtelu voi olla epäinhimillistä. Myös seurakunta avusti heikosti toimeentulevia (kyrkfattig) ainakin antamalla viljaa, mahdollisesti muutakin apua.

1800-luvun loppupuolella kunta alkoi huolehtia vähävaraisista entistä enemmän. Sitä varten nimitettiin köyhäinhoitolautakunta. Ruoduista luovuttiin vähitellen ja perustettiin kunnalliskoteja, joissa vanhuksista ja sairaista pidettiin huolta, jos omaiset eivät siihen kyenneet. Vaivaistaloiksi näitä laitoksia yleisesti nimitettiin. Jos olen vähäisiä lähteitäni oikein ymmärtänyt, pyrittiin omaisilta perimään maksu hoidosta. Jos omaisia ei ollut, palkkio yritettiin saada hoidokin usein vähäisestä omaisuudesta viimeistään hänen kuolemansa jälkeen. Lasten huutokauppaaminen lienee loppunut eri kunnissa eri aikaan, kuitenkin 1900-luvun alkupuolella. Lapset pyrittiin sijoittamaan sopiviksi tiedettyihin perheisiin, jotka saivat hoidosta korvauksen. Myös lastenkoteja alettiin perustaa.

Työttömistä ei juuri puhuttu ennen 1900-luvun alkua. Kaikkien piti periaatteessa olla kiinni jonkun talon töissä. Käsityöläiset muodostivat oman ryhmänsä, jolla saattoi välillä olla tilauksista pulaa. Teollistuminen ja erilaiset suuret rakennustyöt muuttivat tilanteen. Enää ei oltu kiinni maataloudessa. Väestönkasvu merkitsi sitä, että työvoimaa alkoi olla liikaa. Osa lähtikin siirtolaisiksi. Viimeistään vuonna 1917 alkoi työttömyys olla ongelma, johon ratkaisuja mietittiin kuntien ja varmaan valtionkin tasolla. Ilmeisesti työttömyystöitä alettiin teettää. Tosin muistelen nähneeni jo suurten nälkävuosien ajalta pyrkimystä teettää pulaan joutuneilla ihmisillä jotain avustusten vastikkeeksi.

Takaisin nykyaikaan. En millään usko, että nuoret ihmiset käyvät kouluja ja jättäytyvät sitten tieten tahtoen työttömiksi. Varmasti on päihde- ja mielenterveysongelmaisia, jotka eivät työnhakuun kykene. Joukossa voi olla myös 1990-luvun laman aikana työttömiksi jääneitä, jotka pitkään työtä etsittyään ovat tyytyneet kohtaloonsa. On hyvin heikoilla valmiuksilla peruskoulunsa päättäviä tai sen keskeyttäviä, jotka eivät edes aloita ammatillista koulutusta. Siinä on miettimisen paikka niin opetus- kuin sosiaaliviranomaisilla. Mutta minua suututtaa aina, kun luen nuorista, vastavalmistuneista ihmisistä, jotka eivät löydä työtä, vaikka sitä aktiivisesti hakevat. Siinä on työurien jatkamisen paikka, jonka hoitaminen on kaikkein kiireellisintä! Eikä millään kurssituksella tai harjoittelulla, vaan oikealla työpaikalla.