Kummitkin erillään

Satakuntalaisena ihmettelen edelleen itäisemmän Suomen, tässä tapauksessa Valkealan, kirkonkirjojen käytänteitä. En nyt tietenkään mene väittämään, etteikö vastaavaa löytyisi Satakunnastakin. Enhän minä kaikkia seurakuntia ole läpikahlannut. Mutta asiantuntemuksen syvällä rintaäänellähän sopii puhua vähäisemmälläkin kokemuksella ja tietämyksellä!

Tällä kertaa ihmettelyn aiheena on kummien jako sukupuolen mukaan:

Vuonna 1773  Valkealassa kastetun Pekka Kaaponpojan vanhemmat (Kaapo Juhonpoika ja Anna Maria Israelintytär) ja kummit. Lähde: Digitaaliarkisto

Kun isä ja äiti on sijoitettu omiin sarakkeisiinsa, on samoin kummit luokiteltu sukupuolen mukaan. Käytäntö on sikäli hankala, etteivät kummien keskinäiset yhteydet ("och hustru...") tule lainkaan esiin. Tutkimassani perheessä sillä ei ole merkitystä, koska vanhempien lähtökohdat ovat tiedossa. Joskus kummeista kuitenkin saa apua äidin tai isän suvun selvittämisessä.

Olen kiinnittänyt huomiota myös nimieroihin. Valkealassa tuntuu olleen käytössä melko harvinaisia (Satakunnassa) nimiä: Natanael, Israel, Gabriel (Kaapo) ja Samuel (Samuli). Toki kahta jälkimmäistä tapaa muuallakin. Luulin ensin tutkimani suvun olleen erityisen uskonnollista, kun tällaisia nimiä antoi lapsilleen. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse. Hiskin mukaan 1700- ja 1800-luvuilla Valkealassa on kastettu 57 Natanaelia ja 23 Israelia.

Valkealaa tutkiessani olen monta kertaa kaivannut SSHY:n Digiarkiston hyviä hakemistoja. Eihän niitä sielläkään jokaisessa rippikirjassa ole, mutta jo yhdenkin rippikirjan kylien ja talojen järjestys auttaa paljon. Jos seutu on ihan outoa, on rippikirjojen selaaminen ilman hakemistoja aikamoinen urakka. Toki Valkealassakin on joidenkin rippikirjojen ensimmäisillä tai viimeisillä sivuilla pappien tekemiä hakemistoja. Pitäisi vain muistaa avata kirjoja useampaan ikkunaan ja sitten sopivasti haarukoida.

Appelsiinit

Kun olin lapsi, olivat hedelmät vielä harvinaisuuksia ainakin maaseudun kyläkaupoissa. Muistan, miten sukulaiset toivat niitä Tampereelta tuliaisiksi. Erityisesti appelsiinit olivat meistä lapsista herkullisia. Tomaateista en niin välittänyt, niitäkin joskus tarjottiin. Vieläkin ne ovat mielestäni useimmiten kitkeriä. Omenoita oli tietysti omasta takaa. Naapurin herkulliset punaiset kanelit ja valkeat kuulaat tulivat tutuiksi, ihan luvan kanssa. Talviomenoita syötiin melkein jouluun saakka. Luumuja ja rusinoita oli joskus kuivattuina. Porkkana ja peruna taisivat olla tärkeimmät C-vitamiinin lähteet. Marjoja säilöttiin mehuksi ja hilloksi.

60-luvulla tilanne muuttui. Appelsiineja alkoi olla kaupoissa kaikkialla ja ihmisillä myös varaa ostaa niitä. Meillekin taidettiin ostaa laatikollinen niitä sinä keväänä, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Tarkoitus oli torjua flunssaa. En sairastanut mitään tuona keväänä. Oliko se appelsiinien ansiota, sitä en tiedä. Ruokavalio muuttui muutenkin terveellisempään suuntaan. Vihanekset löysivät vähitellen tiensä lautasille.  Tietenkään raavaat miehet eivät rehuja halunneet syödä, mutta heidänkin asenteensa muuttui ajan mittaan.

Missä vaiheessa sitten appelsiineja ruvettiin tuomaan Suomeen? Haku Aamulehdestä Historilallisessa sanomalehtikirjastossa antoi ensimmäisen myynti-ilmoituksen vuodelta 1900. Silloin N. Bosoff mainosti makeita Messinan appelisiineja. Liikkeen sijainti ei käy ilmi, mutta jossain keskusta-alueella se lienee sijainnut. Myöhemmin appelsiineja mainosti kauppahallissa toiminut Rasin liike. Kovin monella kaupunkilaisella ei tuolloin varmaan ollut varaa tuontihedelmien ostoon.

Lukukinkerit

Eilen Valkealan papin muistikirjaa tutkiessani muistin taas, että lukutaitoa ja kristinopin hallintaa tutkailtiin ennen kinkereillä. Meilläpäin puhuttiin myös lukusijoista. Papit kiersivät seurakuntaansa, ja kun kinkerit kylässä pidettiin, oli kaikkien kynnelle kykenevien syytä laittautua paikalle. En tosin muista nähneeni tilastoja osallistumisesta. Varmaan niitäkin oli, jotka sairauteen tai muuhun syyhyn vedoten jäivät pois. Seurakunta oli jaettu lukulahkoihin, kinkereitä pidettiin yleensä lahkon taloissa vuoron perään.

Olen itse osallistunut kinkereille yhden kerran, joskus lapsena. Tilaisuus järjestettiin jossakin lähitalossa ja meitäkin pyydettiin paikalle. Kovin suurta väkimäärää ei kinkereillä ollut. Etukäteen meitä lapsia vähän peloteltiin, että pappi voi kysyä jotakin vaikeaa. Tietenkään tuohon aikaan ei enää lukutaitoa testattu, mutta kristinopista oli joku kohta annettu "läksyksi". Muistaakseni pappi ei kuitenkaan kuulustellut keneltäkään mitään. Tarkoitus oli käydä aiheesta keskustelua, mutta jäyhät satakuntalaiset eivät olleet siihen kovin innokkaita. Joku kirkollisia asioita enemmän harrastanut taisi pelastaa tilanteen sanomalla jotakin, muuten kuuntelimme papin puheita. Lapsen mielestä tilaisuus taisi olla vähän tylsä. Maaseudulla kai kinkereitä edelleen järjestetään, vaikka niiden luonne on nykyään ihan erilainen kuin aikoinaan.

Pitäisi oikeastaan kaivaa esille kuvauksia 1800-luvun kinkereistä ajalta ennen kansakoululaitoksen syntyä. Haluaisin tietää, tarkistiko pappi jokaisen aikuisenkin lukutaidon vai tutkittiinko sitä vain lapsilta ja nuorilta. Ja sitten ne rippikirjan ja muuttokirjojen merkinnät kristinopin alkeiden osaamisesta ja ymmärtämisestä: kinkereillä ne kai syntyivät. Mutta kopioitiinko ne vain rippikirjasta toiseen vai testattiinko taitoja uudestaan?

Muistikirja

Tiedän kyllä, että muitakin kirkonkirjoja kuin rippi- ja historiakirjoja kannattaisi välillä tutkia. Sukututkija tuleekin tutuksi yleensä ainakin muuttaneiden, ripitettyjen ja rippilasten luetteloiden sekä perukirjojen kanssa.  Joissakin seurakunnissa on pidetty tilikirjoja jo ennen rippikirjojen aikaa. Niistä voi löytää tietoja esivanhempiensa kuolemasta vuoden tarkkuudella. Nimiä ei aina ole, on vain kirjattu tyyliin Matti Juhonpoika Mattilan äiti. Tilan varallisuudesta voi päätellä jotain sen perusteella, paljonko hautauksesta on maksettu, onko soitettu kelloja, onko käytetty paarivaatetta jne.

Tänään törmäsin Valkealan kirkkoheran muistikirjaan vuosilta 1850 - 1862. Kirjan alkupuolella on lehtiä, jotka on aakkostettu. Niille kirkkoherra on merkinnyt joitakin nimiä muistiin. Asiayhteys ei pikaisella vilkaisulla selvinnyt. Sen jälkeen on paljon tyhjiä sivuja, mutta aina välillä on merkintöjä. Kirkkoherra on kirjannut seurakuntalaisten saamia rangaistuksia, tietoja siitä, kenen luona itselliset tai palkolliset asuvat, köyhäinavun (viljaa) saajia, niitä, jotka eivät ole vaivautuneet ehtoolliselle tai kinkereille sekä löysiä (försvarslösa). Hän on myös merkinnyt muistiin niiden lasten nimet, joiden lukutaito on ollut puutteellinen. Heidät on määrätty menemään kouluun (sockne skola). Ilmeisesti seurakunnassa on toiminut jonkinlainen "lukkarinkoulu", opettajaa ei tekstissä mainita.

En tiedä, onko kirja nimenomaan hankittu muistikirjaksi. Siihen viittaisivat painetun näköiset kirjaimet aakkostetussa osassa. Ehkä on ollut kirkkoherran mielestä hyvä kuljettaa jotakin rippikirjaa epävirallisempaa, mutta irtolappusia paremmin säilyvää mukanaan, kun hän liikkui seurakunnassaan. Käyttö on kuitenkin jäänyt aika vähäiseksi. Joku voi silti kirjasesta löytää esivanhempaansa koskevan merkinnän.

Kynsille lyöty

Taas kerran huomasin, miten riippuvaisia olemme tietotekniikasta. Tätä kirjoittaessani ei Kansallisarkiston Digitaaliarkiston palvelin jostain syystä ole toiminnassa. Olin päättänyt käydä läpi kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luetteloita. Sattuvat olemaan sellaisesta seurakunnasta (Valkealasta), jota ei SSHY:n Digiarkistossa ole vielä ollenkaan.

Kun kyseessä on 1700-luvulla eläneet ihmiset, ei luulisi olevan niin päivän päälle, milloin heidän vaiheensa saa selville. Vielä muutama vuosi sitten olisin kiltisti marssinut arkistoon katsomaan mikrokorteilta samoja asioita. Todennäköisesti olisin joutunut tilaamaan mikrofilmejä myös kaukolainaksi. Niin vain palveluihin tottuu nopeasti.

Jos verkkoyhteydet eivät jostakin syystä pelaa, tuntee olevansa kuin kynsille lyöty. Niin suuri osa on palveluistamme, viestinnästämme ja informaatiostamme siirtynyt verkkoon. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, se tuntuu jopa hiukan pelottavalta. Onko yhteytemme tärkeisiin palveluihin varmistettu riittävän hyvin? Jos joku haluaa saada kaaoksen aikaan verkkohyökkäyksellä, miten helposti hän siihen pystyy?

Onneksi tutkittavaa riittää ja Digiarkisto toimii. Ei muuta kuin erästä tyhjästä ilmestynyttä renkipoika Eliasta jäljittämään.

Aukko sivistyksessä

Löysin tänään taas uuden aukon sivistyksestäni. Karjalainen kulttuuri on minulle melko outoa, sukujuuriani ei tiettävästi sinnepäin mene. Kalevalaa olen toki koulussa lukenut, mutta 60-luvun tuulet olivat jo sen verran puhaltaneet, ettei sitä kovin keskeisenä pidetty. Niinpä olen sijoittanut viimeiset runonlaulajat jonnekin 1800-luvulle Elias Lönrotin aikoihin.

Tänään luin 18.3.1911 julkaistusta Aamulehdestä, että kaksi runonlaulajaa oli ollut Helsingissä esiintymässä. He olivat olleet Kalevalan päivillä ja jääneet niiden jälkeen esiintymään kouluissa, iltamissa ja muualla. Runonlaulajat olivat Iivana Shemeika eli Jehkin Iivana ja Iivana Onoila. Heidän seurassaan oli vielä kolmas mies, jonka nimeä ei kuitenkaan kerrottu. Juttu kertoi, että Jehkin Iivana oli yllättäen kuollut. Hän oli jo jonkun verran iäkäs, syntynyt 1841, mutta ei ilmeisesti ollut sairastellut.

Aina avulias Wikipedia tietää kertoa, ettei Iivana ollut mikään harvinaisuus. Runonlaulajia oli elossa vielä 1900-luvun alkupuolella ja kansanrunoja tallennettiin heiltä edelleen. Osa näyttää olleen myös itkuvirsien taitajia. Jotenkin hämärästi muistan itkuvirsiä kuulleeni 50- tai 60-luvulla radiosta. Satakuntalaisen lapsen korvissa ne kuulostivat varsin oudoilta. Paikallisesta kansanperinteestä (mitä se nyt sitten mahtaakaan pitää sisällään) taisivat pisimpään toimia kansanparantajat. Vielä isovanhempieni ikäluokka turvautui joskus heidän apuunsa.

Sukututkimusta uutisissa

Kun sukututkimus pääsee oikein illan pääuutislähetykseen, pitäisi tietysti olla tyytyväinen. Kyse oli kuitenkin jo "vanhasta" asiasta. Seurakunnat ovat vetäneet sataa vuotta nuorempia kirkonkirjoja pois arkistoista, koska arkistolaitoksen linja niiden tutkimiseen ei ole yhtä tiukka kuin kirkkohallituksen ottama kanta.

Tässä pitäisi muistaa, ettei läheskään kaikkien seurakuntien 1900-luvun kirkonkirjoja ole lainkaan ollut arkistoissa. Mahdollisuus tutkia kirkkoherranvirastossa on taas kovasti riippunut seurakunnasta. Omalle kohdalle on sattunut muutama seurakunta, joissa jo ennen kirkkohallituksen suositusta on sanottu, että sataa vuotta nuorempia kirjoja pääsee tutkimaan vain kirkkoherran luvalla. Ainakin minusta kuulosti siltä, ettei pelkkää sukututkimusta kannattanut tarjota tutkimisen syyksi. Toisaalta tiedän seurakuntia, joissa pääsi tutkimaan 50-luvun kirkonkirjoja.

Mitä hirveyksiä kirjoissa sitten on? Riippuu varmaan paljon papista, joka kirjauksia on tehnyt. Olen nähnyt rippikirjojen pohjalta tehtyjä muita asiakirjoja, joissa jonkun kohdalla lukee "mielipuoli". Haudattujen luetteloon kirjatut kuolinsyyt voivat olla hiukan arkaluontoisia. Vuoden 1918 kohdalle on tiukan linjan pappi voinut kirjata melko tylyjäkin kommentteja punaisista (en tosin ole itse sellaisia nähnyt). Erityisesti tämä ongelma koskee pieniä seurakuntia, joissa papisto on tuntenut seurakuntansa hyvin. Suurissa kaupungeissa on todennäköisesti pysytty melko rutiininomaisissa teksteissä.

Toivoisin, että asiassa saataisiin jonkinlainen kompromissi aikaan. Esimerkiksi niin, että sotaa edeltävän ajan kirkonkirjoja saisi pääsääntöisesti tutkia. Siitäkin ajasta on jo kulunut yli 70 vuotta, minkä luulisi riittävän. Ei niin vanhojen asioiden pitäisi enää herättää intohimoja. Jokainen tutkija on kuitenkin vastuussa erikseen siitä, mitä hän julkaisee.