Karvari Isak

Isak syntyi 1784 Tyrväällä Maria Erkintyttären aviottomana lapsena.Maria muutti vuoden 1787 aikoihin Pirkkalaan ja sieltä edelleen 1795 Suoniemelle. Molemmissa pitäjissä hän toimi piikana eri taloissa. Isak seurasi äitinsä mukana. Suoniemellä äiti-Maria yllättäen kuoli. Isak oli jonkin aikaa sukulaisten hoteissa, kunnes palasi Suoniemelle.

Kun hän meni rengiksi Kuljun kartanoon, oli hän saanut isännimen Petterinpoika. Ehkä äiti ilmoitti pojalle tämän isän nimen ennen kuolemaansa, ehkä nimi oli lainaa sukulaiselta, kuka tietää. Ilmeisesti hän osoitti taipumuksia ja halukkuutta karvarin ammattiin, koska 1804 hän pääsi muuttamaan Turkuun karvarinoppiin. Siellä hän sai sukunimen Packalen. Taas voi miettiä, mistä nimi tuli. Oliko siinä viitttaus Pakkalan kylään, aiempaan tai silloiseen oppimestariin vai kenties isään. Turussa hän tapasi tulevan vaimonsa, naapuritalossa piikana olleen Hetan. Heta sai 1806 aviottoman lapsen Kallen, jonka kummina Isak toimi. Ilmeisesti tuttavuus jatkui tästä suotuisissa merkeissä. Isak ja Heta avioituivat 1809 ja muuttivat Suoniemen Kuljuun.

Isak toimi Kuljussa karvarina. Perhe asui entisessä rakuunatorpassa ja toisinaan Isak mainitaan myös torppariksi. Ilmeisesti hän oli molempia. Lapsia perheeseen syntyi kaikkiaan 11, joista kolme kuoli pieninä. Parantaakseen toimeentuloaan Isak muutti Mouhijärvelle ja ryhtyi Tiaisen puustellin vuokraviljelijäksi. Lapset alkoivat olla isoja ja työvoimaa oli omasta takaa. Yksi toisensa jälkeen lapset kuitenkin avioituivat ja siirtyivät muualle asumaan. Vanhin pojista yritti jatkaa vuokraviljelijänä, mutta yritys ei onnistunut. Niinpä Isak ja Heta päätyivät itsellisiksi Häijääseen. Viimeiset vuotensa he taisivat elää köyhyydessä. Isak kuoli 1854 ja Heta 1863.

Näin tarina on voinut mennä... Avioitumisesta ja Suoniemelle muutosta saakka lähteet vahvistavatkin juonen kulun. Kertomuksen alku sen sijaan on arvailua.

Osattiin, mutta kuinka hyvin?

Suomalaisten koululaisten äidinkielen ja matematiikan taitoja testataan nykyään tarkkaan. Onkohan kukaan tutkinut muuttokirjoista, kuinka hyviksi papit ovat arvioineet suomalaisten lukutaidon ja kristinopin osaamisen? Joskus samat merkinnät löytyvät myös muuttaneiden luettelosta. Lähinnä tutkimus voisi onnistua 1800-luvulta. Useimmista seurakunnista taitaa siltä ajalta olla ainakin jonkun verran muuttokirjoja säilynyt. Otoksen saisi siis aika isoksi.

 Tällä rengillä osaaminen ei ollut kovin hyvää. Lähde:Digitaaliarkisto

Tähän voidaan tietysti heti sanoa, että eri papeilla saattoi olla hyvinkin erilaiset kriteerit. En tiedä, oliko kirkko antanut arvioinnista ohjeita papeille. Luultavasti sosiaalinen asema vaikutti kovasti osaamiseen. Pienestä saakka piikana olleella ei ollut samoja mahdollisuuksia opintoihin kuin rikkaan kauppiaan tyttärellä. Ympäristö ei myöskään hänen osaamistaan arvostanut. Tästä huolimatta rahvaankin lapsissa oli niitä, joiden lukutaito arvioitiin hyväksi.

 Hiukan paremmat taidot oli Hatuntekijän kisällillä. Lähde: Digitaaliarkisto

Omat sukulaiseni ovat kuuluneet tavalliseen kansaan. Heidän lukutaitonsa on vaihdellut hyvästä heikkoon. Kristinopin ymmärtäminen taitaa kaikilla olla arvioitu yksinkertaiseksi, mitä se sitten tarkoittaneekaan. Ulkoakin on jotain opittu. Rippikoulu on yleensä käyty.

 Tämä piika osasi aika hyvin. Lähde:Digitaaliarkisto

Pähkinöitä purtavana

Olen ottanut etsiäkseni sellaisia sukulaisia, jotka ovat aiemmissa tutkimuksissani joutuneet kadoksiin. Yleensä kyseessä eivät ole suoraan esivanhempani, vaan heidän sisaruksensa. Toki esivanhempien ketjutkin aina johonkin päättyvät, mutta useimmiten kyse on liian epätarkoista tiedoista lähteissä, lähinnä kirkonkirjoissa. Usein minulla voi olla hyvä arvaus siitä, kenen lapsi kyseinen sotilas, käsityöläinen, renki tai piika oli, mutta sitä ei pysty lähteistä vahvistamaan.

Nyt siis kuitenkin etsin henkilöitä, jotka ovat 1800-luvulla hävinneet rippikirjoista usein virheellisellä muuttomerkinnällä varustettuna. Joskus en ole viitsinyt kaukolainata mikrofilmiä yhden puutuvan esisedän tai -tädin vuoksi. Nyt kirkonkirjojen digitoiminen verkkoon helpottaa tutkimista kovasti. Aika monen sukuhaaran kohdalla olenkin nyt mielestäni selvittänyt sen, mitä kirkollisista lähteistä selvitettävissä on, jos 1900-luvun tietoihin ei pääse käsiksi. On mukava pohtia, mihin henkilö suurimmalla todennäköisyydellä olisi voinut kulkeutua. Naapuriseurakunnat ovat aina hyvä arvaus. Mitä pitemmälle 1800-luvulla tullaan, sitä enemmän on liikuttu ja menty muuallekin kuin lähialueille. Mukavaa salapoliisihommaa kaiken kaikkiaan!

Nyt minulla siis ovat työn alla Packalenin sisarukset. Kallesta kerroin edellisessä tekstissä, häntä en ole vielä löytänyt. Hänen sisaruksistaan kateissa ovat myös Fredrik Theodor, joka syyllistyi Mouhijärvellä murtoihin. Hänellä oli vaimo, mutta ei lapsia. Jossain vaiheessa hän häipyi Mouhijärveltä. Kolmas kadonnut on Vesilahdella asunut ja seppänä toiminut Henrik Abraham, jonka olinpaikkaa ei  vuoden 1869 jälkeen rippikirjan mukaan tiedetä. Näistä kahdesta jälkimmäisestä puuttuu siis oikeastaan vain kuolinaika. Kallen vaiheet ovat kokonaan hämärän peitossa.

Kadonnut Kalle

Carl Gustav syntyi 1806 Turussa Hedvig Vikbergin aviottomana lapsena. Hänet kastettiin Turun ruotsalaisessa seurakunnassa, äiti Hedda oli ruotsinkielisestä perheestä. Kummeiksi oli pyydetty korpraali Granqvist vaimoineen, kaupunginpalvelija Berlin vaimoineen, postiljooni Eklund vaimoineen, Akatemian puutarhan renki Salmelin vaimoineen, tupakankäärijä Carellin vaimo Lena Nyberg, piiat Anna Enqvist ja Stina Waffelin sekä Hedvigin tuleva puoliso, silloinen karvarinoppilas Isak Packalen. Hän tuskin kuitenkaan oli Kallen isä, koska avioliitto solmittiin vasta pari vuotta myöhemmin.

Isak ja Hedvig avioituivat 1809 ja muuttivat Suoniemen Kuljuun, jossa Isak toimi karvarina. 1816 myös Heddan vanhemmat Michel ja Brita Vikberg muuttivat Kuljuun. He palasivat kuitenkin jo samana vuonna Turkuun, jonne muuttaneiden luettelon mukaan lähti myös karvari Packalenin poika Carl Fredrik. Kyseessä täytyy olla edellä mainittu Kalle, toinen nimi näyttää Suoniemelle muutossa vaihtuneen, mutta syntymäaika onneksi täsmää.  Nyt Kalle kuitenkin katoaa. Hänet on tosin merkitty perheeseen vielä 1822 alkavassa rippikirjassa, mikä panee epäilemään Turkuun muuttoa. Muu perhe muutti Mouhijärvelle 1827, Kallea ei ole sen paremmin Suoniemen ulosmuuttaneiden luettelossa tuona vuonna kuin rippikirjassa Mouhijärvellä. Häntä ei myöskään näy rippikirjassa isovanhempiensa luona Turussa. Hänen muuttokirjaansa ei näyttäisi olevan Turussa. Tosin Vikbergienkään muuttokirjat eivät ole säilyneet. Muuttaneiden luettelo vuodelta 1816 on olemassa vain suomenkielisessä seurakunnassa eikä se tunne Kallea.

Miten tästä eteenpäin? Koska Hiskin haudattujen, muuttaneiden tai vihittyjen luettelot eivät tunne Suoniemeltä sopivaa Kallea vuosilta 1816 - 1860 (muuttaneet eivät yllä kuin vuoteen 1840), jää oikeastaan kaksi mahdollisuutta. Hän on pysynyt Suoniemellä jääden naimattomaksi ja elänyt sen verran vanhaksi, ettei ole päätynyt Hiskin haudattujen luetteloon. Myös lähiseurakunnat pitää vielä tarkistaa, ainakin Hiskistä. Ehkä hän kuitenkin on muuttanut Turkuun vaikkapa kummiensa luokse. Nyt pitää tuumailla, mikä olisi "taloudellisin" tapa etsiä häntä.

Kekkonen suvussa

60-luvulla, kun Urho Kekkonen oli presidenttinä, innostui mummuni sukulaisen puoliso tutkimaan paitsi omaa sukuaaan, myös vaimonsa sukua. Silloin alettiin puhua, että suvusta löytyy Kekkosia. Sukulaisuuteen presidentin kanssa ei nyt suorastaan uskottu, mutta useampia kai ajatteli, että se olisi hienoa. 

Myöhemmin olen itse voinut todeta, että mummuni suvusta tosiaan löytyy Kekkosia, ei kuitenkaan Urho Kekkosta. Taavetti Kekkonen (s. 1857), hänen vaimonsa Agneta Sofia (os. Ekman, s. 1865) ja heidän lapsensa, joita oli ainakin yhdeksän, asuivat Mouhijärven Uotsolassa. Mistään sen vanhemmasta Kekkos-suvusta ei kuitenkaan ole kyse, Taavetti otti sukunimensä käyttööön joskus nuorena miehenä. Hänen isänsä käytti sukunimenään Kivelää. En koskaan tainnut kuulla sukututkijan puhuvan asiasta, mutta uskoakseni hänelle oli selvää, että presidentin sukua ei olla.

Olisi silti mielenkiintoista tietää, mistä uotsolalaiselle Taavetille keksittiin sukunimeksi juuri Kekkonen. Mouhijärveläistä nimistöä se ei ole. Ehkä paikkakunnalla on vaikuttanut joku Itä-Suomesta lähtöisin ollut. Taavetin perheen vaiheita en ole ollut tilaisuudessa selvittämään mikrofilmattuja rippikirjoja (1901) pitemmälle. Henkikirjojen perusteella näyttäisi, että perhe muutti pois Uotsolasta. Lapsista neljä kuoli pienenä. Aikuisiksi selvinneitäkin varmasti oli. Pitää joskus yrittää tutkia, onko Kekkosen perheen jälkipolvia paljon.

Raiti

Välillä poiketaan sukututkimuksesta muihin vanhoihin asioihin. Olen aiemmin kertonutkin olevani toivoton hamsteri, mitä tulee vanhoihin tavaroihin. Nyt järjestelin yhtä kaappia ja sen uumenista putkahti esiin kangas, jonka olen joskus ottanut talteen. Se on paksua pellavaa ja toiminut joskus lakanana. Sellaista kai on kotiseudullani sanottu raidiksi tai rötiksi. Kangas on kudottu kapeana ja lakana on ommeltu kahdesta osasta. 

Luulen, että kangas on sota-ajan peruja. Silloin seudulla lienee kasvatettu pellavaa, koska puuvillakankaista oli pulaa. Kun ajat paranivat ja miellyttävämpää lakanakangasta alkoi saada, jäi raiti vähälle käytölle.  Olkipatjatkin korvattiin vaahtomuovisilla. 

Otin sen talteen toisaalta näytteenä vanhanaikaisesta lakanakankaasta, toisaalta ajattelin tekeväni siitä jotain. Olen sen verran edistynyt, että olen purkanut lakanan osat erilleen. Joitakin suunnitelmiakin on ollut. Kankaasta voisi tehdä jakun tai liivin, tyynynpäällisiä tai istuinalusia saunaan. Mikään suunnitelma ei oikein ole ottanut tulta. Vaatteeksi kangas on hiukan liian jäykkää. Epäilen, ettei vanha ompelukoneeni tykkää paksuista saumoista, joita siitä välttämättä syntyy. Myöskään pesukoneelle ei välttämättä ole hyväksi se nukka, mitä kankaasta luultavasti irtoaisi. Ehkä paras noista ideoista olisi koristetyynyjen tekeminen, niitä ei sentään tarvitse usein pestä.

Hautaanko kankaan taas kaapin uumeniin, vienkö peräti varaston nurkkaan vai heitänkö menemään? Hyvät ideat ovat tervetulleita!

Oäkta

Papeilla oli aikoinaan tapana - varmaan tehtävänäkin - luokitella laumaansa siveellisyyden mukaan. Kastettujen luetteloon muistettiin lisätä aviottomasta syntyperästä kertova oäkta-sana. Hätkähdyttävämpi on suomenkielisten rippikirjojen äpärä-ilmaisu. Yleiskielihän käytti sanaa haukkumanimenä. Jonkun seurakunnan kastettujen luettelossa olen nähnyt paitsi avioliitossa ja aviottomana syntyneet, myös liian pian avioliiton solmimisen jälkeen maailmaan tulleet lapset, kunkin ryhmän omana luettelonaan. Seurakuntaa en nyt muista. Rippikirjoissa on yleensä mainittu vaimon aviottomat, vaimon edellisistä avioliitoista syntyneet, miehen edellisistä avioliitoista syntyneet ja yhteiset lapset. Se siis uusperheistä.

Aviottoman lapsen syntyminen oli äidille ja myöhemmin lapselle häpeä aina 1960-luvulle saakka. Silloin asenteet muuttuivat nopeasti. Tietysti suhtautuminen aviottomaan lapseen vaihteli. Osa ihmisistä toki ymmärsi, ettei se ollut ainakaan lapsen vika. Jollakin naisella saattoi olla useita aviottomia lapsia. Useimmiten taitaa olla mahdotonta selvittää, oliko kyseessä tapa hankkia elantonsa vai kenties jonkun isäntämiehen "toinen nainen" aikana, jolloin avioeroa ei juurikaan tunnettu.

Sukututkija on tietenkin sitä tyytyväisempi mitä tarkempia kirkonkirjojen merkinnät ovat. Sain kerran luettavakseni erään seurakunnan ripitettyjen luettelon, joka ylsi 1920-luvulle. Ilmeisesti arkistossakaan ei ollut tätä huomattu, luettelo oli aika pitkältä aikaväliltä. Yllätyksekseni löysin sieltä sukulaisiani - myös miehiä - jotka pappi oli ottanut nuhdeltavakseen aviottoman lapsen syntymisen jälkeen. Jossain määrin näiden lasten isätkin mainittiin siinä tapauksessa, että äiti oli hänet ilmoittanut. En ole näitä tietoja levittänyt enkä aio sitä tehdä. Etsikööt tiedonhaluiset mikrofilmiltä.

Lastenkirjat sukututkimuksessa

Omaa sukua tutkiessani olen erittäin vähän joutunut perehtymään lastenkirjoihin. Kun olen joskus tehnyt selvitystä jollekin, jolla on juuria Itä-Suomessa, olen niitäkin joutunut lukemaan, tosin onneksi 1800-luvun loppupuolelta. Nyt erään henkilön juuria tutkiessani törmäsin Iitin seurakunnan lastenkirjoihin vuosilta 1812 - 1829. Olin jo vähällä tulla epätoivoiseksi, kunnes tajusin, että tuo lastenkirja on joka tapauksessa näiden henkilöiden kohdalta sen verran epätarkka, ettei sen varaan pelkästään voi rakentaa mitään. 

Iitti on minulle ihan tuntematonta seutua. Tutkimusta ei ainakaan helpota se, että sen kirkonkirjat jaetaan Vesikansan ja Maakansan osiin. No, tämän vielä ymmärrän. Toinen puoli seurakuntaa kulki kirkkoon maitse, toinen puoli vesitse. Jako ei ainakaan lastenkirjoissa pysy ihan samana. Muutenkin talojen numerointi esimerkiksi noudattaa logiikkaa, joka ei minulle vielä ole auennut. Jos kyseessä olisi oman suvun tutkiminen, pitäisi tietysti tutustua seudun historiaan. Nyt siihen ei oikein ole aikaa. 

Tutkittavat henkilöt ovat Taavetti Antinpoika ja Liisa Antintytär, jotka kummatkin rippikirjojen mukaan syntyivät 1812. Taavetin vanhemmat pystyn varmistamaan myöhemmästä rippikirjamerkinnästä (son) ja voin jatkaa vielä hänestä taaksepäin. Liisan kohdalla joudun tyytymään huomautukseen, että hänen vanhempansa todennäköisesti olivat Antti Tuomaanpoika ja Vappu Joonantytär. Tässä vielä näytteet lastenkirjoista Lyöttilän kylästä, joka yleensä rippikirjoissa on Maakansan puolella kokonaisuudessaan. Tällä kertaa kuitenkin kylän loppuosa löytyikin Vesikansan puolelta. Paljon apua tuosta ei ollut,  Antin poikien nimet täsmäävät, mutta syntymävuosissa on jo heittoa. Ja onko hän varmasti oikea Antti?

Heta hukassa

Hedvig Matintytär syntyi Tottijärvellä 17.11.1811. Hän oli edellisen tekstini Esterin isosisko. Kutsun häntä Hetaksi, koska sitä nimeä on seudulla käytetty Hedvigeistä ainakin 1900-luvun alun henkikirjoissa. Sisarensa tavoin Hetakin oli liikkuvaista sorttia. Viimeinen havaintoni hänestä on Ikaalisten Vatulan Heiskalta, josta hänen rippikirjan merkinnän mukaan olisi pitänyt muuttaa Hämeenkyröön 7.12.1836. Ikaalisten ulosmuuttaneiden luettelo vahvistaa tiedon.

Hämeenkyrön muuttaneiden luettelosta häntä ei kuitenkaan löydy, ei vuoden 1836 lopusta eikä vuodelta 1837, ei myöskään kappeliseurakunta Viljakkalasta. Hiskikään ei oikein anna sopivia Hetoja vihityistä, kuolleista tai kastettujen äideistä. Ainakaan kukaan tarkistamistani ei ole ollut oikea. Katsoin myös Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan sisäänmuuttaneet, josko kaupunki olisi alkanut houkutella. Ei ollut. Mihin Heta siis olisi voinut kadota? Tarkastellaanpa eri mahdollisuuksia:

1. Häntä ei jostain syystä ole kirjattu Hämeenkyrössä. Hän on muuttanut seurakuntaan, elänyt naimattomana ja kuollut vasta vuoden 1850 jälkeen. Tai hän on asunut vähän aikaa Hämeenkyrössä ja muuttanut taas muualle. Vaikea vaihtoehto, isohkon seurakunnan rippikirjojen läpikahlaaminen ei houkuttele. Muuttokirjoja ei seurakunnasta ole digitoitu, ulkoa en muista, onko niitä säilynytkään.
2. Hän on jättänyt Hämeenkyrön väliin ja siirtynyt suoraan jonnekin muualle. En tiedä, miten tällaiseen olisi käytännössä suhtauduttu. Sopimus palveluspaikkaan menemisestä oli kai aika sitova. Tosin Heta oli liikkeellä vasta runtuviikon jälkeen.
3. Hän ei olekaan muuttanut Ikaalisista minnekään, ei ainakaan tuossa vaiheessa. Tämä vaihtoehto herättää samoja kysymyksiä kuin kaksi edellistä. 
4. Muuttoajankohta runtuviikon jälkeen voisi viitata avioitumiseen tai lapsen saantiin. Nämä tapahtumat eivät kuitenkaan poista kysymystä siitä, minne hän oikein muuttaa. Ainakaan aviottomia Heta-nimisiä äitejä ei kummassakaan seurakunnassa Hiskin mukaan ole.

Jos Heta olisi ollut liikkeellä 1800-luvun alussa, en ihmettelisi katoamista ollenkaan. Merkinnät olivat kirkonkirjoissa palkollisten osalta epätarkkoja. 1830-luvulla ne kuitenkin alkavat tuolla seudulla olla aika luotettavia, vaikka syntymäajoissa tapahtuikin muutoksia seurakunnasta toiseen siirrtyttäessä. Lisäksi elettiin rauhan aikaa. Taidan toistaiseksi laittaa Heta-projektini jäihin. 

En tietenkään malttanut jättää Hetaa rauhaan, vaan jatkoin tänään eilistä etsintääni. Kun mitään loogista tapaa edetä ei tuntunut olevan, otin avuksi hakuammunnan. Hiskissä on muutamista seurakunnista sisään- ja ulosmuuttaneet. Haku löysi Hedvigin sekä Pirkkalasta että Suoniemeltä. Pirkkalassa hän oli vain käynyt piikomassa 1837, Suoniemelle hän ilmestyi 1840. Siellä hän myös sai huomautuksen vanhasta muuttokirjasta, mutta ilmeisesti se ei haitannut seurakuntaan asettumista. Nyt Heta pysyi paikoillaan. Hän asui pääasiassa Kuljussa, jonka Stenin (tai Teenin) torpassa hänestä on viimeinen merkintä 1865 päättyvässä rippikirjassa. Hän oli jo entinen piika ja heikkonäköinen. Ilmeisesti hän kuitenkin jotakin pystyi ruokansa eteen tekemään. 1884 alkavassa rippikirjassa häntä ei enää Kuljussa ole. Väli 1865 - 1884 puuttuu Digiarkistosta eikä Digitaaliarkiston haudattujen luetteloon tietenkään pääse käsiksi. On siis mentävä arkistoon tarkistamaan, koska Hetan maallinen vaellus päättyi.

Esteriä etsimässä

Esteri Matintytär syntyi Tottijärvellä 19.6.1819. Monien muuttojen jälkeen kadotin hänet lopulta muistaakseni Mouhijärvellä. Yllättäen hän tuli esiin taas Tottijärvellä ihan muiden henkilöiden vaiheita selvittäessäni. Siellä hän oli Tottijärven Huhtaan Runkan talossa piikana 1840. Hän kierteli eri taloissa palveluksessa eri taloissa, kunnes 1846 hänet oli merkitty muuttaneeksi Karkkuun.

Tästäpä seurasi uusi ongelma. Karkun emäseurakunnasta muuttaneiden luetteloa ei näyttäisi säilyneen vuodelta 1846. Suoniemeltä (joka siis oli Karkun kappeliseurakunta) sellainen on olemassa, mutta Digitaaliarkistossa niputettu samaan kokonaisuuteen aina vuoteen 1890 saakka eikä tietenkään verkossa luettavissa! No, Karkusta löytyy sentään muuttokirjoja, mutta niiden joukosta ei ollut Esterin muuttokirjaa. Piti siis valita, ruvetako selaamaan Karkun vaiko Suoniemen rippikirjoja. Päädyin Suoniemeen, koska se oli lähempänä Tottijärveä ja pienempi seurakunta. Otin riskin ja katsoin vain palvelusväen läpi. Siellähän Esteri oli, piikana Suoniemen Kuljun Stenin torpassa. 

Jälleen seurasi kiertelyä eri taloissa, kunnes 1848 hän muutti Pirkkalaan. Pirkkalasta muuttaneet löytyivät ja tästä eteenpäin Esterin jälkiä oli helppo seurata. Muutaman palvelusvuoden jälkeen Esteri avioitui 1861 Penttilän Kesolan torpparin Simo Juhonpojan kanssa. Simo oli leskimies ja hänellä oli lapsia edellisestä liitosta. Esterin kanssa niitä ei enää syntynyt. Simo kuoli 1868. Seuraavana vuonna Esteri avioitui toistamiseen. Tällä kertaa puoliso oli Penttilän Haukan entinen lampuoti Henrik Juhonpoika. Tämäkään ei elänyt pitkään, hän kuoli vuonna 1878. Ester eli Haukalla, kunnes rippikirjan mukaan 8.1.1898 kuoli 78-vuotiaana.

Paljon ehti Esteri tehdä työtä taloissa piikoessaan. Hän liikkui ainakin viiden seurakunnan alueella. Helppolla ei päässyt torpparin emäntänäkään. Jospa viimeiset vuodet lampuodin vaimona ja leskenä olisivat sujuneet leppoisammin.

Sudelta viety

Isoisäni serkku kuoli kesäkuussa 1877 vain seitsemän vuoden ikäisenä. Kuolinsyy oli harvinainen: sudelta viety. Ymmärtääkseni se tarkoittaa, että susi vei pojan. En tiedä, miksi kirjauksen tehnyt pappi on käyttänyt noin erikoista sanamuotoa. Myös Uuden Suomettaren juttu vahvistaa tapahtuneen.

Ylöjärven, Hämeenkyrön ja Pirkkalan (nykyisen Nokian) rajamailla liikkui tuolloin ainakin yksi susi, joka kävi lasten kimppuun. Vaikea sanoa, oliko susi jotenkin tottunut liikaa ihmisiin vai eikö se kyennyt enää normaaliin tapaan saalistamaan. Susia ilmeisesti oli alueella useampiakin. Tämä kävi ilmi, kun suden surmaamiseksi järjestettiin jahti, joka ei kuitenkaan sillä kertaa onnistunut. Myöhemmin susi saatiin tapetuksi. Sudet katosivat alueelta vuosikymmeniksi.

Tarina Kalle Vihtorista tulee mieleeni aina, kun kuulen sanottavan, ettei susi käy ihmisten kimppuun. Tuskin käykään, jos sillä on tarpeeksi ruokaa ja liikkuma-aluetta. Jos susi kuitenkin tulee ihmisasutuksen lähelle eikä sitä saada karkoitetuksi, on se mielestäni viisainta tappaa. Susikanta ei muutaman häirikkösuden poistamisesta oleellisesti pienene. 

Eläimet kuuluvat luontoon ja ihmisen tulee varautua marja- tai metsästysreissuilla siihen, että vastaan voi tulla karhu tai susi. Luonnoneläimen ei kuitenkaan kuulu tottua ihmiseen.

Yököttävää

Selasin digitaalisia lehtileikkeitäni etsien jotain, mikä kenties on joskus jäänyt huomaamatta. Kuinka ollakaan, silmiini sattui 50-luvun alussa julkaistu juttu vanhanaikaisesta hammashoidosta. Muistelija oli tuolloin ilmeisesti jo iällä, joten voisi olettaa tapahtuman ajoittuvan 1800-luvun loppupuolelle. Tuolloisella pienellä pojalla oli siis ollut hammassärky ja kansanparantajan luokse oli lähdetty.

Muistelija kertoo, että parantaja kaivoi esiin purkin, jossa oli mustia matoja. Hän laittoi iilimadon imemään verta kipeästä hampaasta. Tätä toistettiin ainakin kolmella madolla. Kolmannen madon kohdalla leikkeeni päättyi. (Hyvä olikin!) Emme siis saa tietää, sisältyikö hoitoon jotain muuta. Ei myöskään selviä, mikä hoidon teho mahtoi olla.

Oikeastaan oletin, että hammas olisi kiskaistu kylmästi irti. Vielä omassa lapsuudessani hampaita poistettiin melko helposti, jos reikä oli ehtinyt isommaksi. Voisi ehkä kuvitella, että iilimato auttoi hampaan tulehdukseen jollakin tavalla. Tietysti olettaen, ettei jokin muukin pöpö päässyt käsittelyssä hapaaseen.  Reikä ei ainakaan korjaantunut, joten luultavasti hammassärky toistui pian. Toki tiedän, että jonkinmoista toukkahoitoa käytetään nykyisinkin joskus tulehtuneiden haavojen hoidossa. Ajatus iilimadoista suussa tuntuu silti aika karmivalta.

Itsellisiä, mäkitupalaisia ja irtolaisia

Pirkanmaalaisesta näkökulmasta minua jotenkin häiritsee sanan inhyses kääntäminen loiseksi. Miellän loisen toisen nurkissa asuvaksi henkilöksi.  Itse käytän sanaa itsellinen. Loinen-sanaa en muista tutkimistani seurakunnista tavanneeni siinä vaiheessa, kun rippikirjoja alettiin pitää suomeksi. Ruotsinkielisenä en taas muista nähneeni backstuguhjon-sanaa, mäkitupalainen taitaa jokusia kertoja esiintyä.

Mietitäänpä hetken aikaa tuon alueen maalaiskylän olosuhteita. Oletetaan, ettei kylässä asunut säätyläisiä tai pappeja, jotka olivat sitten asia erikseen. Maata omistivat vain talolliset, kaikki muut asuivat heidän maallaan erilaisilla ehdoilla. Yleensä vuokra maksettiin työtä tekemällä, toisinaan myös rahana.  Torpparit olivat tehneet selkeän sopimuksen - tosin usein suullisen - oloistaan. Torpalla oli tietyt rajat. Torppari omisti usein rakennuksensa ja saattoi ne myydä. Rakennuksia purettiinkin usein ja pystytettiin taas toiseen paikkaan ja toiseen tarkoitukseen. Hirsirakentaminen antoi siihen mahdollisuuksia.

Torppareiden lisäksi kylissä asui iso joukko muuta maata omistamatonta väkeä. Ensinnäkin taloissa ja isommissa torpissa oli palkollisia, renkejä ja piikoja. Jos he olivat naimattomia, asuivat he usein talojen pirteissä tai väentuvissa. 1900-luvun puolella saattoi talo tarjota parille piialle ihan oman kamarinkin. Taloissa oli usein myös avioituneita renkejä tai muonarenkejä. He eivät varmaankaan isoine lapsijoukkoineen enää majoittuneet talon pirttiin. Väentuvan yhteydessä saattoi olla muutama huone perheellisiä varten tai sitten heille löytyi jokin mökki talon maalta. Talon pirtissä tai väentuvassa majoittui luultavasti myös talonväen naimattomia sukulaisia, jotka olivat jääneet taloon työvoimaksi sekä ruotuvaivaisia.

Kylissä oli myös käsityöläisiä, ainakin seppä ja suutari vaikuttivat isommissa kylissä. Vaikka he kiersivät talosta toiseen, oli heidän perheellään todennäköisesti jokin mökki asuttavanaan ainakin siinä vaiheessa, kun perhe oli kasvanut isommaksi. Sitten oli niitä, jotka rippikirjoissa on merkitty itsellisiksi (inhyses). Heilläkin saattoi olla jokin työ, josta he saivat pääasiallisen elantonsa. Mielelläni kutsuisin juuri heitä mäkitupalaisiksi. Usein tällainen henkilö oli entinen renki, joka muuttui itselliseksi, kun perhe kasvoi ja ikää tuli lisää. Ajattelen, että itsellinen mäkitupalainen sopi isännän kanssa mökin rakentamisesta johonkin mäensyrjään. Tonttia ei ollut paljon, aina sille ei mahtunut edes perunamaa. Perunoita saatiin laittaa kasvamaan talon perunamaahan. Lehmälle yritettiin saada jostain kerätyksi heinää. Varsinainen elanto tuli vaikkapa hirsirakentamisesta, kivitöistä, teurastamisesta tai tinurin töistä. Naiset kävivät kehräämässä tai pyykkiä pesemässä.

Ero torpparin ja mäkitupalaisen välillä saattoi olla pieni. Joskus näkee, että torppari muuttuu rippikirjassa itselliseksi. Onko näkemys papin vai onko kontrahdissa isännän kanssa tapahtunut muutos? Edellä olevasta puuttuvat vielä Ruotsin vallan aikaiset ruotusotamiehet ja heidän varamiehensä. Ainakin sotilailla oli omat sotilastorppansa. 

Irtolaisia ei juuri rippikirjoissa esiinny. Sen sijaan nimitystä näkee 1900-luvun alkupuolen henkikirjoissa. Sen alle on laitettu esimerkiksi Amerikkaan muuttaneet. Onpa irtolaisen tittelin saanut muutama muori, joka ilmeisesti ei enää ole jaksanut käydä missään töissä.  Heidän tiedetään kuitenkin asuneen mökissään.

Kaiken kaikkiaan ajattelen siis, että ainakin tutkimallani alueella itselliset asuivat enimmäkseen pienissä mökeissä. He eivät omistaneet tonttiaan, eivät aina edes mökkinsä hirsiä. Ahtaasti elettiin. Itsellinen ja myöhemmin irtolainen kuvaa ennemminkin suhdetta taloon. Sen maalla asuttiin, mutta leipä hankittiin monesta paikasta.