Lapsityövoimaa

SOS-Lapsikylän Aino ja Onni-kampanja televisiossa vei ajatukset lapsuuteen. Älkää käsittäkö väärin, eivät vanhempani lapsiaan laiminlyöneet. Naapurustokin huolehti jälkikasvustaan. Mutta ajatus siitä, että kahdeksanvuotiaan tulisi saada  leikkiä eikä huolehtia pikkuveljestään, ei kyllä ollut tuolloin muodissa. Pikemminkin ajateltiin, että työhön piti oppia mahdollisimman nuorena, jotta kasvaisi kunnialliseksi kansalaiseksi.

Ero Ainon ja Onnin tilanteeseen oli siinä, että vanhemmat toki kantoivat vastuun perheen elämästä. Mutta kyllä lapsenvahtina joutui olemaan nuoremmilleen, eivät äidit ja isät joutaneet hiekkalaatikon reunalla istumaan. Ei tosin ollut hiekkalaatikkoakaan, ehkä jonkinlainen "santakasa" sentään pihassa. Ruokaa nyt ei tarvinnut ihan alusta saakka ruveta laittamaan, mutta liedellä porisevaa keitosta piti kyllä muistaa vahtia. Kun se sitten jonkun kerran kiehui yli, ei palaute ollut mitenkään lempeää. Mutta niin se oli melkein joka huushollissa, joten mitään häpeän tunnetta ei näihin tilanteisiin liittynyt.

 Albert Edelfelt: Leikkiviä poikia rannalla. Mustavalkoinen valokuva Daniel Nyblin.

Leikille ja lasten yhdessäololle löytyi aikaa sillekin. Aika pitkiä työpäiviä me silti toisinaan teimme. Vielä lujemmilla olivat sota-ajan lapset. Joku 12-vuotias saattoi toimia silloin lapsenvahtina vieraassa perheessä. Palkka ei varmaan ollut suuren suuri, mutta ruoka kuului sentään luontaisetuihin, mikä helpotti kodin tilannetta. Kaikki työvoima, vaikka vähäinenkin, oli tarpeen.

Ainakin osalle meistä kehittyi lapsuudessa jonkinlainen ylikorostunut vastuuntunto. Vaikka enää ei tarvitse huolehtia sisaruksista ja omat lapsetkin ovat kasvaneet aikuisiksi, emme oikein osaa hellittää. Jotakin pitää aina murehtia. Nyt huolen kohteena voivat olla omat ikääntyvät sukulaiset, ystävät ta melkein mikä hyvänsä. Se pieni lapsenvahti elää sisällämme varmaan kuolemaamme saakka.