Aviokuulutushan merkitsi ennen muuta avioliiton esteiden tutkimista. Siis sitä, etteivät avioon aikoneet olleet liian läheistä sukua, että uudelleen avioituvilla leskillä oli perinnönjako selvä edellisen puolison jälkeen ja ettei muitakaan esteitä avioitumiselle ollut. Se varmistettiin kuulutusta ottavilta henkilöiltä ja asiakirjoista sekä tietysti ilmoittamalla avioaikeista kolme kertaa kirkonmenojen yhteydessä. Tottakai kihlaparille kuulutus oli juhlallinen hetki ja mahdollisesti ainoa kerta, jolloin kuuli oman nimensä lausuttavan saarnastuolista.
Kaikissa seurakunnissa oli mainittu naimakirjan ja perukirjan jättäminen. Yleensähän vihkiminen tapahtui morsiamen kotiseurakunnassa, joten muualla kirjoilla ollut sulhanen esitti oman seurakuntansa antaman todistuksen esteettömyydestä. Lyhimpiä tekstejä harrastivat Hämeenkyrön ja Ikaalisten papit. Yleensä kuulutettujen luettelooon on näissä seurakunnissa merkitty vain, ketkä henkilöt olivat läsnä kuulutusta otettaessa. "Asialliset saapuvilla." Morsianta edusti usein isä, isäpuoli tai jopa täysin vieras henkilö, useimmiten mies. Puhemies kuitenkin mainitaan harvoin, ilmeisesti instituutio ei ollut enää 1900-luvun alussa oikein voimissaan, ainakaan tavallisen väen keskuudessa.
Monenlaisia todistuksia tarvittiin. Lähde: Digitaaliarkisto
Morsiamen isän paikallaolo saattoi liittyä morsiamen alaikäisyyteen. Myös valtakirjoja käytettiin. Mouhijärvellä kirjaukset olivat hiukan pitempiä. "Kuul. kirjaa oli ottamassa talollinen Matti Huitu molempain asianomaisten valtuuttamana." Siellä oli tapana myös merkitä perukirjojen päivämäärät. Orivedeltä löytyy maininta "Kuulutuksen otti sulhanen morsiamen suullisella suostumuksella". Suostumusta ei kai sitten tarvinnut todistaa. Muuallakin riitti nähtävästi jonkun morsiamen tunteneen suullinen todistus. Parkanossa oli säntilliseen tyyliin kirjattu "Yljän puolesta esteettömyystodistus liite no 4 ja morsiamen esteettömyyden todisti talollisenpoika Ivar Nyppeli Heittolan kylästä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti