Oikeudet vastakkain - mikä sairastuttaa lapset?

Kauhistuneena luin Helsingin Sanomista (paperiversiossa laajempi) jutun lapsista, jotka ovat niin sairaita, etteivät pysty keskittymään pientäkään hetkeä. Lisäksi he saavat raivokohtauksia ja käyvät toisten oppilaiden ja opettajien kimppuun.  Ihan niin hankaliin tapauksiin en ole itse onneksi törmännyt, mutta keskittymiskyvyttömyys on kyllä lisääntynyt.

Joitakin vuosia sitten otettiin käyttöön inkluusio eli periaatteissa kaikki lapset opiskelevat normaaliluokissa, tarvittaessa tuettuina ja mahdollisesti osittain erityisopettajan kanssa. Kuten arvata saattaa, ei resursseja ole löytynyt tarpeeksi. Niinpä meillä on nyt kaksi oikeutta vastakkain. Jokaisella oppilaalla on oikeus opiskella lähikoulussa kunnosta ja taidoista riippumatta. Toisaalta jokaisella oppilaalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Pitäisimmekö me aikuiset turvallisena sellaista työympäristöä, jossa joku päivittäin saa raivokohtauksen? Löytyykö rahat siihen, että näillä toisten turvallisuutta uhkaavilla lapsilla on koko ajan aikuinen avustaja vierellään? Löytyykö halukkaita avustajia murrosikää lähestyville lapsille?

Mikä sitten olisi näille lapsille parasta? Onko se meno tavalliseen kouluun, jossa on paljon oppilaita, erilaisia häiriötekijöitä, monenmoista poikkeusohjemaa, kuten vierailuja, esityksiä ja juhlia? Vai olisiko sittenkin parempi pieni koulu, jossa meno pyritään rauhoittamaan niin pitkälle kuin mahdollista?  Erityisen pettynyt olin ns. asiantuntijoiden lausuntoihin lehtijutussa. Kyllä näiden oppilaiden nyt vaan pitää kouluun päästä, se on heidän oikeutensa. Hoitoa ei tunnu riittävän monellekaan.

Mikä sitten tekee oppilaista näin käyttäytyviä? Onko yhteiskuntamme muuttunut niin, että se tuottaa keskittymiskyvyttömyyttä? Vai onko se aiemmin pelolla pidetty pimennossa? Näitä asioita ajattelin pohdiskella seuraavassa tekstissä.

Täysin epätieteellistä vertailua

Olen käynyt melko nopeassa tahdissa läpi Merikarvian ja Siikaisten kirkonkirjoja. Jotenkin on yllättävän usein vastaan tullut kuolinsyynä hukkuminen. Yhdeltä emännältä taisi hukkua kaksikin miestä, ensimmäinen ilmeisesti myrskyllä mereen ja toinen koskeen. Rupesin miettimään, että hukkumistapauksien lukumäärä voisi olla vaikkapa nyt Pirkanmaata suurempi, kun järvien ja jokien lisäksi on mahdollista hukkua myös mereen. Tosin Siikainen ei taida yltää rannikolle saakka, mutta ei ole kovin kaukanakaan.

Niinpä päätin käyttää Hiskiä apuna. Otin vertailukunniksi Ikaalisen ja Viljakkalan. Ikaalisista ja Merikarvialta on haudattujen luetteloita 1600-luvun loppupuolelta, Siikaisissa ne alkavat 1774 ja Viljakkalassa 1800-luvun alussa. Meriakarvian seurakunnassa sellaisia haudattuja, joilla kuolinsyynä oli hukkuminen (*dru* Hiski-haussa) löytyi 1,6 % kaikista haudatuista. Siikaisissa vastaava osuus oli 2,0 %, Ikaalisissa (vuoteen 1850) 1,1 % ja Viljakkalassa 1,9 %. Paitsi mereen, järviin ja jokiin oli hukuttu myös paikkaan, joka ruotsiksi on brunn. Tarkoittaako se vedenottopaikkaa (kaivo, lähde) vai vetelää savenottopaikkaa ("saviprunnia"), on mahdoton tietää. Kaikenkaikkiaan merkittäviä eroja ei noiden paikkakuntien välillä näyttäisi olevan. 

Löydän kyllä heti paljon heikkouksia tästä hutkimuksestani. Ensinnäkin Ikaalinen on paljon muita suurempi. Kun Merikarvialla oli kaikkiaan 4171 haudattua, Siikaisissa 2293 ja Viljakkalassa 1789, oli Ikaalissa heidän määränsä 14 724. Toisekseen vanhat kuolinsyyt nyt ovat vähän niin ja näin. Lisäksi luetteloista ilmeisesti puuttuvat ne, joiden ruumista ei ole koskaan löydetty. Heitä ei ole voitu haudatakaan. Tosin kai haaksirikoissa kuolleille on pidetty siunaustilaisuuksia, mutta lieneekö heitä silti kirjattu luetteloon. Olisi varmaan myös pitänyt valita vertailukohdiksi "kuivempia" seurakuntia kuin Ikaalinen ja Viljakkala, joissa iso Kyrösjärvi on houkuttanut kalastamaan ja kulkemaan jäällä huonommallakin kelillä.

No, sain siis itselleni todistetuksi, että kaikissa noissa seurakunnissa on hukkuminen ollut suunnilleen yhtä yleistä. Ideani rannikon läheisyyden vaikutuksesta oli siis väärä.

Ärsyttäviä autoilijoita

Kun edellisessä tekstissä aloitin ärsyttävistä asioista marmattamisen, jatkan vielä samalla linjalla. Pysytään siis ihan nykyajassa. Autoilijat kunnioittavat suojatielle pyrkivää jalankulkijaa kauhistuttavan vähän, jotkut eivät ollenkaan. Minäminä-ajattelu on muutenkin yleistä, mutta kun se tapahtuu ratin takana, on kanssaihmisten henki vaarassa. Minulle on tällä viikolla sattunut ainakin kolme tällaista autoilijaa kohdalle.

Pyöräreittini kulkee vilkasliikenteisen kadun yli, joten t a l u t a n pyöräni suojatietä pitkin kadun toiselle puolelle, muuten joutuisin odottamaan iät ja ajat. Kadulla on kaksi kaistaa kumpaankin suuntaan. Niinpä siis tässä päivänä muutamana hyppäsin pois pyörältä ja lähdin ylittämään suojatieta. Olen normaalimittainen ja tuolloin oli valoisa päiväaika. Liikuin määrätietoisesti, aikeistani ei voinut olla epäselvyyttä. Ensimmäinen auto pysähtyikin, mutta sen takaa, viereistä kaistaa tuli kovaa vauhtia henkilöauto. Se ei hiljentänyt ollenkaan, vaikka viereisellä kaistalla (samaan suuntaan) oli auto pysähtyneenä. Oli aivan senteistä kiinni, ettei auto osunut polkupyräni etuosaan. No jatkoin edelleen, ja taas seuraavalla kaistalla auto pysähtyi kiltisti antaen minun - jalankulkijan - mennä. Viimeisellä kaistalla tuli taksi, joka toki pysähtyi viime tipassa joutuen tekemään hätäjarrutuksen. Oli ilmeisesti olettanut, että minä väistän. 

Seuraavana päivänä ylitin kävelijänä katua, jossa liikenne ei nyt ole mahdottoman vilkasta. Kävelin reippaasti kohti suojatietä. Taas aivan kenkiäni viistäen edestäni kaahasi auto, joka ilmeisesti kiihdytti ehtiäkseen ennen minua. Pitäisi nähtävästi olla kännykkäkamera laukaisuvalmiina, kun kulkee liikenteessä. 

Nämähän voivat olla yksittäistapauksia. Ehkä tavallista tollompia autoilijoita vain on sattunut vastaan. Lehtien nettikeskusteluissa onnettomuusuutisten yhteydessä näkee kumminkin valitettavan paljon kommentteja, joiden mukaan pyöräilijän tai jalankulkijan tulisi aina väistää autoa. Kuljettaja kun ei kuulemma millään voi aina havaita kevyempää liikennettä. Pitää sovittaa nopeus sellaiseksi, että havaitsee! Vahinkoja ja virheitä sattuu kaikille, mutta tahallinen piittaamattomuus on eri asia. Mikään laki ei takaa yksilöllistä oikeutta ajella aina suurinta sallittua nopeutta (tai mieluummin vähän yli) muista välittämättä.

Vanha rouva boikotoi

Stockmannilla on taas menossa Hullut Päivät. Luettelo jaettiin muutama päivä sitten. Selasin sen läpi, mutta minulle ei tuntunut löytyvän mitään. Kuten monesti ennenkin, luettelon vaatetarjonta lähes pelkästään ärsytti. Langanlaihojen mannekiinien yllä hyvältä näyttäviä asuja on vaikea kuvitella esimerkiksi minun ylleni, vaikka painoindeksini on ihan normaali. Mitä onkaan tarjolla ikäryhmälle 50 - 70? Tuskin mitään, takkeja lukuunottamatta. Ilmeisesti emme kiinnosta Stockmannia emmekä juuri muitakaan liikkeitä.

Joskus vielä kävelen vaateosastolle ja vietän siellä pari tuntia tutkimusta tehden. Kirjaan ylös, kuinka monta luettelon vaatteisiin sopivaa asiakasta näen. Uskallan nimittäin väittää, ettei sellaisia ole edes puolta asiakaskunnasta. No, jonkin vaatteen isompi koko saattaa passata, mutta useimmat vanhemmista naisasiakkaista - joita kuitenkin on aika paljon - jää nuolemaan näppejään. Tai yrittää epätoivoisesti ahtautua vaatteisiin, jotka on suunniteltu ihan erilaiselle vartalolle. 

Ok, onhan Hulluilla Päivillä muutakin kuin vaatteita. Itsekin olen joskus ostanut elektroniikkaa mielestäni edullisesti. Eikä vika ole pelkästään Stockmannin. Myös muiden liikeiden kuvastot ovat yhtä ärsyttäviä. Ehkä suunnittelijat voisivat katsoa kadulla ympärilleen. Eletty elämä näkyy, vaikka itsestään pitäisikin huolta. Ja saakin näkyä!

Haluaisin heittää liikeidean aikuisille naisille tarkoitettuja vaatteita vaikkapa verkossa myyvästä liikkeestä. Vaatteiden pitäisi olla hinnaltaan kohtuullisia, mutta ihan halvimpien kanssa ei tarvitse kilpailla, jos laatu on kohdallaan. Kokoja pitäisi olla ainakin 38:sta lähtien, ei siis pelkästään isojen tyttöjen vaatteita. Muodikkuutta pitäisi olla, mutta aivan pintamuotia ei tarvitse seurata. Jos verkossa toimitaan, pitäisi vaatteiden tarkat mitat olla näkyvissä, jotta palautuksia tulisi mahdollisimman vähän. Lisäksi tarvitaan hyvät kuvat vaatteesta monesta suunnasta niin, että yksityiskohdat näkyvät. Ikäryhmälläni on yleensä kohtuulliset tulot. Miksi meidän vaatettamisemme ei kiinnosta ketään?

Huijaushuhu perätön

Muutama päivä sitten kerroin Tampereella 1911 liikkeellä olleesta huhusta, jonka mukaan joku olisi nostanut isot rahat henkivakuutuksesta, vaikka vakuutettu olisikin nähty myöhemmin elossa Amerikassa. Aamulehden jutun mukaan huhulle ei oikein tuntunut löytyvän pohjaa ja 6.10.1911 lehti julkaisikin tiedon, että kyseisen henkilön hauta oli omaisten pyynnöstä avattu.

Lehti tarkensi nyt, että kuollut oli ammatiltaan isännöitsijä ja kuolemantapaus oli sattunut Tukholmassa elokuussa 1909. Niinpä siis hänen hautansa avattiin 5.10.1911 ja vainaja tutkittiin. Jutun mukaan ruumis oli arkussa vielä niin hyvin säilyneenä, että vainajan saattoi tuntea. Paikalla olivat kaksi tohtoria (varmaankin lääkäriä), vainajan sisar ja veli, terveyspoliisin ja järjestyspoliisin edustajat, henkivakuutusyhtiön asiamies ja avustajia. Tämä joukko siis totesi, että arkussa oli se, jonka siellä pitikin olla. Jostain syystä vainajasta otettiin näytteitä, jotka lähetettiin tutkittavaksi.

Minkähänlaiset mahdollisuudet tuohon aikaan oli todeta kaksi vuotta takaperin kuolleen ihmisen henkilöllisyys? Tässä tapauksessa väitettiin, että vainajan saattoi vielä tuntea. Ehkä se on mahdollista, vaikka vähän oudolta tuntuukin. Tunnistamiseenhan eivät kelpaa vaatteet tai esineet, jotka kyllä saattaisivat säilyä pitempäänkin. Muuten tulee lähinnä mieleen hampaista tunnistaminen, vaikka en tiedäkään, millaisia tietoja hammaslääkärit tuohon aikaan potilaistaan keräsivät. Tietysti myös jokin fyysinen vamma tai poikkeavuus olisi voinut olla tunnistuksessa apuna. No, hyvä kumminkin, että asia selvisi ja kaupunkilaiset saivat mielenrauhan. 

Luultavasti huhuja Amerikassa nähdyistä suomalaisista oli enemmänkin liikkeellä. Kun sinne meni paljon väkeä, oli riittävän samannäköisiä helppo havaita, ainakin jos havaitsija oli ollut pitempään pois kotiseudultaan. Koti-ikäväkin saattoi edesauttaa tuttujen näkemistä.

Se toimii sittenkin

Syyskuun alkupuolella kokeilin käyttöluvan hakemista Astian kautta, kuten tekstissä 14.9 kerroin. Osoittautui, että järjestelmä toimii, kunhan vain saa Astiasta haetuksi oikeat asiakirjat esiin. Niinpä minulle myönnettiin muutamassa päivässä käyttölupa Tampereen poliisilaitoksen osoitekortistoon kolmeksi vuodeksi. Voin sitä siis lähteä myöhemmin syksyllä tutkimaan. Hienoa! Minulla on paljon Tampereella asuneita sukulaisia, joiden vaiheisiin toivon kortistosta saavani lisävalaistusta. Kun rippikirjoja ei enää itse pääse tutkimaan, tarjoaa tämä jonkinlaisen kiertotien, toivottavasti. Taloudellisesti ei ole mitenkään mahdollista pyytää heistä kaikista seurakunnalta sukuselvitystä.

Ihan oma mokani sitten oli, että jouduin vaivaamaan Hämeenlinnan maakunta-arkistoa kyselyllä käyttöluvan myöntämisestä. Odotin nimittäin vastausta sähköpostiin enkä tajunnut katsoa Astiasta, jossa myönnetyt käyttöluvat näkyvät. No, arkisto vastasi ystävällisesti, kuten he yleensä aina tekevät. Varmaan Astian ohjeissa tämä asia oli selvitetty. Minä, joka aina jaksan oppilaitani muistuttaa ohjeiden lukemisen tärkeydestä, syyllistyn usein niiden sivuuttamiseen verkossa. Väittäisin, etteivät ihmiset yleensäkään lue ohjeita verkosta, eivät varsinkaan, jos ne ovat yhtä sivua pitemmät. (En muista, kuinka pitkät ne Astiassa ovat). Tässä olisi miettimisen paikka sivustoja suunnitteleville.

Nyt pitää sitten suunnitella Hämeenlinnan reissu. Aion ensin tehdä nimilistan Tampereella vuoden 1915 jälkeen asuneista sukulaisista. Ennen reissua on vielä uudestaan sukellettava Astian uumeniin ja tilattava tarpeelliset osoitekortit tutkijasaliin. Toivottavasti vielä muistan, miten ne löytyvät.

Isäntä vai ei?

Siikaisissa kuoli 1860 vanhaisäntä Erkki Mikonpoika Nauriskoski. Hän oli syntynyt 1795 Siikaisten Otamon Vanhatalossa, myöhemmin Mikkolaksi kutsutussa talossa. Hänen vaimonsa Maria Sakarintytär muutti leskeksi jäätyään vanhaan kotitaloonsa Pomarkun Kiilholmaan. Maria oli syntynyt 1806 ja kuoli Kiilholmassa 1867. He olivat avioituneet 1829. Lapsia pariskunnalla ei ollut.

Ihan en ole selvillä siitä, missä vaiheessa Erkistä on tullut tilallinen. Mielestäni hän ei missään vaiheessa ollut isäntänä sen paremmin Nauriskoskella kuin Kiilholmassakaan. Pariskunta nimittäin asui Kiilholmassa 1830-luvulla. Koska aiemmin näistä yhteiskunnallisen aseman määritteistä oltiin hyvin tarkkoja, päätin tarkistaa Erkin tilanteen uudemman kerran. Sivumennen sanoen olen monta kertaa naureskellut paikallislehtien kirkollisten ilmoitusten entisen tilallisen tyttärille, joita esiintyi pitkälle 1900-luvulle.

Takaisin Erkkiin. Hän muutti kotoaan Nauriskoskelle vuoden 1828 aikoihin. Samaan aikaan hänen veljestään Isakista tuli Nauriskosken isäntä. Edelleen seuraavassa rippikirjassa Erkki on merkitty isännän veljeksi. Vaimo Maria on tullut Pomarkusta 1829. Vuonna 1834 pariskunta on muuttanut Pomarkkuun. Sieltä he löytyvät Kiilholman tilalta, jonka isäntänä on Erkin veli Antti Mikonpoika. Otamon Vanhatalon ja Kiilholman suvut kietoutuivat mielenkiintoisella tavalla keskenään. Erkin veli Antti avioitui Marian äidin Anna Tuomaantyttären kanssa, joka oli jäänyt leskeksi. Erkin sisko Kaisa taas avioitui Marian veljen Juhon kanssa. Kiilholmassa Erkki on merkitty vävyksi. Sitähän hän oli, nimittäin Anna Tuomaantyttärelle. Erkki ja Maria palasivat Nauriskoskelle 1837. Nyt Erkistä sitten tuli vanhaisäntä.

Mysteeri näyttää säilyvän. On mahdollista, että isännyyden näkymättömyys johtuu puutteellisista merkinnöistä. Erkin veli Isak, Nauriskosken isäntä nimittäin kuoli 1833. Ehkä Erkki oli isäntänä hetken joko ennen muuttoaan Kiilholmaan tai sieltä palattuaan. Tämä vain ei ole tullut kirjatuksi rippikirjaan, mikä ei ole mitenkään poikkeavaa. Pappi näyttää tehneen muutokset mieluiten vasta uuteen rippikirjaan. Myös tilojen jakamiset voivat olla puutteellisesti kirjatut, vaikka en sellaiseen selitykseen tässä uskokaan. Pysyköön Erkki vanhana isäntänä.