Oikeudet vastakkain - mikä sairastuttaa lapset?

Kauhistuneena luin Helsingin Sanomista (paperiversiossa laajempi) jutun lapsista, jotka ovat niin sairaita, etteivät pysty keskittymään pientäkään hetkeä. Lisäksi he saavat raivokohtauksia ja käyvät toisten oppilaiden ja opettajien kimppuun.  Ihan niin hankaliin tapauksiin en ole itse onneksi törmännyt, mutta keskittymiskyvyttömyys on kyllä lisääntynyt.

Joitakin vuosia sitten otettiin käyttöön inkluusio eli periaatteissa kaikki lapset opiskelevat normaaliluokissa, tarvittaessa tuettuina ja mahdollisesti osittain erityisopettajan kanssa. Kuten arvata saattaa, ei resursseja ole löytynyt tarpeeksi. Niinpä meillä on nyt kaksi oikeutta vastakkain. Jokaisella oppilaalla on oikeus opiskella lähikoulussa kunnosta ja taidoista riippumatta. Toisaalta jokaisella oppilaalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Pitäisimmekö me aikuiset turvallisena sellaista työympäristöä, jossa joku päivittäin saa raivokohtauksen? Löytyykö rahat siihen, että näillä toisten turvallisuutta uhkaavilla lapsilla on koko ajan aikuinen avustaja vierellään? Löytyykö halukkaita avustajia murrosikää lähestyville lapsille?

Mikä sitten olisi näille lapsille parasta? Onko se meno tavalliseen kouluun, jossa on paljon oppilaita, erilaisia häiriötekijöitä, monenmoista poikkeusohjemaa, kuten vierailuja, esityksiä ja juhlia? Vai olisiko sittenkin parempi pieni koulu, jossa meno pyritään rauhoittamaan niin pitkälle kuin mahdollista?  Erityisen pettynyt olin ns. asiantuntijoiden lausuntoihin lehtijutussa. Kyllä näiden oppilaiden nyt vaan pitää kouluun päästä, se on heidän oikeutensa. Hoitoa ei tunnu riittävän monellekaan.

Mikä sitten tekee oppilaista näin käyttäytyviä? Onko yhteiskuntamme muuttunut niin, että se tuottaa keskittymiskyvyttömyyttä? Vai onko se aiemmin pelolla pidetty pimennossa? Näitä asioita ajattelin pohdiskella seuraavassa tekstissä.