Taavetti Matinpoika syntyi 1815 Vähä-Nyppelin talossa Mouhijärvellä. Vaikka hän oli talon toiseksi vanhin poika, ei isännäksi tai edes torppariksi pääsystä tainnut olla toiveita. Mieheksi vartuttuaan hän lähti veljiensä tavoin rengiksi lähiseudun taloihin. Viimeinen merkintä hänestä on Tupurlan Tomilta 1839. Sen mukaan hän on muuttanut Turkuun. Tässäpä on taas oivallinen paikka urputttaa Digitaaliarkiston aikarajoista. Mouhijärven muuttaneiden luettelo 1837 - 1890 ei tietenkään aukene verkossa. (Saatte kyllä ihan vapaasti käskeä minua kävelemään arkistoon.)
Turun seurakuntien muuttaneiden luetteloita toki on verkossa tuolta ajalta. Mutta mutta... Niistä ei löydy Taavettia, ei ainakaan vuosilta 1839 - 1841. Ei suomalaisesta eikä ruotsalaisesta seurakunnasta. Olen jopa ottanut huomioon sen mahdollisuuden, että patronyymi olisi jätetty pois ja hänelle olisi annettu sukunimi. Todennäköisintähän kai olisi, että Taavetti olisi mennyt Turkuun käsityöläisoppiin. Yksi aiempikin Turkuun oppipojaksi muuttanut minulta on kateissa Turun ajalta, vain poismuuttaessa annetun muuttokirjan olen löytänyt. Olisiko Turussa ollut joku erityinen tapa merkitä mestareiden oppipojat, joita kaupungissa riitti? Toisaalta, kun muuttokirjan kanssa kotiseurakunnasta lähti, piti kai oppipoikakin Turun kirjoihin laittaa.
Ehkäpä Taavetille on vain tullut mutkia matkaan. Jos oltaisiin 1800-luvun lopulla, tarkistaisin ensimmäiseksi Tampereen muuttaneiden luettelot. Vuosisadan alkupuolella ei Tampereen vetovoima vielä kovin paljon maaseudulla näkynyt. Olen tietysti Hiskistä katsellut Mouhijärven lähiseurakunnissa avioituneita Taavetti Matinpoikia, mutta oikein lupaavaa tapausta ei ole löytynyt. Joitakin olen tarkistanutkin. Laajempaa hakua ei Taavetti Matinpoika-nimiyhdistelmällä hyödytä tehdä. Taitaa olla Taavetin osalta tuumaustauon paikka.
Rupesin tuossa ruokaa laittaessani pohtimaan, koska juuresten ja vihannesten käyttö oikein alkoi Suomessa kasvaa. No, nauris tietysti on ikivanha ja perunaakin (jos se nyt juurekseksi lasketaan) on syöty hyvän aikaa. Mutta miten oli tavallisen kansan keskuudessa 100 vuotta sitten? Pappiloiden ja kartanoiden puutarhat kukoistivat, mutta torpparin kasvimaassa ei tainnut kovin paljon olla lajikkeita. Omenapuita ja marjapensaita sentään osalla oli. Uskoisin myös porkkanan, punajuuren ja sipulin olleen tunnettuja. Rosollia lienee tehty jouluksi, samoin porkkanalaatikkoa. Ehkä sipuli sopi läskisoosinkin joukkoon.
Lapsuudessa tuli kasvimaata kitketyksi lukemattomia kertoja. Mitä siellä oikein kasvoi? Niitä samaisia sipuleita, porkkanoita ja punajuuria nyt ainakin. Pienet porkkanat olivat makeita ja niitä syötiin raakana, vähän vain vedessä huuhdottiin. Ihme, ettei mikään pöpö iskenyt. Punajuurta laitettiin joskus jauhelihan joukkoon. Tehtiin Lindströmin pihvejä, kuten koulussa oli opittu. Keräkaalia ja kukkakaalia kasvatettiin myös. Kaalikeittoa syötiin ja kukkakaali kelpasi ainakin kesäkeittoon. Tilliä ja persiljaa oli hiukan, mutta aika vähäistä niiden käyttö oli. Sokeriherneitä muistan myös syöneeni suoraan kasvimaalta. Retiisi valmistui varhain, kovin pitkään sitä ei syöty. Hapanta raparperia popsittiin niinikään raakana.
Kyllähän tuosta jo kertyi jonkinmoinen lista vihanneksia ja juureksia. Luulen samanlaisen kasvimaan löytyneen 50-luvulla joka mökin pihasta. Ei meillä mitenkään erityisen harrastuneita oltu. Vihannesten ja juuresten terveellisyydestä alettiin vähitellen puhua, ehkä enemmänkin 60-luvulta alkaen. Kauppojen valikoima kasvoi, kun elintaso nousi. Nyt tarjontaa on niin, ettei kaikkien käyttötakoitusta edes välttämättä tiedä. Ja kyllähän me elämme terveellisemmin: terveempinä pidempään kuin esivanhempamme. Niinhän tilastot kertovat. Joskus kuolinilmoituksia katsoessa tosin pitää silmään 40-, 50- ja 60-luvulla syntyneiden määrä.
Tartunpa nyt kerran ajankohtaiseen aiheeseen, tähän hevosenlihakohuun. Kohu sinänsä lienee kohtuuton. Jos eineksistä ei hevosenlihaa pahempaa löydy, on kyse vain huijauksesta, petoksesta tai mikä oikea lakitermi lieneekään. Yksittäisen kuluttajan kohdalla summat eivät ole tähtitieteellisiä, yritykset kaiketi ovat menettäneet enemmän, jos ovat hevosenlihasta maksaneet naudanlihan hinnan. Käykööt siis oikeutta keskenään tai sopikoot korvauksista. Tietysti on hyvä eri maissa myös tutkia mahdolliset lääkeaine- ja hormonijäämät. Mihinkään kauhean suurisuuntaiseen operaatioon ei kuitenkaan pelkän hevosenlihan perusteella ole aihetta.
Kun hevonen ennen vanhaan vietiin teurastamolle, sanottiin sen menevän makkaraksi. Suomessa hevosenlihaa on siis käytetty elintarvikkeissa kauan. Kun eineksiä ei ollut, ei niissä ollut hevostakaan, tuota makkaraa nyt lukuun ottamatta. Hevosia ei teurastettu kotona kuin korkeintaan hätätilanteessa. Miten asia oli ennen teurastamojen aikaa, sitä en tiedä. Kun lihaa ei muutenkaan maaseudulla juuri kaupasta ostettu, ei niissä liene ollut hevosenpaistia tarjolla. Ehkä kaupunkien lihakaupat pitivät sitä valikoimissaan. Hevonen oli ennen kaikkea työjuhta, jota pidettiin niin kauan kuin se jaksoi vetää kuormia. Niinpä sen liha ei liene ollut enää herkullisimmillaan kun se lopulta päätyi teurastamolle.
Oli Suomessakin silti tunteita hevosta kohtaan. Se oli pitkäaikainen työtoveri, kenties ihan syntymästä saakka kotona kasvatettu. Kun siitä jouduttiin luopumaan, oli isännällä suru puserossa. Jos hevonen oli sävyisä, kaipasi sitä koko talon väki. Hyvän hevosen menetystä oli luvallista surra. Hevosen kunnioituksesta kertonee sekin, ettei hevosnylkyriä oikein pidetty arvossa ammattina, vaikka nahan tarve ymmärrettiinkin. Tämä on tietenkin perimätietoa, ei moista ammattia enää kukaan minun lapsuusaikanani harjoittanut.
Uskollinen työtoveri
Järjestelin pitkäksi venynyttä kirjanmerkkilistaani ja mietin samalla ongelmaa, joka tuntuu olevan pysyvä, ainakin omalla kohdallani. Kun seuraa keskustelupalstoja, blogeja ja sivustoja, jotka liittyvät sukutukimukseen, löytää usein linkkejä uusille mielenkiintoisille sivuille. Linkkejä tulee laitetuksi kirjanmerkkeihin tai tallennetuksi muuten. Kun sitten etsii tietoa jostakin sillä kertaa kiinnostavasta aiheesta, ei aiemmin muistiin laitettua linkkiä olekaan helppo löytää omista kokoelmista.
Olen toki kokeillut erilaisia ratkaisuja. Olen järjestellyt kirjanmerkkini hyvään järjestykseen kansioihin. Olen käyttänyt verkossa olevaa palvelua, taisi olla Delicious siihen aikaan. Olen jopa tallentanut linkkejä Wordilla omiin kansioihinsa. Mikään ei kuitenkaan tunnu oikein hyvin toimivalta. Kansioinnista huolimatta kirjanmerkeissäni on taas sekasotku. Deliciousin salasanan unohdin (tietysti!), sitäpaitsi palveluun hakeutumisessa on oma vaivansa. Ja vaikka kuinka fiksusti nimeän word-tiedostoni, ei niiden löytäminen ole jonkun ajan kuluttua helppoa.
Taitaakin olla niin, ettei pysyvää ratkaisua ole olemassa. Vähän kuten huusholli on välillä siivottava, on järjestystä pidettävä myös linkkien suhteen. Toimimattomia tulee samassa yhteydessä karsittua listoilta. Voisin kuitenkin taas yrittää luoda linkkilistan johonkin verkkopalveluun, olisihan se kätevä vierasta konetta käyttäessä. Jos nyt sitten muistaa sen salasanan. Siispä linkkikansioita järjestelemään!
Useimmilla lienee suvussaan kaksi pariskuntaa, joiden jäsenet olivat pareittain sisaruksia. Vaikkapa veljesten vaimot olivat sisaria keskenään. Ehkä vielä yleisempää on, että veli avioitui sisarensa miehen sisaren kanssa. Kummassakin talossa poika sai isännyyden eikä omaisuuttakaan tarvinnut jakaa laajemmalle. Usein tällaiset avioliitot taisivat olla sovittuja, mutta kenties järki myös auttoi tunteita. Kun talollisten lapset katselivat sillä silmällä muiden talollisten lapsia, ei valinnan varaa ollut ihan hirveästi.
Nyt kuitenkin kerron sisaruksista, joiden avioliittoihin omaisuus ei vaikuttanut. Karkun pitäjänräätäli Wikströmin tyttäret Leena (s. 1824) ja Anna-Liisa (s. 1826) avioituivat Mouhijärvellä Vähä-Nyppelin veljesten Malakiaksen (s. 1819) ja Isakin (s. 1824) kanssa. Vaikka Vähä-Nyppeli olikin talo, lähtivät Malakias ja Isak rengeiksi Mouhijärven taloihin. Talo joutuikin pian pois suvulta. Jossain palveluspaikassa he kohtasivat Leenan ja Anna-Liisan. Kumpikin pariskunta avioitui 1849, ei kuitenkaan samana päivänä. Koska kaikki olivat tuossa vaiheessa palkollisia, ei raha varmaankaan ratkaissut aviokumppania. Tuttu puhemies saattoi kyllä vaikuttaa asiaan.
Malakias ja Leena muuttivat pian Karkkuun, missä rengintyöt jatkuivat eri taloissa. Asuinpaikkoja kertyi useita ja välillä Malakias ilmeisesti asui erillään perheestään, koska oli renkinä toisella kylällä. Lapsia syntyi muutama ja he lähtivät melko nopeasti kotoa pois palkollisiksi. Lopulta ikä ilmeisesti alkoi painaa, kun Malakias ja Leena asettuivat Vihtiälän kylään itsellisiksi. Malakias kuoli 1891, Leena eli vuoteen 1902.
Toinen pariskunta Isak ja Anna-Liisa jatkoivat Mouhijärvellä. Isak oli renkinä eri taloissa, useimmiten Salmin kylässä. Heillekin syntyi muutamia lapsia, joista ainakin kaksi kuoli pienenä. He ehtivät olla naimisissa parikymmentä vuotta, kunnes Isak kuoli 1868. Lieneekö nälkävuosilla ja kulkutaudeilla ollut vaikutusta. Anna-Liisa muutti jonkin ajan kuluttua Karkkuun, löysi sieltä uuden puolison ja palasi tämän kanssa Mouhijärvelle. Heille syntyi yksi poika. Uusi puoliso Taavetti Aaponpoika muutti perheineen pian Tampereelle, josta löytyi työmiehelle työtä. Ainoa lapsi kuoli pian Tampereelle muuton jälkeen. Anna-Liisa kuoli 1885, Taavetti oli elossa vielä 1899, kun Tampereen digitoidut rippikirjat päättyvät.
Vaikka aviomiehet olivat veljeksiä ja vaimot sisaria, eivät pariskunnat tainneet pitää ihmeemmin yhteyttä. Lasten kummeiksi eivät ainakaan ole kelvanneet toisilleen, mieluummin on pyydetty talojen isäntiä ja emäntiä. Naapuripitäjissä toki asuttiin, joten matka ei ollut hirveän pitkä. Eihän rengin perhe tietenkään ole pystynyt vieraita majoittamaan. Jospa sitten isommissa juhlatilaisuuksissa ovat tavanneet.
Olen näissä blogiteksteissä ennenkin seuraillut Tampereen juhannuskyläläisten tonttiasioita 100 vuotta sitten. Heidän torppiensa vuokrasopimukset olivat päättymässä eikä kaupunki halunnut niitä uusia. Vaatimattomien rakennusten tilalle haluttiin uutta ja ehompaa. Rahatoimikamari otti aika tylyn linjan heidän pyyntöönsä saada jostakin tilalle uudet tontit. Kaupunginvaltuusto kuitenkin palautti asian rahatoimikamarin uudestaan valmisteltavaksi. Se sai aikaan seuraavan esityksen (AL 16.2.1912):
Koska juhannuskyläläisten vuokratontit olivat esteenä X kaupunginosan katujen ja tonttien järjestelylle, pitäisi löytää menettely, joka tekisi talojen siirtämisen muualle heille edulliseksi. Jokaista vuokrasiirtoa tulee kuitenkin käsitellä erikseen. Vanhan vuokraoikeuden luovuttajan tulisi saada jäljellä olevaksi vuokra-ajaksi vakinainen tontti entisellä vuokralla. Tämän ajan kuluttua tulisi vuokraajan saada lunastaa (uusi) tonttinsa ennakolta sovitusta summasta, josta rahalla pitäisi maksaa 10 % ja loppu tulisi kiinnitystä vastaan velaksi 10 vuodeksi viiden prosentin korolla. Rahatoimikamari ehdotti, että valtuusto velvoittaisi Juhannuskylän vuokralaiset kolmen vuoden kuluessa kääntymään rahatoimikamarin puoleen, jotta tällaiset vaihtosopimukset vakinaisille tonteille siirtymiseksi saataisin kunkin kohdalla aikaan.
Jutusta ei vielä selvinnyt kaupunginvaltuuston kanta. Tiedossa ei myöskään ole, kuinka monen kohdalla näitä vaihtoja ehdittiin tehdä. Tuosta ajankohdasta oli enää kuusi vuotta sotaan, joka vaikutti kaupunkikuvaan melko paljon. Tuskinpa Juhannuskylän puutalotkaan kokonaan säästyivät, vaikka tuho ei valokuvissa näytä yhtä pahalta kuin Tammelan puolella. Siiri-tietokannan kuvahaku näyttää löytävän melko paljon kuvia vanhasta Juhannuskylästä. En kuitenkaan rupea niistä maksamaan. Tässä muutamia linkkejä pikkukuviin:
Tyttö kaivolla
Juhannuskylän taloja
Satakunnankadulta
Siukolankatu 1918
Aamulehti julkaisi 14.2.1912 jostain syystä pienen jutun otsikolla "Lukkarin laki". Siinä kerrotaan, mitä lukkarin tehtäviin muun muassa kuului vuoden 1619 lain mukaan. Tuolloin kuninkaana oli Kustaa II Adolf. En ole tarkistanut tekstiä alkuperäisestä. Nopealla nettihaulla en myöskään saanut selville, milloin kyseinen laki on julkaistu suomeksi. Kenties siitä on ilmestynyt 1900-luvun alussa jokin käännös tai uusintapainos, johon juttu pohjaa. Mutta siis ne lukkarin tehtävät:
- Lukkari seuratkoon pappia pappiskokoukseen, jos sen laiminlyö maksakoon papille 3 äyriä sakkoa.
- Hän kantakoon myöskin piispan, provastin ja kirkkoherran kirjeet lähimmälle lukkarille, jos sen laiminlyö maksakoon piispalle 3 äyriä sakkoa.
- Hänen pitää myöskin kaikkina aikoina soittaa kelloa pyhän aterian kunniaksi, joka aamu ja ilta läpätä 3 äyrin sakon uhalla pitäjälle yksinään.
- Hänen pitää myöskin ilmoittaa papille sairaskutsut edellisenä iltana, jos hän saa kutsun tietää ja hänen pitää seurata jokaista kutsua kalkin ja kirjan kanssa, jos sen laiminlyö maksakoon 3 äyriä sakkoa lain mukaan.
- Lämmittäköön myös papin saunan ja kerran viikossa palvelkoon sekä vastat valmiina pitäköön.
- Samoin teurastakoon hän papille, jos niin tarvitaan.
- Jos lukkari ei voi aina laulaa vuoden kuluessa, tehköön sen edestä papille päivätyötä.
- Niin myöskin pitää lukkarin kylvää papin siemenet ja korjata hänen viljansa ajallaan, niin että se tulee hyvään säilöön, taikka ottaa toinen sijaansa; jos sen laiminlyö maksakoon 3 äyriä sakkoa ja korvatkoon kaiken vahingon.
- Lukkarin ja hänen vaimonsa tulee kantaa kaljaa ja tynnyriolutta ja siitä pitää hänen saada vetokannunsa.
- Lukkairin vaimon pitää myöskin tehdä papin taikinan ja leipoa leivät, jos niin tarvitaan ja saakon siitä lämpiäiset.
- Kun lukkari kaiken tämän täyttää vuoden kuluessa, niinkuin määrätty on, silloin pitää papin antaa hänelle pari kenkia sekä pari hyviä villasukkia.
Veikkaan, että käännös on tehty myöhemmin, 1600-luvun suomenkieli olisi kuulostanut hiukan toisenlaiselta. Lukkari taisi tuohon aikaan olla hiukan rengin asemassa. Opetusvelvollisuuttakaan ei vielä ollut. Lukkarikunta saattoikin olla hiukan kirjavaa koulua käyneistä lukutaidottomiin.
Tekstit
