Makkaraksi?

Tartunpa nyt kerran ajankohtaiseen aiheeseen, tähän hevosenlihakohuun. Kohu sinänsä lienee kohtuuton. Jos eineksistä ei hevosenlihaa pahempaa löydy, on kyse vain huijauksesta, petoksesta tai mikä oikea lakitermi lieneekään. Yksittäisen kuluttajan kohdalla summat eivät ole tähtitieteellisiä, yritykset kaiketi ovat menettäneet enemmän, jos ovat hevosenlihasta maksaneet naudanlihan hinnan. Käykööt siis oikeutta keskenään tai sopikoot korvauksista. Tietysti on hyvä eri maissa myös tutkia mahdolliset lääkeaine- ja hormonijäämät. Mihinkään kauhean suurisuuntaiseen operaatioon ei kuitenkaan pelkän hevosenlihan perusteella ole aihetta.

Kun hevonen ennen vanhaan vietiin teurastamolle, sanottiin sen menevän makkaraksi. Suomessa hevosenlihaa on siis käytetty elintarvikkeissa kauan. Kun eineksiä ei ollut, ei niissä ollut hevostakaan, tuota makkaraa nyt lukuun ottamatta. Hevosia ei teurastettu kotona kuin korkeintaan hätätilanteessa. Miten asia oli ennen teurastamojen aikaa, sitä en tiedä. Kun lihaa ei muutenkaan maaseudulla juuri kaupasta ostettu, ei niissä liene ollut hevosenpaistia tarjolla. Ehkä kaupunkien lihakaupat pitivät sitä valikoimissaan. Hevonen oli ennen kaikkea työjuhta, jota pidettiin niin kauan kuin se jaksoi vetää kuormia. Niinpä sen liha ei liene ollut enää herkullisimmillaan kun se lopulta päätyi teurastamolle.

Oli Suomessakin silti tunteita hevosta kohtaan. Se oli pitkäaikainen työtoveri, kenties ihan syntymästä saakka kotona kasvatettu. Kun siitä jouduttiin luopumaan, oli isännällä suru puserossa. Jos hevonen oli sävyisä, kaipasi sitä koko talon väki. Hyvän hevosen menetystä oli luvallista surra. Hevosen kunnioituksesta kertonee sekin, ettei hevosnylkyriä oikein pidetty arvossa ammattina, vaikka nahan tarve ymmärrettiinkin. Tämä on tietenkin perimätietoa, ei moista ammattia enää kukaan minun lapsuusaikanani harjoittanut.

 

Uskollinen työtoveri