Salakuvausta murhemielellä

Eilen kävin paikallisessa yliopiston kirjastossa tutkimassa vapaakappalekirjastopäätteellä niitä digitoituja sanoma- ja aikakauslehtiä, joita ei voi verkossa vapaasti lukea. Tai oikeastaan tärkein asia ei ole lukeminen (voihan lehtiä toki lukea mikrofilmiltä useammassakin paikassa), vaan mahdollisuus tehdä hakuja. No, löysin kaikenlaista kiinnostavaa. Vapaakappalepäätteet on kytketty vain kirjastojen sisäiseen verkkoon, joten niiltä ei saa tallennetuksi mitään sähköisessä muodossa, kun paikallinen tallentaminenkin on estetty. Koska valokuvaamista ei ollut nimenomaan kielletty (?), kuvasin löytämäni puhelimella. Kukaan ei tullut sanomaan mitään, mutta oletan, ettei kuvata olisi saanut, syntyyhän siinäkin sähköinen tallenne. Podin siis hiukan huonoa omaatuntoa samalla kun mietin, miksi tämän pitää olla niin vaikeaa, monessakin mielessä. Harmitti.

Historiallisen sanomalehtikirjaston sivulla sanotaan, että "Tekijänoikeuden alaista aineistoa digitoidaan yhteistyössä esim. lehtitalojen kanssa." Onko sähköisen tallennuksen esto kenties lehtitalojen vaatimus? Vai ylireagoiko Kansalliskirjasto tekijänoikeuksia vaaliessaan? On kai kuitenkin minun mokani eikä heidän, jos työnnän sähköisen kopion suoraan julkisuuteen tekijänoikeuksia miettimättä (mitä kyllä somessa laajasti tapahtuu). Entä jos otan sen sallitun paperikopion ja skannaan sen? Sama lopputulos hiukan vaikeamman kautta. Miksi minua kaupunginkirjastossa on ystävällisesti opastettu käyttämään mikrofilmiltä skannaavaa laitetta, vaikka on nähty, että kyseisellä filmillä on 50-luvun paikallislehteä?

Tämä taitaa olla aikakauslehtipuolelta, mutta omaa tuskin kovin suurta taiteellista arvoa.

Toinen minua harmittava seikka ovat nuo tekijänoikeudet tai oikeastaan niiden liioittelu (omasta mielestäni). Ymmärrän kyllä, että aikakauslehtien vanhoissa numeroissa on julkaistu sellaistakin aineistoa, jolla voi vielä tänä päivänä olla kaupallista arvoa. Tällaisia ovat vaikka tunnettujen kirjailijoiden tekstit. Mutta entä tavalliset sanomalehtijutut? Kuka on valmis maksamaan 80 vuotta vanhasta uutistekstistä? Tällaiselle harrastelijasukututkijalle se voisi olla arvokas. Voinhan sitä toki referoida ja siteerata, se ei ole ongelma. Mutta jos tekijänoikeudet estävät lehden digitoinnin, en koskaan saa tietää uutisesta. Ei taida olla kovin monta harrastajatutkijaa, joka olisi selannut monta kertaa viikossa ilmestyneiden sanomalehtien vuosikerrat läpi kymmenien vuosien ajalta. Eikö sanomalehtijuttujen tekijänoikeus voisi olla samantapainen kuin valokuvien?

Olisihan näitä vanhoja tekstejä kiva sukusivuilla julkaistakin, mutta se ei ole pääasiani. Valokuvasin kirjastossa, koska se oli nopein tapa tehdä huolellisia muistiinpanoja. Teksti semmoisena kuin se on aikanaan julkaistu, ei oma nopea siitä tehty muistiinmerkintä. Joku voi sanoa, että Historiallisen sanomalehtikirjaston haku ei toimi täydellisesti. Minulle se kuitenkin riittää. Minä etsin pieniä lisätietoja sukulaisistani. Ne jotka tekevät tieteellistä tutkimusta 30-luvun lehtikirjoittelusta pyöritelkööt vapaasti mikrofilmejä.

Tiedän kyllä, että olen valittanut asiasta jo aiemmin. Ja varmaan tulen palaamaankin tähän aiheeseen.