Maatilat kirjoissa

Viime vuosisataa tutkiva sukuharrastelija voi toisinaan turvautua maatilakirjoihin siinä toivossa, että ne antaisivat lisätietoa suvun vaiheista. Mitä seuraavassa kirjoitan, koskee Pirkanmaata, mutta on luultavasti luovasti sovellettavissa muuhunkin Suomeen. Kirjastojen ja arkistojen hyllyistä tätä kirjallisuudenlajia löytyy vaihtelevasti, kannattaa tarkistaa useammastakin paikasta ja verkosta, tietenkin.

Jos tila on ollut olemassa riittävän kauan, voi sen tiedot löytää 1930-luvulla julkaistusta Suomen maatilat-kirjasarjasta. Siihen pohjaava tietokanta on myös verkossa ja näköjään sinne kootaan tietoja nykyisistä tiloistakin. Muita käyttämiäni kirjoja ovat esimerkiksi Suomen maatalouden järjestöväkeä (Kyllikki Kaila 1971), Kotiseutuni Pirkanmaa, Kotiseutumme (eri kuntia), Suomen pienviljelijät ja Suuri maatilakirja. Teoksia on luultavasti muitakin.

Tiedot  aiemmista omistajista ja rakennuksista on näihin kirjoihin on antanut keräyshetken aikainen omistaja. Ne ovat usein muistitietoa ja niihin on syytä suhtautua kriittisesti. Ymmärtääkseni aiemmin ei esimerkiksi uuden päärakennuksen rakentamiseen tarvittu lupaa ja näin ollen rakentamisvuodet voivat olla epätarkkoja. Lainhuutoasiakirjat sen sijaan on tallennettu maakunta-arkistoihin ja suhteellisen helposti tarkistettavissa.

Maatila Hangon Porsössä 1941.Lähde: SA-kuva

Uusimmasta 2000-luvulla painetusta teoksesta näkyi myös se, etteivät kaikki enää tiedä, mikä torppa oli. Oliko puute kerääjän vai isäntäväen tiedoissa, sitä ei voi tietää. Joka tapauksessa yhden mäkitupa-alueen väitettiin tulleen perintönä, vaikka asiakirjojen valossa niin ei ollut. Samoin erään tilan maiden väitettiin kuuluneen suvulle jo pitkään, vaikka kyseessä oli 1920-luvulla itsenäistynyt torppa.

Parhaimmillaan kirjat tiesivät kertoa tarkat tiedot edellisistä omistajista. Sukututkijalle kenties lisätietoa. Monet ovat varsinkin aiempina vuosina kirjanneet tarkasti myös lastensa tiedot. Enää ei ehkä niin tehtäisi. Siispä lähde, mutta kriittinen suhtautuminen paikallaan.