Puolipessimististä optimismia

Kesän aikana sukututkimus on jäänyt vähiin. Tai ainakin tulokset ovat vähäisiä, sukututkimusohjelma ja digitoidut lähteet ovat kyllä olleet avoimina näytöllä. Suurin syy on siinä, että en enää pääse eteenpäin (lue ajassa taaksepäin) helposti seuraamalla henkilöitäni rippi- ja historiakirjoissa. Ne helposti ja vähän vaikeamminkin avautuvat polut on nyt kuljettu. Voi sukututkimusohjelman uumenissa vielä toki olla esivanhempieni sisaruksia, joiden kohtalo kaipaisi selvitystä. Lähinnä tätä olenkin kesällä puuhannut. 

On minulla toki sukulinjoja, joita en ole päässyt 1700-lukua kauemmaksi. Monista sellaisista tapauksista olen näissä teksteissä kirjoittanut. Eilen viimeksi selasin henkikirjoja selvittääkseni, mistä Matti Juhonpoika ja Karin Juhontytär ilmestyivät 1770 alkavaan rippikirjaan. Sitä edeltävä kun ei ilmeisesti ole säilynyt tai ainakaan sitä ei ole digitoitu. Pääsin taaksepäin kokonaiset kahdeksan vuotta. Vahvistui, että juuri heidät oli vihitty 1762. Mutta arvatkaas, kuinka monta Matti Juhonpoikaa lähiseuduilla oli henkikirjoissa tarjolla! 
  
Yllä olevalla yritän sanoa, että eteenpäin päästäkseni minun pitäisi motivoida itseni vaativampien lähteiden äärelle. Lähinnä kyseeseen tulevat tuomiokirjat. Olisiko joku Matti Juhonpojan sisaruksista ollut tyytymätön isän tai äidin kuoleman jälkeen saamaansa perintöön ja nostanut oikeusjutun? Tai olisiko hän itse ollut mukana jutussa, josta samalla kävisi ilmi hänen alkuperänsä? On se mahdollista, mutta todennäköisyys ei ole hirveän suuri. Tuomiokirjojen tutkiminen on aikaa viepää, kun runsaahkon tekstin joukosta pitää yrittää poimia kiinnostavat henkilöt. Hakemistoja ei välttämättä ole, ei ainakaan henkilötasolle meneviä. Mutta enköhän minä vielä sitä kauttakin etene, kunhan taas saan motivaation kohdalleen. 

Kuvan lisääminen ei Bloggerissa näytä tällä hetkellä toimivan, julkaisen siis pelkän tekstin.