Fredrik Theodor syntyi 1815 Suoniemellä. Kaksitoistavuotiaana hän muun perheen mukana muutti Mouhijärvelle, missä hänen isänsä rupesi puustellin vuokraviljelijäksi. Muuttomatka ei ollut pitkä, kyseessä olivat naapuripitäjät. Puustellin hoito sujui hyvin niin kauan kuin oman perheen lapsista riitti työvoimaa. Kun lapset aikuistuivat, he hankkivat ammatit ja perustivat perheet. Kaikkia ei puustelli elättänyt. Fredrikin vanhin veli yritti vielä hoitaa puustellia isänsä jälkeen, mutta lopulta kaikki joutuivat muuttamaan sieltä. Sosialinen nousu taittui laskuksi. Useimmista tuli itsellisiä.
Fredrik Theodor lähti 1837 Turkuun tai sinne hänen ainakin piti rippikirjamerkinnän mukaan mennä. Turun seurakuntien muuttaneissa häntä ei näy. Todennäköisesti hän on jäänyt johonkin lähikuntaan, mahdollisesti Lemuun tai Askaisille. Mahdollisesti hän oli renkinä, koska muutakaan ammattia hänellä ei myöhemmin näyttäisi olleen. Turun seudulla hän hankki itselleen rikoshistorian. Mouhijärven myöhemmät rippikirjat tietävät kertoa, että hänet määrättiin 1840 raastuvanoikeudessa (Turun?) varkaudesta, palveluksesta karkaamisesta ja murtovarkaudesta kärsimään 40 paria raippoja ja julkinen kirkkorangaistus. Tämä ei kuitenkaan auttanut. 1844 hän oli taas tuomiolla, tällä kertaa Lemun käräjäoikeudessa. Murtovarkaudesta seurasi sama rangaistus kuin aiemminkin. Häntä ilmeisesti kuultiin myös varkaudesta Liedossa ja väärennöksestä Ikaalisissa.
Ehkä Fredrik Theodor istui jalkapuussakin, mutta tuskin tässä, joka on Ulvilan Pyhän Olavin kirkosta. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Ulvilan_jalkapuut.JPG
Vuonna 1849 Fredrik Theodor palasi Mouhijärvelle. Hän avioitui erään Kaisa-lesken kanssa ja sai hänen kanssaan pojan, joka kuitenkin kuoli pienenä. Fredrik työskenteli ensin renkinä, sittemmin perhe eli itsellisinä. Rehellinen elämä ei nytkään pitkään jaksanut viehättää. 1852 tuli käräjäoikeudelta tuomio varkaudesta ja murtovarkaudesta. Ilmeisesti tässä vaiheessa olisi vankila ollut edessä, kun kyseessä oli kolmas kerta. Rippikirjoihin on kuitenkin tehty merkintä, että hän on lähtenyt paikkakunnalta ("Orten afviken").
Tämän jälkeen Fredrik Theodorista ei näy mitään merkkiä. Vaimonsa luokse hän ei enää palannut, tämä sai 1872 alkaviin rippikirjoihin merkinnän leski. Voisi ajatella, että hän pakoili aikansa, mutta joutui lopulta telkien taakse. Kenties hän kuoli vankilassa. Etsin häntä Turun lääninvankilan digitoiduista vankiluetteloista, mutta siellä hän ei näyttänyt olleen. Ihan Siperiaan saakka ei hänen noilla rikoksilla luulisi joutuneen. Tuon ajan sanomalehdetkään eivät näytä häntä noteeranneen. Niin jää Fredrik Theodorin loppu tuntemattomaksi.
En malta olla heittämättä muutamaa kommenttia julkisuudessa vellovaan koulukeskusteluun, vaikka mitään kauhean uutta ja mullistavaa sanottavaa minulla ei taida olla. Alppilan tapaukseen en ota kantaa. Media ei varmaan tiedä kertoa siitä kaikkea. Tuollaisesta nopeasta tilanteesta on paikalla olleillakin usein aika erilainen käsitys. Tiedotusvälineissä on näkynyt, miten (ilmeisesti) tapauksen lopussa oppilas räkytti opettajalle ja opettaja työnsi hänet pois saaden myöhemmin kovanpuoleisen rangaistuksen. Ai niin, eihän minun pitänyt ottaa kantaa. Tässä kuitenkin joitakin hajahuomioita koulun arjesta:
Lainsäätäjän ja ylimpien kouluviranomaisten pitäisi ottaa selkeä kanta siihen, tuleeko oppilaan totella opettajaa vai sallitaanko hänen tehdä aina oman järkensä/toiveidensa mukaan. Ryhmässä toimittaessa konflikteja välttämättä tulee. Edes aikuisten muodostama joukko ei sellaisilta välty. Silläkin on yleensä johtaja tai joku nousee sellaiseksi. Lapset - erityisesti murrosikäiset - tarvitsevat selkeän mallin näihin tilanteisiin. Jos heillä olisi nykyistä selvemmin säädetty velvollisuus noudattaa opettajan ohjeita, vältyttäisin usein myös ristiriidoilta vanhempien kanssa. Opettaja toimikoon silti yleensä niin demokraattisesti kuin mahdollista ja järkevää on, muistaen että vastuu on hänellä.
Vastuullinen aikuinen ei suuttuessaan menetä oman toimintansa kontrollia. Suuttumuksensa ja loukkaantumisensa saa silti näyttää. Jos aikuinen ei koskaan korota ääntään tai muulla tavoin reagoi lapsen huonoon käytökseen, miten tämä ylipäätään tietää tehneensä jotain pahaa. Ei lapsi mene rikki, jos hänelle asiasta huudetaan tai ollaan vihaisia. Sitten keskustellaan, pyydetään anteeksi ja sovitaan. Suuttuminenkin voi kärsiä inflaation, sitä pitää käyttää harkiten.
Tavallinen yläkoulun opettaja ei pysty poistamaan kahdeksas- tai yhdeksäsluokkalaista luokasta tai mistään muustakaan tilasta. Painimaan ei pidä käydä. Hätätilanteessa kannattaa soittaa muita koulun aikuisia apuun. Silti pitää olla selkeä säännös, että oppilaan tulee poistua käskettäessä ja hänet saa poistaa tarvittaessa sopivasti voimaa käyttäen. Tämähän on nykyisenkin asetuksen sisältö, mutta se ei tunnu menneen perille oppilaille ja vanhemmille. Pitää myös selväsanaisesti sallia häiritsevien esineiden takavarikointi. Jälleen oppilaille (ja koteihin) tulee saada tieto, että heillä on velvollisuus luovuttaa esine oppitunnin tai koulupäivän ajaksi. Kuka on se vastuullinen opetusviranomainen, joka sanoo nämä asiat julkisuudessa?
Oikeus lähikouluun pitää päättäjien miettiä uudestaan. Jos lähikoululla ei ole resursseja antaa häiriintyneelle
oppilaalle hänelle sopivaa opetusta, ei häntä pidä sinne sijoittaa.
Vanhempienkin tulee miettiä, onko tärkeämpää, että lapsi saa opiskella
pienemmässä ryhmässä vai että hän pääsee samaan kouluun naapurin lasten
kanssa. Ei pidä kuvitella, että opettaja 25 oppilaan ryhmässä repeää
kaikkeen. Nyt tavalliset lapset kärsivät, koska he eivät hypi seinille.
Jo vuosikausia - ties kuinka kauan - ylimmät kouluviranomaiset opetusministerit mukaan lukien ovat pyörineet kuin tuuliviiri median kulloinkin esiin nostamien asioiden tahdissa. Tukea opettajille ei juuri ole julkisuudessa näkynyt. Juhlatilaisuuksissa on kyllä kelvannut paistatella koulun saavutuksilla. Missä on se ministeri, joka uskaltaa sanoa epäsuositun mielipiteen suoraan julkisuudessa? Puolustaa koulua ja joskus jopa opettajia?
Ei opetus silti ole pelkkää ongelmaa ja häiriötä. Valtaosa koululaisista on mukavaa, järkevästi käyttäytyvää ja fiksua porukkaa.
Mouhijärven rippikirjoja selatessani huomasin, että parin kirjan lopussa (linkki johtaa SSHY:n jäsensivuille) oli luettelo kyseisten vuosien rippikoululaisista ja/tai konfirmoiduista. Toki olen niitä nähnyt aiemminkin. Ajattelin nyt katsoa, saisiko luettelosta sukututkijaa kiinnostavaa tietoa. Tässä tarkastellut luettelot ovat 1860-luvulta.
Pappi on kirjannut luetteloon kotikylän, lapsen nimen ja syntyperän ("torparesonen"), syntymäajan ja mahdollisen lisähuomautuksen. Lapset on siis mahdollista tunnistaa riittävän tarkasti. Otsikoinnista käy lisäksi ilmi ripillepääsyn päivämäärä, mikä esi-vanhemman tapauksessa lienee se tärkein tieto. Syksypuolella - elokuussa tai syyskuussa - näyttää konfirmaatio pidetyn tuohon aikaan. Käsillä ei nyt ole pitäjänhistoriaa, mutta arvelisin, että rippikoulua on pidetty keväällä ja syksyllä. Vuonna 1863 on lapset laskettu ripille heinäkuussa, olisiko koulua pidetty heille ensimmäisen kerran jo edellisenä syksynä.
Iältään rippikoululaiset näyttävän olleen suunnilleen samanikäisiä kuin nykyäänkin. Vuonna 1860 ripille päässeet olivat yleensä 1844 tai 1845 syntyneitä. Joukon kaksi vanhinta olivat syntyneet 1842, tuossa vaiheessa jo melkein 18-vuotiaita. Molemmat olivat poikia. Tyttöjen joukossa oli kolme 1846 syntynyttä, ripille he pääsivät 14-vuotiaina. Nuorimpien tai vanhimpien kohdalla ei ollut mitään selittävää huomautusta. Muutenkin huomautukset olivat vähäisiä ja koskettelivat lähinnä heikkoa käsityskykyä tai muualla konfirmointia.
Millaisen kuvan yhteiskunnasta rippilasten perusteella saa? 1860 joukossa oli 17 talollisen, pari vuokraviljelijän, 20 torpparin, kahdeksan itsellisen (mukaan laskettu myös suutari ja metsänvartija) ja kolme rengin lasta. Lisäksi seitsemän oli ehtinyt jo itse piiaksi tai rengiksi.Mukana oli myös kolme kasvattilasta. Vuonna 1860 ei torppien määrä luultavasti vielä ollut suurimmillaan. Yhteiskunta näytti varsin talonpoikaiselta.
Tässä yhtenä päivänä rippikirjaa selatessani huomasin skallfogde-tittelin eräällä henkilöllä. Vähän aikaa raksutti aivoissa ja tulokseksi tuli, että kyseessä oli sama toimi, jonka olin useammin nähnyt jaktfogde-muodossa, siis jahtivouti. Sanakirjakin vahvisti tämän. No, tästä sitten päädyin miettimään, mitä erilaisia vouteja oikein oli ennen muinoin olemassa.
Useampikin suvustani on saanut rippikirjaan ammatikseen drängfogde (tai kuten papit sen useammin taisivat kirjoittaa dräng fogde). Suomenkielinen vastine on renkivouti, mutta kansa taisi puhua voudista. Kyseessä oli jonkinlainen alempi työjohtaja, renkien pomo. Kartanoissa hänen yläpuolellaan oli usein vielä varsinainen työnjohtaja, pienemmissä maataloissa suoraan isäntä. Hän teki samoja töitä kuin rengit ja torpparit, mutta johti ja valvoi tarvittaessa työtä. Palkkauksesta en tiedä, mutta kaipa asema siinä hiukan näkyi.
Siltavouti valvoi teiden ja siltojen kuntoa. Kun korjattavaa tuli, hän määräsi talonpojat töihin. Tieosuudet oli jaettu talollisille kunnossapitoa varten. Oma osuus saattoi joskus olla kaukana talosta, mikä ei varmaan motivoinut työhön. Myös siltoja oli hoidettavana oman pitäjän ulkopuolellakin, jos niiden kautta matkattiin vaikkapa Turkuun. Siltavoudin tehtävä ei siis ollut helppo.
Jahtivoudin tehtävänä oli järjestää petojen metsästystä ja valvoa, että taloissa oli siihen tarvittavia välineitä, kuten pyyntiverkkoja. Isot petojahdit eivät useinkaan olleet kovin tuloksellisia. Parempia tuloksia saatiin, kun susia ja karhuja pyydettiin palkkion toivossa yksin tai pienissä ryhmissä. Myös jahtivouti oli joskus taitava metsästäjä.
Sudenmetsästystä Saksassa 1582. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Wolfhunt1582.jpg
Jahtivouti ja siltavouti saivat tehtäviä myös nimismiehiltä. Ajan oloon heidän tehtävänsä alkoi olla lähellä poliisin työtä. Kun heidän toimensa 1891 lakkautettiin, ruvettiin palkkaamaan poliisikonstaapeleita. Jahti- ja siltavoudit olivat keränneet palkkansa viljakappoina kansalta. Poliisit palkkasi valtio.
Historia tuntee myös ylhäisempiä vouteja. Heitä oli linnojen ja jopa kuninkaan palveluksessa. Heistä on selvitystä mm. SukuForumin viestiketjussa Abrahamin kronikka. Olen mielenkiinnolla seurannut ketjua, vaikka itselläni ei tällaista sukua ole.
Ja ettei nykyaika unohtuisi: Edelleen taitaa olla olemassa kihlakunnanvouti ja kaupunginvouti.
Lähteet: Wikipedia: Jahtivouti, Wikipedia: Siltavouti, Mäkelä ym., Meidän kylät, Nallinmaa ym., Hämeenkyrön historia I - III
Kuntien lukumäärästä ja tehtävistä keskustellaan paljon. Katsotaanpa, millaisista asioista Wiljakkalan (Viljakkala, nykyisin osa Ylöjärveä) kuntakokous teki päätöksiä 16.7.1910, siis reilut sata vuotta sitten. Selostus kokouksesta oli Aamulehdessä 23.7.1910.
1. Luettiin viime vuoden kunnallistilit ja kansakoulujen johtokuntain sekä lainamakasiinitilit ja tarkastajien niistä antamat lausunnot. Kaikki tilit yhdellä korjauksella hyväksyttiin ja annettiin tilintekijöille tilinpäästö.
Tässä kohden jää miettimään kopiotekniikkaa 1910. Olivatko kokoukseen osallistujat saaneet tilit etukäteen tutustuttavakseen vai luettiinko ne sananmukaisesti vasta kokoukselle? Aikaa ainakin kului, jos tileihin ei ollut mahdollista tutustua ennen kokousta.
2. Kunnallisverokuittien vapautustarkastus lykättiin ensi kokoukseen, kun oli vielä suurempi summa niitä lunastatmatta.
Tunnustan tietämättömyyteni: Miten kunnallisverotus sata vuotta sitten käytännössä suoritettiin?
3. Karhen maantierumpu Rajaniemen vainiolla päätettiin ottaa kunnan haltuun siltojen luokkaan, laskuojan kaivamisen tähden kun on levinnyt pikkusiltain suuruiseksi.
Varmaan hyvä karhelaisten kannalta.
4. Päätettiin koiravero korottaa yhdestä markasta kolmeen markkaan koiralta.
Kuinkahan täydellisesti koiraveron perintä tuohon aikaan onnistui? Vielä 50-luvulla kotikyläni koirat kulkivat enimmäkseen vapaina määräyksistä riippumatta. Mahtoiko kaikille löytyä omistaja?
Kovin paljon ei kuntakokuksella pienessä kunnassa näyttänyt asioita olevan ellei sitten kirjeenvaihtaja ollut suorittanut karsintaa jutussaan.
Lisäksi lehtijuttu tietää kertoa, että heinänteko oli pitäjässä loppupuolella. Aluksi oli ollut kauniita ilmoja, mutta sittemmin olivat sateet tehneet kiusaa. Heiniä näytti kertyvän runsaanpuoleisesti. Myös vilja- ja perunasato näyttivät tuossa vaiheessa hyviltä.
Jo lakanneen kunnan vaakuna. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Viljakkala.vaakuna.png?uselang=fi
Kuten olen kertonutkin, luen mielelläni muistelmia ja elämäkertoja. Nyt olen löytänyt tavallisen kansan kertojat. En tarkoita omakustanteita, vaikka niissäkin saattaa olla ainakin paikallishistorian kannalta mielenkiintoista tekstiä. Olen löytänyt SKS:n julkaisusarjan, jolla on otsikon mukainen nimi.
Ensimmäisenä luin kirjan nimeltä Kadonnut kangas, joka on Anna Makkosen toimittama. Ison osan siitä muodostavat Ida Digertin päiväkirjamerkinnät 1890-luvulta. Lisäksi kirjassa on muutaman paikallisen (Koski Tl) elämäkerta. Nuo kansanihmisten tekstit tulevat mielenkiintoisiksi, kun toimittaja on liittänyt ne historian tapahtumiin. Samalla tavalla sukututkimus voi antaa lähikuvan jostakin ajankohdasta.
Tuon kirjan jälkeen olen ihan sattumalta valinnut kirjastosta pari muutakin saman sarjan teosta. Niissä ei toimittajan panos ole ollut yhtä suuri, mikä on hiukan vähentänyt kirjojen kiinnostavuutta. Toisaalta niissä on kerrottu tapahtumista, joista ikäiselläni historiaa harrastaneella on väkisinkin taustatietoa. Vasta nyt havahduin katsomaan SKS:n sivuilta tarkempaa tietoa julkaisusarjoista. Niitä onkin paljon, monet todella kiinnostavia. Tässä elämänvaiheessa ei voi kovin paljon ostaa kirjoja, mikä on tietysti harmi niiden kustantajaa ajatellen. Onneksi kirjastossa näyttää SKS:n julkaisusarjoja olevan hyvin tarjolla.
Olen näissä blogiteksteissä joskus pohdiskellut sitä, milloin tavallinen kansa alkoi kirjoittaa. Käsitykseni mukaan kansakouluja alettiin laajemmin perustaa maaseudulle vuosisadan vaihteessa. Välttämättä tyttöjä ei silti laitettu kouluun, kuten käy tuosta alussa mainitusta Ida Digertin tarinastakin ilmi. Jo pari vuosikymmentä aiemmin pidettiin kylissä vuosittain muutaman viikon ajan kiertokoulua, jossa opetettiin myös kirjoittamista. Ainakin lahjakkaimmat lienevät taidon oppineetkin. Joku innokas on saattanut omaksua kirjoitustaidon myös itsekseen ja muilta kyselemällä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla on erilaisten keräysten tuloksena
paljon kansanihmisten tekstejä. Hyvin valikoituna niistä on syntynyt
kiinnostavia julkaisuja.
Jonkilainen kevätväsymys iski pääsiäisen alla. Niinpä päätin laittaa blogit ja sukututkimussivut hetkeksi telakalle. Mitään aikarajoja en asettanut, joten täällä ollaan taas. En myöskään tehnyt mitään suunnitelmia, että viettäisin pääsiäistä jotenkin erityisellä tavalla. Ihan tavallinen pääsiäinen tästä tuli, lammasta ja mämmiä syötiin ja vierailuja tehtiin. Verkostakaan en malttanut pysytellä poissa, mutta keskityin lähinnä tietojen etsintään.
Koska Ancestry.se:n tietokannat olivat avoinna (eivät kaikki), piti siellä tehdä muutamia tarkistuksia. Löysin yhden Amerikkaan muuttaneen perheen, jonka vaiheita olen sitten pystynyt seurailemaan. Huomasin nyt vasta (hidasälyinen!), että Ancestry.se:ssä on tietokanta 1880 - 1920 syntyneistä. Hakuja pystyy tekemään etunimillä, tarkalla syntymäajalla ja äidin tai isän nimellä. Se osoittautui käteväksi, kun etsi aviopuolisoiden syntymäpaikkoja. Myös perheen muuttojen seuraamista se helpotti. Mikä parasta, löydetyn tapahtuman kohdalla oli suora linkki alkuperäiseen kastettujen luetteloon.
Kun sitä Amerikkaan muuttanutta perhettä seurailin, käytin mormoonien Family Searchia. Sielläkin on nykyisin linkkejä alkuperäisiin asiakirjoihin, mutta niiden logiikka ei ihan auennut. Joissakin oli teksti "View image" ja kuva aukesi nätisti selaimeen. Muutamat linkit johtivat muille ilmaisille sivuille, kuten vaikkapa Ellis Islandin tietokantaan. Joissakin tapauksessa olisi pitänyt kirjautua Ancestry.com:n sivuille. En löytänyt Family Search-tunnuksiani mistään, joten en päässyt testaamaan, olisiko kuvat saanut niilläkin auki. Pitänee pyytää uutta salasanaa sinne.
Välillä unohtuu, että googlaaminenkin voi kannattaa sukututkimusmielessä. Löysin yhden muistokirjotuksen ja joitakin epämääräisempiä viitteitä sukulaisten vaiheista. Vielä kun keksisi, mistä niitä voi varmistaa.
Tekstit
