Sukututkimusta tehdessä on tullut silmäiltyä melkoinen määrä paikallislehtien numeroita. Kun digitoidut kirkonkirjat päättyvät suunnilleen vuoteen 1910, voi paikallislehtien kirkollisista ilmoituksista (ja kuolinilmoituksista) saada hiukan uudempaa tietoa. Joku sukulainen on lisäksi voinut saada oman hetkensä julkisuudessa. Vaikkapa tähän tyyliin:
"V. k. 30 p:nä hävittivät poliisikonstaapelit K.S ja M.V kaksi viinatehdasta H:n kylässä. Ensimmäisen viinatehtaan omisti K.H, joka saunassaan paraillaan kojeillaan valmisteli "korpikuusenkyyneleitä". Valmista viinaa löytyi tehtaasta 3 l ja rankkia joku määrä.
Toisen viinatehtaan omisti S.M, jonka viinanainekset olivat vasta kodassa happanemassa. Täältä löytyi rankkia noin 60 - 70 l. Saunan kiukaan takaa löytyi kojeet."
Lehti kertoo, että molemmissa paikoissa kaadettiin rankit maahan, takavarikoitiin viina ja annettiin haaste käräjille. Kaikkihan tiedämme, ettei kieltolaki oikein onnistunut suomalaisten raitistamisessa. Sekin on tiedossa, että alkoholia salakuljetettiin maahan suuria määriä. Lisäksi oli siis myös tällaista pienteollisuutta. Kumpikin jutussa mainittu mies valmisti viinaa kipeästi tarvitsemiensa lisäansioiden takia. Käräjiltä tuli ensikertalaisille sakkotuomio, joka ei saanut heitä lopettamaan puuhasteluaan.
McCreary County Museumiin Kentuckyssa päätynyt laitteisto. Lähde: wikimedia
Kieltolakiajan lehdistä saa lukea myös kovin tutulta tuntuvia uutisia nahisteluista ja puukkotappeluista. Kuten nykyäänkin, todetaan juttujen lopussa yleensä alkoholin osuus asiaan. Viinaa oli siis saatavana ja sitä myös käytettiin, usein surullisin seurauksin. Erona nykypäivän lehtijuttuihin on se, että osallisten nimet oli tapana mainita. Tuossa lainauksessa ne on korvattu nimikirjaimilla.
Tämän tarinan olen lukenut paikallislehden vanhoista numeroista, mutta en silloin kirjannut siitä mitään. Kirjoitan tätä siis muistin varassa. Jokin yksityiskohta on voinut kadota tai muuttua ja mielikuvitukseni on voinut täydentää lehtijutun aukkoja. Elettiin vuotta 1923. Torpassa eleli leski, jonka mies oli kuollut vankileirillä 1918. Tuli lapsineen toimeen miten parhaiten taisi. Leipävarras oli aika korkealla, mutta ihan nälkää ei tarvinnut nähdä. Eräänä syksyisenä iltana mökkiin tuli vieras.
Vieras kertoi, että joukko punavankeja, johon hänkin kuului, oli onnistunut pakenemaan vankileiriltä. Joukossa oli myös torpan emännän mies. Oli päästy turvaan Venäjälle ja nyt hakeuduttu sieltä rajan yli Suomen puolelle, olihan punavankeja jo suurin määrin armahdettu eikä kuolemantuomiota enää ollut odotettavissa. "Lesken" mies oli kuitenkin huonossa kunnossa ja kaikkea vaatetuksesta lähtien puuttui. Emäntä siinä kokosi ruokaa ja vaatetta minkä taisi ja antoi vieraan mukaan miehelleen vietäviksi.
Sama tarina oli ilmeisesti esitetty muutamassa muussakin torpassa, josta torppari oli kuollut vankileirillä. Huijari oli siis saanut mukaansa jonkin verran ruokaa, vaatetta ja muuta tarpeellista. Lehti osoitti jotain myötätunnontapaista leskiä kohtaan, mutta kutsui heitä kuitenkin yksinkertaisiksi. Niin kai me tänä päivänä ajattelemme nettihuijausten kohteiksi joutuneista.
Ymmärrän, että oman tai lapsensa hengenpitimiksi tekee melkein mitä vain. Tekisin varmaan laittomuuksia itsekin vastaavassa tilanteessa. Mutta miksi pitää huijata kaikkein heikoimpia? Lehtijutun aikaan leskiä, nyt vanhuksia. Siksi, että se on helppoa. Harvasta on herrasmiesvarkaaksi, joka vie rikkailta.
Kuvalähde: pixabay
Tarinan henkilöiden lapsia voi olla vielä elossa, siksi kerron heistä vain etunimet. Aina tuli 1902 Tampereelle läheisestä maaseutupitäjästä. Hän työskenteli palvelijana, rippikirjat eivät kerro, missä perheessä. Heinäkuussa 1907 hän avioitui. Puoliso oli työmies Josef, rippikirjamerkinnän mukaan kotoisin Galitsiasta. Josefista ei rippikirjasta löydy mitään, tuskinpa hän on evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuulunutkaan. Kirja kertoo, että Aina on 1907 ripitetty salavuoteudesta ja antaa Ainalle seuraavan rippikirjajakson sivun. Lapsia ei ole kirjattu.
Olemattomat tietoni Galitsiasta saavat minut ajattelemaan katolista kirkkoa. Oliko Tampereella tuohon aikaan katolinen seurakunta? Asiaa voisi kysäistä nykyisestä seurakunnasta ja samalla tietoja Josefista. Miten lie siellä suhtaudutaan sukututkimukseen? Oletukseni on, että Aina säilytti luterilaisuutensa naimisiinmenon jälkeenkin ja Josef puolestaan pysyi katolisessa uskossaan. Lapset lienee kastettu katolisiksi, koska heitä ei näy Ainan mukana, ei edes sitä, joka ehti syntyä ennen avioliittoa. Josef lienee puhunut suomea, mikään Ainan taustassa ei nimittäin vihjaa muiden kielten taitamiseen.
Reclus, Talonpoikia ja juutalaisia Galitsiasta. Lähde: wikimedia
Ainan ja Josefin liittoa miettiessäni huomasin taas ammottavat aukot sivistyksessäni. Mitä mahtoi galitsialainen työmies tehdä 1900-luvun alun Tampereella? Kuinka tarkka oli tieto galitsialaisuudesta? Oliko hän Itävallan vai kenties Venäjän alamainen? Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuisi sopivan paremmin. Mitä hänelle tapahtui 1917, kun Suomi itsenäistyi? Jos hänelle jotain tapahtui, vuosi 1918 oli varmaan kriittinen. Sotasurmat-tietokannasta häntä ei ainakaan löydy, tosin on vaikea etsiä kaikkia mahdollisia kirjoitusasuja. Jos saan kaivetuksi perheestä lisätietoja, jatkan joskus tarinaa.
Elettiin 30-luvun alkua Savossa. Kansakoulunopettaja Kaarlon vaimo Anni osti paikalliselta (?) osuuskaupalta 110 laatikkoa puolukoita, joiden oli määrä olla hyviä syyspuolukoita. Laatikoita jouduttiin kuljettamaan pitkähkö matka mm. rautateitse. Maksu suoritettiin, mutta pian Kaarlo ja Anni totesivat, ettei puolukoiden laatu täyttänyt heidän vaatimuksiaan. Liike ei kuitenkaan suostunut purkamaan kauppaa eikä palauttamaan rahoja. Niin päädyttiin raastuvanoikeuteen, joka ratkaisi asian Kaarlon ja Annin eduksi.
Jutussa vedottiin hovioikeuteen. Ilmeisesti sen käsittelyyn saatiin uutena tieto, että Anni olikin tarkistanut puolukat ennen kaupantekoa ja ne oli jo silloin havaittu osittain mustuneiksi. Tästä huolimatta kauppa oli edennyt, ja puolukat oli survottu tynnyreihin ennen kuin kaupan purkamista ruvettiin vaatimaan. Hovioikeus ratkaisi asian näillä tiedoilla osuusliikkeen eduksi. Korkein oikeus pysytti hovioikeuden tuomion voimassa. Kaarlon ja Annin tuli korvata liikkeen oikeudenkäyntikulut.
Tarinasta, joka on peräisin korkeimman oikeuden tuomiotaltioista, herää monta kysymystä. Miksi tilata puolukat jostain kauempaa, kun omalla paikkakunnallakin niitä joku olisi varmaan myynyt? Miksi survoa osin mustuneiksi havaitut puolukat? Oliko ne tarkoitettu perheen omaan käyttöön? Luultavasti, koululaistenhan yleensä piti tuoda kouluun puolukoita. Miksi viedä juttu vielä korkeimpaan oikeuteen, vaikka tappio näytti aika todennäköiseltä? Oliko tilanteessa jotain, joka ei enää aukene nykyajan ihmiselle? Arviointia vaikeuttaa myös se, ettei laatikoiden painoa ilmoiteta jutussa eikä hinnasta näin ollen voi tehdä johtopäätöksiä.
Kuvalähde: wikimedia
Kuulin yhtenä päivänä jutun naisesta, joka kuljetti säkillisen matonkuteita linja-autolla Mouhijärveltä Tampereeen kautta Kangasalle, jossa asui hänen sukulaisiaan. Matonkuteet oli tietysti vanhoista puhkikuluneista vaatteista leikattu. Olisi luullut sellaisia löytyvän Kangasaltakin, mutta niin vain tuliainen kulki linja-auton tavaratilassa. Tapahtuman ajankohta oli 30-luku. Siihen aikaan kierrätys toimi aika täydellisesti. Vaatteet jatkoivat elämäänsä matossa, joka saattoi palvella vielä ulkovarastossa jonkinlaisena peittona sen jälkeen kun ei enää lattialle kelvannut.
Itsekin muistan lapsena leikanneeni matonkuteita. Homma oli muistaakseni aika pölyistä. Joku taitavampi ratkoi saumat partakoneenterällä ja me lapset käyttelimme saksia. Meillä ei kyllä kangaspuut olleet käytössä, joten arvatenkin joku muu loihti kuteista mattoja. Kyllähän matosta saattoi joskus tunnistaa jonkun vaatekappaleen, vähän niinkuin vanhassa laulussa riepumatosta. Useimmiten värejä oli kuitenkin melko paljon ja ne vähän sekoittuivatkin pesuissa. Yksittäisen raidan alkuperää ei tainnut kukaan tietää.
Onkohan enää ihmisiä, jotka leikkaavat vanhat vaatteet matonkuteiksi? Ymmärtääkseni kuteita saa ostaa kaupoista ja netistä melko edullisestikin. Mattoon saa mieleisensä värit helposti. Vanhojen loppuun kulutettujen vaatteiden hävittäminen onkin sitten pieni ongelma. Lumpuille ei taida nykyään kerääjää löytyä. Päätyvät kai useimmiten energiajätteeksi. Itse yritän käyttää ainakin luutuiksi kelpaavat vielä kertaalleen. Jos pitää pyyhkiä jotain todella likaista, voi luutun sitten jo hyvällä omallatunnolla heittää roskiin.
Vanhoja paikallislehtiä lukiessa olen satunnaisesti törmännyt ilmoitukseen, jossa holhoojia on kehotettu toimittamaan holhoustilit lautakunnan tarkistettaviksi. Itse asiassa en ole ihan varma siitä, kuka tarkistamisen suoritti. Kuitenkin muistan miettineeni, miten tarkkaa tiliä holhottavan asioista piti pitää ja miten tavalliset kansanihmiset, joita holhoojista iso osa oli, pystyivät tilejä laatimaan. Luultavasti jonkun mallin mukaan. Useinhan holhottavalla ei ollut mitään mainittavaa omaisuutta. Holhoojan rooli ei aina suinkaan ollut toivottu ja toisinaan siitä haluttiin kieltäytyäkin.
Riidoilta ja epäluuloltakaan ei aina vältytty. Tiedän erään, joka vielä vanhoilla päivillään on muistellut holhoojansa petollisuutta. Tämä myi holhouslautakunnan suostumuksella holhottavansa omaisuutta. Hinta oli holhottavan mielestä aivan liian alhainen. Joskus olen asiaa pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että voimakas inflaatio myynnin ja holhottavan täysi-ikäiseksi tulon välisinä vuosina söi omaisuudesta saadun rahan arvosta ison osan pois. Tietysti holhoojan olisi pitänyt miettiä myös rahan arvon alenemista ja kenties ostaa rahoilla jotain, jonka arvo olisi säilynyt paremmin. En tiedä, miten rahoja säilytettiin, kenties pankissa, ehkä vain kirjekuoressa holhoojan kotona. Varsinaista petollista mentettelyä en usko tapaukseen liittyneen.
Orvot kaksoset Aunuksessa. Lähde: SA-kuva
Tämänkertaiseen aiheeseen päädyin, kun korkeimman oikeuden tuomiotaltioista sattui silmiini holhoustilin moitetta koskeva juttu. Siinä holhottavien omaisuuteen kuului maatila, joka vuokrattiin ulkopuolisille holhottavien mielestä aivan liian pientä korvausta vastaan. Eri oikeusasteet läpikäyneessä jutussa ei kuitenkaan käsitelty tätä, vaan palkkiota, jonka holhoojat (kaksi) olivat laskuttaneet. Entiset holhottavat pitivät sitä aikuisiksi tultuaan kohtuuttoman suurena. Kihlakunnanoikeus piti palkkiota kuitenkin kohtuullisena eivätkä muut oikeusasteet muuttaneet päätöstä. Jäin ihmettelemään, miksi käydä läpi kaikki oikeusasteet jonkin palkkion takia. Oliko taustalla laajempi tyytymättömyys holhoojien toimiin? Niiden epärehellisyydestä olisi kenties ollut vaikea saada näyttöä.
Kun verkosta yhtä etsii, saattaakin löytää ihan muuta. Tänään päädyin Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkiston sivuille. Paikka ei sinänsä ole mikään uppo-outo. Muistan tilanneeni sieltä ainakin yhden äänitteen. Siellä on Perinnearkisto-tietokanta, josta voi etsiä tietoa arkiston hallussa olevista valokuvista, äänitteistä ja muista materiaaleista. Tietokannan käyttö vaatii kirjautumisen. Tunnukset saa sähköpostiin henkilötiedot ja lupauksen sääntöjen mukaisesta käytöstä annettuaan.
Ryhdyin tekemään hakuja itseäni kiinnostavilla paikannimillä. Hakuvaihtoehtoja on useita, näissä käytin suoraan paikkakunnan nimeä hakusanana. Kokeilla voi tietysti myös eri taivutusmuotoja (nimestä riippuen) tai sumeaa hakua. Hämeenkyröstä löytyi paljon aineistoa, 1000 kappaletta. Ikaalisista luvattiin 880 asiakirjaa. Ilmeisesti myös äänitteitä kutsutaan asiakirjoiksi. Orivedeltä sain esille 250, Parkanosta vain 59, Suoniemeltä 24, Tampereelta 1000 (maksimi?), Tottijärveltä 15, Viljakkalasta 136 ja Ylöjärveltä 15 osumaa. Kuten sanottu, hakusanaa muokkaamalla tai tekemällä sumean haun saisi luultavasti lisää osumia esimerkiksi Orivedeltä.
Tämäntyyppisillä kelanauhureilla haastatteluja taidettiin aikanaan tehdä. Kuvalähde: wikimedia
Löysinkö mitään kiinnostavaa? Kyllä, ainakin tätini koulukuvan 1920-luvun lopusta. Hänestä on aika vähän lapsuuskuvia, joten ajattelin tilata sen. Jos oikein ymmärsin, saan sen viiden euron hinnalla sähköpostiini digitaalisessa muodossa. Tietysti antamalla riittävän tarkat tiedot, ettei etsimiseen mene pitkää aikaa. Julkaisemisesta pitäisi maksaa erikseen, mutta mitäpä minä tädin kuvaa julkaisemaan. Muutama paikallishistoriallisesti mielenkiintoinen äänitekin löytyi tietokannasta. Äänitteistä peritään kuitenkin suurempi maksu (22 euroa/60 min), joten niiden tilaamista pitää vielä harkita. Eräs tärkeä asia jäi minulle sivustolla surffailun jälkeenkin hämäräksi. Voinko kävellä laitokselle sisään ja pyytää saada kuulla kiinnostavan äänitteen?
Tekstit
