Riidoilta ja epäluuloltakaan ei aina vältytty. Tiedän erään, joka vielä vanhoilla päivillään on muistellut holhoojansa petollisuutta. Tämä myi holhouslautakunnan suostumuksella holhottavansa omaisuutta. Hinta oli holhottavan mielestä aivan liian alhainen. Joskus olen asiaa pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että voimakas inflaatio myynnin ja holhottavan täysi-ikäiseksi tulon välisinä vuosina söi omaisuudesta saadun rahan arvosta ison osan pois. Tietysti holhoojan olisi pitänyt miettiä myös rahan arvon alenemista ja kenties ostaa rahoilla jotain, jonka arvo olisi säilynyt paremmin. En tiedä, miten rahoja säilytettiin, kenties pankissa, ehkä vain kirjekuoressa holhoojan kotona. Varsinaista petollista mentettelyä en usko tapaukseen liittyneen.
Orvot kaksoset Aunuksessa. Lähde: SA-kuva
Tämänkertaiseen aiheeseen päädyin, kun korkeimman oikeuden tuomiotaltioista sattui silmiini holhoustilin moitetta koskeva juttu. Siinä holhottavien omaisuuteen kuului maatila, joka vuokrattiin ulkopuolisille holhottavien mielestä aivan liian pientä korvausta vastaan. Eri oikeusasteet läpikäyneessä jutussa ei kuitenkaan käsitelty tätä, vaan palkkiota, jonka holhoojat (kaksi) olivat laskuttaneet. Entiset holhottavat pitivät sitä aikuisiksi tultuaan kohtuuttoman suurena. Kihlakunnanoikeus piti palkkiota kuitenkin kohtuullisena eivätkä muut oikeusasteet muuttaneet päätöstä. Jäin ihmettelemään, miksi käydä läpi kaikki oikeusasteet jonkin palkkion takia. Oliko taustalla laajempi tyytymättömyys holhoojien toimiin? Niiden epärehellisyydestä olisi kenties ollut vaikea saada näyttöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti