Tapanani on vilkaista Digitaaliarkiston sivulta, mitä viikon aikana on digitoitu. Nyt kiinnitin huomioni korkeimman oikeuden arkiston anomus- ja valitusdiaareihin, joita on hiljattain digitoitu itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmeniltä. Oikeastaan olin hämmästynyt, kun diaarit aukesivat kotikoneelta. Jotenkin olin olettanut, että eteen avautuisi tuttu teksti asiakirjojen käyttämisestä arkistolaitoksen sisäverkosta jne. Kyllä kai oikeuden päätökset ja niihin liittyvät asiakirjat ovat lähtökohtaisesti julkisia (korjatkaa lakiasioita paremmin tuntevat, jos olen väärässä), jos niitä ei erikseen ole salaisiksi julistettu, että sikäli käytön salliminen kotikoneilta on perusteltua. Mutta miksi sitten 100 vuoden sääntöä on käytetty samanlaisten anomusten ja valitusten hakemistoihin vuodelta 1917?
Nimen mukaisesti diaareihin on kirjattu korkeimpaan oikeuteen saapuneet anomukset ja valitukset. Useimmat niistä koskivat tavallisia oikeusjutttuja väkivaltarikoksista avioeroihin, elatusmaksuihin ja talousrikoksiin. Tuomioista valitettiin, armoa anottiin ja vangit lähettivät kirjelmiä. Joukossa oli myös virkavapausanomuksia, valituksia virantäytöistä ja vastaavia. Miten sukututkija voisi näitä hyödyntää? Aineisto on niin iso, että harva varmaan jaksaa selata sitä läpi katsoakseen, onko kukaan sukulaisista ollut asialla. Mutta jos tietää sukulaisen olleen oikeudessa ja mahdollisesti valittaneen ylimpään oikeusasteeseen, voi diaareista parhaassa tapauksessa nähdä, koska juttu on ratkaistu. Ehkä itse ratkaisukin on silloin helpompi löytää arkistosta?
Lähde: Digitaaliarkisto
Tarkastelin osaa vuoden 1918 tapauksista. Vuosihan oli varsin erityinen Suomen historiassa. Sodan jälkiselvittelyt eivät kovin paljon näkyneet diaareihin kirjatuissa tapauksissa. Sitä varten oli perustettu omat tuomioistuimet ja arvatenkin vasta niiden lakkauttamisen jälkeen käsiteltiin sotaa tavallisissa oikeuksissa. Korkeimmalle oikeudelle oli kuitenkin jätetty yllättävän monta anomusta "tulla vapautetuksi olemasta jäsenenä valtiorikosoikeudessa". Anomuksia oli sekä lakimiehiltä että maallikkojäseniltä. Lisäksi monet valtion palveluksessa olleet, kuten rautatieläiset, anoivat virkaansa takaisin. Ilmeisesti kapinaan osallistuminen oli sen heiltä vienyt.
Koska sukuani on asunut Orivedellä, heräsi uteliaisuuteni, kun Pikin verkkoaineistosta löysin "Kaksi murhalaulua"-nimisestä vihkosesta laulun nimeltä "Isänmurha Orivedellä". Sävel pitäisi olla sama kuin "Sen ihanaisen Emman", mikä se sitten ikinä lieneekään ollut. Lainaan laulusta kolme säkeistöä:
"Oriveden pitäjästä
Kerrottawan kuulin,
Että poika isällensä
Murhaajaksi tuli.
Saunan lawolta pudonneeksi
Wanhus ensin luultiin,
Tapaturman uhriksi waan
Ensin häntä luultiin.
-------
Hirwittäwän surman oli
Wanhusparka saanut,
Kirweenisku oli hältä
Päiwät lopettanut."
Murha-ase lienee ollut ihan tavallinen työkalukirves, ei tällainen pixabaysta lainattu.
Säkeistöjä on kaikkiaan 18 kappaletta. Kun vihkonen oli ilmestynyt 1898, ajattelin, että tapahtumasta olisi lehdissä julkaistu tietoja muutamia vuosia aikaisemmin. Tietoja kyllä oli, mutta ajoitus meni pieleen. Traaginen tapaus oli samalta vuodelta 1898. Lylyn kylässä oli eläkeläinen Jooseppi Lindell joutunut kokemaan tämän kauhean kohtalon. Juttua käsiteltiin käräjillä ainakin pariin otteeseen. Tuomio tuli marraskuussa.
Juttu ei sinänsä ylittäisi uutiskynnystä enää yli sata vuotta myöhemmin, mutta hämmästyin nopeudesta, jolla arkkiveisu ilmestyi. Se on selvästi kirjoitettu lokakuussa pidettyjen ylimääräisten käräjien jälkeen. Jotain kysyntää tämäntyyliselle materiaalille täytyi olla. Tekstin laatiminen ei liene ollut kovin vaativaa, sikäli nopeus on ymmärrettävää. Kirjoittajana on pidetty J. Kangasta. Mitenkähän suurilla painoksilla arkkiveisut lienevät levinneet?
Aivan muuta etsiessäni törmäsin sivustoon nimeltä Oulun Arkki. Se on Oulun kaupunginkirjaston kokoelma, joka sisältää Pohjois-Pohjanmaata käsittelevää kirjallisuutta ja erilaisia pienpainatteita digitaalisessa muodossa. Heti tietysti nousi kysymys, onko Tampereella jotain vastaavaa. Aikani Tampereen kaupunginkirjaston sivuja selattuani löysinkin ohjeen laittaa Piki-hakuun aineistolajiksi verkkoaineistot (ei siis verkkomateriaalit, joka on luettelossa seuraavana). Niitä osoittautui olevan kaikkiaan 407 kappaletta.
Piki-kirjastojen verkkoaineistoihin näyttää kootun melko paljon muiden toimijoiden julkaisemia tekstejä. Linkkejä on Koskesta voimaa-sivustolle, Tampereen yliopiston sivuille, Valkeakosken kaupungin sivuille ja monille muille sivustoille. Mukana on kuitenkin myös kaupunginkirjaston omaa materiaalia. Se sisältää erityisesti hengellisiä lauluja ja arkkiveisuja, joista myöhemmin tarkemmin. Myös Tampereen kaupungin vanhoja asiakirjoja on digitoitu. Sellaisia ovat vaikkapa "asiakirjat, jotka koskevat ehdoitusta Tammerkosken keskimäisen
putouksen vesivoiman jakamisesta Tampereen kaupungin ja toiminimi J. C.
Frenckell & Pojan välillä" ja " Keisarillisen Majesteetin armollinen julistus Tammerkosken
fabriikeilla olevasta tullivapaudesta, annettu
Helsinginkaupungissa 18 p. tammikuuta 1854". Pienpainatteista mainittakoon Kajanteen kenkäkaupan kenkähinnasto maaliskuussa 1936.
Paikkakunnista eniten on esillä Tampere. Sen kaupunginosista erityisesti Viinikka-Nekalan alue ja Pispala näyttävät olleen aktiivisia. Myös Valkeakoskelta ja Vesilahdelta on paljon aineistoa. Silmiini sattui myös Lempäälään, Tyrväntöön, Oriveteen, Längelmäkeen, Siuroon ja Parkanoon liittyviä nimikkeitä. Ajallisesti aineistot liikkuvat 1800-luvulta nykyaikaan. Toki arkkiveisut - kuten Elinan surma - voivat viitata paljon vanhempiinkin tapahtumiin. Kuru-laivan haaksirikko on tietysti esillä, samoin vuoden 1918 sota. Arkkiveisujen aiheet olivat hyvin vaihtelevia, mutta kertoivat nekin usein onnettomista tapahtumista.
Henkikirjoista olen oppinut, että ainakin Tampereella asuttiin 1900-luvun alussa vuokralla. Varsinkin puutaloissa talonomistaja (jota nimitystä käytettiin myös ammatin tapaan) asui yleensä talossaan, mutta vuokrasi osan tiloista muille. Vieläkin ihmettelen, miten isot kivitalot oikein oli rahoitettu, kun niissäkin suurin osa asukkaista näytti olevan vuokralaisia. Milloin keskustan asunnot muuttuivat omistusasunnoiksi? No, palataanpa aiheeseen. Katselin hiukan tuon ajan sanomalehtien Vuokralle tarjotaan-ilmoituksia, joita olikin kohtuullisen rusaasti. Ajattelin, että niistä saa tarkempaa kuvaa asumisesta 1900-luvun alussa.
Useammanlaisia vuokra-asuntoja oli tarjolla. Kalustettuja huoneita tarjottiin sekä täysihoidolla että ilman. Ne oli selvästi tarkoitettu yksinäisille henkilöille tai sitten jaettavaksi parin ihmisen kesken. Kenties tuoreet avioparitkin vuokrasivat kalustettuja huoneita. Asuintoveria haettiin tällaiseen yhden huoneen asuntoon. Myös kamarin ja keittiön asuntoja tarjottiin vuokralle. Joskus kyseessä oli osakeittiö, mikä tarkoitti yhteiskeittiön käyttöä. Jotkut lukijoista ehkä muistavat tällaisen opiskelija-asuntoloista. Vaikea kuvitella, miten sopu niissä säilyi perheiden kokatessa, kun tiukkaa teki joskus harvoin ruokaa laittaneilla opiskelijoillakin.
Tässäkin puutalossa Tammelassa lienee aikanaan ollut vuokralaisia. Jos veikata pitäisi, sanoisin talon olevan 20-luvulta. Lähde: wikimedia
Itselleni outo sanonta oli huone ja puoti. Oletan puoti-sanan viittaavan jonkinlaiseen varastoon. Sana esiintyy eri pakkakunnilla hiukan eri muodoissa: puohi, puoji, puori. Olihan vuokralle tarjolla myös isompia asuntoja. Papinkadulla oli 1910 vuokrattavana kahdeksan huoneen ja keittiön asunto mukavuuksineen. Kelpasi siinä jo asua, muutama palvelijakin mahtui. Mukavuudet oli usein eritelty: kaikki, vesi tai WC. Myös oma sisäänkäynti mainittiin. Talli ja puuvaja taas viittasivat puutalokortteleihin. Joskus huoneita vuokrattiin "sattuneesta syystä".
Luin hiljattain (mistä?) jutun Helsingin kaupunginosien sosiaalisesta erilaistumisesta. Hiukan samasta kirjoittelin Tampereen osalta taannoisessa tekstissä. Jatkan vielä aiheesta. Tampereella teollisuuslaitokset sijaitsivat aivan kaupungin sydämessä. Toki pienehköjä tehtaita oli hiukan kauempanakin, muun muassa Pispalassa. Varsinkin Finlaysonilla oli paljon asuntoja omistuksessaan. Valtaosa niistä oli vuokrattu tehtaan omalle työväelle, joka näin keskittyi asumaan suhteellisen pienelle alueelle.
1900-luvun alun henkikirjoista näkyy, että erityisesti Amuri, Juhannuskylä ja Tammela olivat työläiskaupunginosia. Kuten aiemmin kirjoitin, oli Kyttälä jo alkanut muuttua uuden rakennuskannan myötä. Sen väestö oli ammatillisesti kirjavampaa. Ilmeisesti alueella oli tuolloin sekä vanhoja puutaloja että uudempia rakennuksia. Aivan ydinkeskustaan Keskustorin ympäristöön rakennettiin 1900-luvun alussa komeita kivitaloja, jotka vielä tänä päivänäkin onneksi ovat pystyssä. Niissä asui väkeä kamreerista konttoristiin. Monilla heistä oli varaa pitää palveluskuntaa ja ilmeisesti isompiin asuntoihin oli suunniteltu erilliset palvelijainhuoneet. Joka tapauksessa näissä taloissa asui melko paljon palvelijoita. Useimmat olivat naisia, mutta miehiäkin oli joukossa, toisinaan rengin tittelillä.
Commercen talo esiintyy 1900-luvun alun henkikirjoissa. Lähde: wikimedia
Joskus aiemmin tutkiessani sukulaisten vaiheita Tampereen poliisilaitoksen osoitekortistosta ihmettelin, miten heillä oli vielä 50-luvullakin varaa asua Hämeenkadun varressa. Vuokralla he varmasti asuivat, ehkä jopa alivuokralaisina, jos naimattomista henkilöistä oli kyse. Vuokratulot olivat monille tarpeellinen tulonlisä tuolloin. Asuntoa ei kai niinkään ajateltu sijoituksena, vaan ansaintakeinona. Sitä en tiedä, kohtasivatko eri yhteiskuntaluokkien ihmiset toisiaan samoissa taloissa asuessaan.
Kaupunginosien asukkaissa oli siis selviä eroja. Kaupunki oli kuitenkin alueeltaan vielä niin pieni, että köyhempikin väki asui lähellä keskustaa. Myös tavattoman yleinen vuokralla asuminen sekoitti väestöryhmiä keskenään.
Pirkkala on sukututkimuksessani muodostunut jonkinlaiseksi käänteiseksi mustaksi aukoksi. Ei niin, että sinne olisi kadonnut ihmisiä jälkiä jättämättä, ainakaan siis minun sukulaisiani. Sen sijaan sieltä on ilmestynyt naapuriseurakuntiin väkeä, jolle on rippikirjassa merkitty vain syntymävuosi ja syntymäpaikaksi Pirkkala. Hankalaksi Pirkkalan tekee useampikin seikka. Ensinnäkin siellä syntyneeksi merkitty on yhtä hyvin voinut tulla maailmaan Ylöjärven tai Harjun seurakunnissa. Nämä kun olivat kappeliseurakuntia. Toisekseen Pirkkala taisi kartanoineen ja isoine taloineen olla melkoinen läpikulkupaikka. Ei siis ihme, jos muuttajille tuli virheellisiä syntymäaikoja ja -paikkoja.
Lisäksi Hiski on kovin niukka Pirkkalan suhteen. Se tuntee vain haudatut, sisäänmuuttaneet ja poismuuttaneet. Viimeksi mainitut vasta vuodesta 1833 lähtien. (Rippikirjoissa kyllä on aiempiakin muuttaneiden luetteloita, mutta vähän satunnaisesti). Ei siis voi tehdä niin, että katsoisi Hiskistä kaikki vuosien 1785 - 1787 Pirkkalassa syntyneet Leena Juhontyttäret ja seuraisi rippikirjoista heidän vaiheitaan saadakseen tietää, kuka oli se 1786 Pirkkalassa syntyneeksi merkitty Leena Juhontytär, joka rippikirjojen mukaan sai 1813 aviottoman tyttären Maria Albertiinan Kyrössä. Tätä ei tietysti löydy kastettujen luettelosta, mutta se ei ole aivan ihmeellistä. 1800-luvun alun luettelot ovat puutteelliset. Ripillepääsyn perusteella syntymävuosi on ainakin suurin piirtein oikea.
Leena Juhontyttären elämän alkuvaiheita siis etsin, loppu on selvillä. Leena kuuluu varsinaisesti suvun sukuun, mutta onpahan samalla jonkilainen haaste. Täytyyhän nyt joku Pirkkalassa syntynyt pystyä jäljittämään. On minulla jonkinlainen arvelu. 1786 syntynyt Leena Juhontytär Orre menetti isänsä 1790 ja äitinsä 1799. Seuraavana vuonna hän siirtyi Kyröön. Siellä taas Uskelan kylän piika Leena Antintytär (virhe patronyymissä?) sai 1812 aviottoman tyttären nimeltään Maria Albertiina. Kerron, jos onnistun paikkaamaan tuon 12 vuoden aukon.
Sain taannoin vinkin, että voisin kirjoittaa jotakin aiemmilla vuosikymmenillä käytössä olleista pahvisista korteista. Olen ne ohimennen maininnutkin tekstissä, jossa käsiteltiin iltamista ja muista tilaisuuksista tiedottamista. Nyt kuitenkin innostuin kaivamaan kotiarkistossa säilyneet kortit esiin ja tarjoilen niistä malliksi tässä muutaman. Niiden historiasta en tiedä tarkemmin. Vanhimmat näkemäni ovat 20-luvulta ja uusimmat sodanjälkeiseltä ajalta. Oletan niiden olleen hinnaltaan edullisia, koska niitä tuntuu lähetelleen melko varatonkin väki.
Eniten olen nähnyt iltamakutsuja. Niitä on sekä seurojentaloille että nurkkatansseihin. Tässä malliksi yksi, oletettavasti 40-luvun loppupuolelta.
Paljon on ollut liikkeellä myös rippikoululaisten toisilleen antamia muistokortteja. Jotkut painattivat niitä omalla nimellään. Toiset tyytyivät kirjoittamaan valmiiseen korttiin, kuten tässä.
Oma suosikkini kotiarkiston korttien joukossa on kuitenkin tämä kutsu korvikkeelle. Se oli lähetetty postissa, kuorikin on tallessa.
Myös muutama tyhjä kortti on säilynyt. Vaikuttaisi, että ne on leikattu jostain isommasta arkista. Reuna ei ole ihan suora. Ajattelin joskus käyttää tyhjäksi jääneet kortit, ehkä kuitenkin digitaalisessa muodossa.
Tekstit
