Kummitkin erillään

Satakuntalaisena ihmettelen edelleen itäisemmän Suomen, tässä tapauksessa Valkealan, kirkonkirjojen käytänteitä. En nyt tietenkään mene väittämään, etteikö vastaavaa löytyisi Satakunnastakin. Enhän minä kaikkia seurakuntia ole läpikahlannut. Mutta asiantuntemuksen syvällä rintaäänellähän sopii puhua vähäisemmälläkin kokemuksella ja tietämyksellä!

Tällä kertaa ihmettelyn aiheena on kummien jako sukupuolen mukaan:

Vuonna 1773  Valkealassa kastetun Pekka Kaaponpojan vanhemmat (Kaapo Juhonpoika ja Anna Maria Israelintytär) ja kummit. Lähde: Digitaaliarkisto

Kun isä ja äiti on sijoitettu omiin sarakkeisiinsa, on samoin kummit luokiteltu sukupuolen mukaan. Käytäntö on sikäli hankala, etteivät kummien keskinäiset yhteydet ("och hustru...") tule lainkaan esiin. Tutkimassani perheessä sillä ei ole merkitystä, koska vanhempien lähtökohdat ovat tiedossa. Joskus kummeista kuitenkin saa apua äidin tai isän suvun selvittämisessä.

Olen kiinnittänyt huomiota myös nimieroihin. Valkealassa tuntuu olleen käytössä melko harvinaisia (Satakunnassa) nimiä: Natanael, Israel, Gabriel (Kaapo) ja Samuel (Samuli). Toki kahta jälkimmäistä tapaa muuallakin. Luulin ensin tutkimani suvun olleen erityisen uskonnollista, kun tällaisia nimiä antoi lapsilleen. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse. Hiskin mukaan 1700- ja 1800-luvuilla Valkealassa on kastettu 57 Natanaelia ja 23 Israelia.

Valkealaa tutkiessani olen monta kertaa kaivannut SSHY:n Digiarkiston hyviä hakemistoja. Eihän niitä sielläkään jokaisessa rippikirjassa ole, mutta jo yhdenkin rippikirjan kylien ja talojen järjestys auttaa paljon. Jos seutu on ihan outoa, on rippikirjojen selaaminen ilman hakemistoja aikamoinen urakka. Toki Valkealassakin on joidenkin rippikirjojen ensimmäisillä tai viimeisillä sivuilla pappien tekemiä hakemistoja. Pitäisi vain muistaa avata kirjoja useampaan ikkunaan ja sitten sopivasti haarukoida.

Appelsiinit

Kun olin lapsi, olivat hedelmät vielä harvinaisuuksia ainakin maaseudun kyläkaupoissa. Muistan, miten sukulaiset toivat niitä Tampereelta tuliaisiksi. Erityisesti appelsiinit olivat meistä lapsista herkullisia. Tomaateista en niin välittänyt, niitäkin joskus tarjottiin. Vieläkin ne ovat mielestäni useimmiten kitkeriä. Omenoita oli tietysti omasta takaa. Naapurin herkulliset punaiset kanelit ja valkeat kuulaat tulivat tutuiksi, ihan luvan kanssa. Talviomenoita syötiin melkein jouluun saakka. Luumuja ja rusinoita oli joskus kuivattuina. Porkkana ja peruna taisivat olla tärkeimmät C-vitamiinin lähteet. Marjoja säilöttiin mehuksi ja hilloksi.

60-luvulla tilanne muuttui. Appelsiineja alkoi olla kaupoissa kaikkialla ja ihmisillä myös varaa ostaa niitä. Meillekin taidettiin ostaa laatikollinen niitä sinä keväänä, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Tarkoitus oli torjua flunssaa. En sairastanut mitään tuona keväänä. Oliko se appelsiinien ansiota, sitä en tiedä. Ruokavalio muuttui muutenkin terveellisempään suuntaan. Vihanekset löysivät vähitellen tiensä lautasille.  Tietenkään raavaat miehet eivät rehuja halunneet syödä, mutta heidänkin asenteensa muuttui ajan mittaan.

Missä vaiheessa sitten appelsiineja ruvettiin tuomaan Suomeen? Haku Aamulehdestä Historilallisessa sanomalehtikirjastossa antoi ensimmäisen myynti-ilmoituksen vuodelta 1900. Silloin N. Bosoff mainosti makeita Messinan appelisiineja. Liikkeen sijainti ei käy ilmi, mutta jossain keskusta-alueella se lienee sijainnut. Myöhemmin appelsiineja mainosti kauppahallissa toiminut Rasin liike. Kovin monella kaupunkilaisella ei tuolloin varmaan ollut varaa tuontihedelmien ostoon.

Lukukinkerit

Eilen Valkealan papin muistikirjaa tutkiessani muistin taas, että lukutaitoa ja kristinopin hallintaa tutkailtiin ennen kinkereillä. Meilläpäin puhuttiin myös lukusijoista. Papit kiersivät seurakuntaansa, ja kun kinkerit kylässä pidettiin, oli kaikkien kynnelle kykenevien syytä laittautua paikalle. En tosin muista nähneeni tilastoja osallistumisesta. Varmaan niitäkin oli, jotka sairauteen tai muuhun syyhyn vedoten jäivät pois. Seurakunta oli jaettu lukulahkoihin, kinkereitä pidettiin yleensä lahkon taloissa vuoron perään.

Olen itse osallistunut kinkereille yhden kerran, joskus lapsena. Tilaisuus järjestettiin jossakin lähitalossa ja meitäkin pyydettiin paikalle. Kovin suurta väkimäärää ei kinkereillä ollut. Etukäteen meitä lapsia vähän peloteltiin, että pappi voi kysyä jotakin vaikeaa. Tietenkään tuohon aikaan ei enää lukutaitoa testattu, mutta kristinopista oli joku kohta annettu "läksyksi". Muistaakseni pappi ei kuitenkaan kuulustellut keneltäkään mitään. Tarkoitus oli käydä aiheesta keskustelua, mutta jäyhät satakuntalaiset eivät olleet siihen kovin innokkaita. Joku kirkollisia asioita enemmän harrastanut taisi pelastaa tilanteen sanomalla jotakin, muuten kuuntelimme papin puheita. Lapsen mielestä tilaisuus taisi olla vähän tylsä. Maaseudulla kai kinkereitä edelleen järjestetään, vaikka niiden luonne on nykyään ihan erilainen kuin aikoinaan.

Pitäisi oikeastaan kaivaa esille kuvauksia 1800-luvun kinkereistä ajalta ennen kansakoululaitoksen syntyä. Haluaisin tietää, tarkistiko pappi jokaisen aikuisenkin lukutaidon vai tutkittiinko sitä vain lapsilta ja nuorilta. Ja sitten ne rippikirjan ja muuttokirjojen merkinnät kristinopin alkeiden osaamisesta ja ymmärtämisestä: kinkereillä ne kai syntyivät. Mutta kopioitiinko ne vain rippikirjasta toiseen vai testattiinko taitoja uudestaan?

Muistikirja

Tiedän kyllä, että muitakin kirkonkirjoja kuin rippi- ja historiakirjoja kannattaisi välillä tutkia. Sukututkija tuleekin tutuksi yleensä ainakin muuttaneiden, ripitettyjen ja rippilasten luetteloiden sekä perukirjojen kanssa.  Joissakin seurakunnissa on pidetty tilikirjoja jo ennen rippikirjojen aikaa. Niistä voi löytää tietoja esivanhempiensa kuolemasta vuoden tarkkuudella. Nimiä ei aina ole, on vain kirjattu tyyliin Matti Juhonpoika Mattilan äiti. Tilan varallisuudesta voi päätellä jotain sen perusteella, paljonko hautauksesta on maksettu, onko soitettu kelloja, onko käytetty paarivaatetta jne.

Tänään törmäsin Valkealan kirkkoheran muistikirjaan vuosilta 1850 - 1862. Kirjan alkupuolella on lehtiä, jotka on aakkostettu. Niille kirkkoherra on merkinnyt joitakin nimiä muistiin. Asiayhteys ei pikaisella vilkaisulla selvinnyt. Sen jälkeen on paljon tyhjiä sivuja, mutta aina välillä on merkintöjä. Kirkkoherra on kirjannut seurakuntalaisten saamia rangaistuksia, tietoja siitä, kenen luona itselliset tai palkolliset asuvat, köyhäinavun (viljaa) saajia, niitä, jotka eivät ole vaivautuneet ehtoolliselle tai kinkereille sekä löysiä (försvarslösa). Hän on myös merkinnyt muistiin niiden lasten nimet, joiden lukutaito on ollut puutteellinen. Heidät on määrätty menemään kouluun (sockne skola). Ilmeisesti seurakunnassa on toiminut jonkinlainen "lukkarinkoulu", opettajaa ei tekstissä mainita.

En tiedä, onko kirja nimenomaan hankittu muistikirjaksi. Siihen viittaisivat painetun näköiset kirjaimet aakkostetussa osassa. Ehkä on ollut kirkkoherran mielestä hyvä kuljettaa jotakin rippikirjaa epävirallisempaa, mutta irtolappusia paremmin säilyvää mukanaan, kun hän liikkui seurakunnassaan. Käyttö on kuitenkin jäänyt aika vähäiseksi. Joku voi silti kirjasesta löytää esivanhempaansa koskevan merkinnän.

Kynsille lyöty

Taas kerran huomasin, miten riippuvaisia olemme tietotekniikasta. Tätä kirjoittaessani ei Kansallisarkiston Digitaaliarkiston palvelin jostain syystä ole toiminnassa. Olin päättänyt käydä läpi kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luetteloita. Sattuvat olemaan sellaisesta seurakunnasta (Valkealasta), jota ei SSHY:n Digiarkistossa ole vielä ollenkaan.

Kun kyseessä on 1700-luvulla eläneet ihmiset, ei luulisi olevan niin päivän päälle, milloin heidän vaiheensa saa selville. Vielä muutama vuosi sitten olisin kiltisti marssinut arkistoon katsomaan mikrokorteilta samoja asioita. Todennäköisesti olisin joutunut tilaamaan mikrofilmejä myös kaukolainaksi. Niin vain palveluihin tottuu nopeasti.

Jos verkkoyhteydet eivät jostakin syystä pelaa, tuntee olevansa kuin kynsille lyöty. Niin suuri osa on palveluistamme, viestinnästämme ja informaatiostamme siirtynyt verkkoon. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, se tuntuu jopa hiukan pelottavalta. Onko yhteytemme tärkeisiin palveluihin varmistettu riittävän hyvin? Jos joku haluaa saada kaaoksen aikaan verkkohyökkäyksellä, miten helposti hän siihen pystyy?

Onneksi tutkittavaa riittää ja Digiarkisto toimii. Ei muuta kuin erästä tyhjästä ilmestynyttä renkipoika Eliasta jäljittämään.

Aukko sivistyksessä

Löysin tänään taas uuden aukon sivistyksestäni. Karjalainen kulttuuri on minulle melko outoa, sukujuuriani ei tiettävästi sinnepäin mene. Kalevalaa olen toki koulussa lukenut, mutta 60-luvun tuulet olivat jo sen verran puhaltaneet, ettei sitä kovin keskeisenä pidetty. Niinpä olen sijoittanut viimeiset runonlaulajat jonnekin 1800-luvulle Elias Lönrotin aikoihin.

Tänään luin 18.3.1911 julkaistusta Aamulehdestä, että kaksi runonlaulajaa oli ollut Helsingissä esiintymässä. He olivat olleet Kalevalan päivillä ja jääneet niiden jälkeen esiintymään kouluissa, iltamissa ja muualla. Runonlaulajat olivat Iivana Shemeika eli Jehkin Iivana ja Iivana Onoila. Heidän seurassaan oli vielä kolmas mies, jonka nimeä ei kuitenkaan kerrottu. Juttu kertoi, että Jehkin Iivana oli yllättäen kuollut. Hän oli jo jonkun verran iäkäs, syntynyt 1841, mutta ei ilmeisesti ollut sairastellut.

Aina avulias Wikipedia tietää kertoa, ettei Iivana ollut mikään harvinaisuus. Runonlaulajia oli elossa vielä 1900-luvun alkupuolella ja kansanrunoja tallennettiin heiltä edelleen. Osa näyttää olleen myös itkuvirsien taitajia. Jotenkin hämärästi muistan itkuvirsiä kuulleeni 50- tai 60-luvulla radiosta. Satakuntalaisen lapsen korvissa ne kuulostivat varsin oudoilta. Paikallisesta kansanperinteestä (mitä se nyt sitten mahtaakaan pitää sisällään) taisivat pisimpään toimia kansanparantajat. Vielä isovanhempieni ikäluokka turvautui joskus heidän apuunsa.

Sukututkimusta uutisissa

Kun sukututkimus pääsee oikein illan pääuutislähetykseen, pitäisi tietysti olla tyytyväinen. Kyse oli kuitenkin jo "vanhasta" asiasta. Seurakunnat ovat vetäneet sataa vuotta nuorempia kirkonkirjoja pois arkistoista, koska arkistolaitoksen linja niiden tutkimiseen ei ole yhtä tiukka kuin kirkkohallituksen ottama kanta.

Tässä pitäisi muistaa, ettei läheskään kaikkien seurakuntien 1900-luvun kirkonkirjoja ole lainkaan ollut arkistoissa. Mahdollisuus tutkia kirkkoherranvirastossa on taas kovasti riippunut seurakunnasta. Omalle kohdalle on sattunut muutama seurakunta, joissa jo ennen kirkkohallituksen suositusta on sanottu, että sataa vuotta nuorempia kirjoja pääsee tutkimaan vain kirkkoherran luvalla. Ainakin minusta kuulosti siltä, ettei pelkkää sukututkimusta kannattanut tarjota tutkimisen syyksi. Toisaalta tiedän seurakuntia, joissa pääsi tutkimaan 50-luvun kirkonkirjoja.

Mitä hirveyksiä kirjoissa sitten on? Riippuu varmaan paljon papista, joka kirjauksia on tehnyt. Olen nähnyt rippikirjojen pohjalta tehtyjä muita asiakirjoja, joissa jonkun kohdalla lukee "mielipuoli". Haudattujen luetteloon kirjatut kuolinsyyt voivat olla hiukan arkaluontoisia. Vuoden 1918 kohdalle on tiukan linjan pappi voinut kirjata melko tylyjäkin kommentteja punaisista (en tosin ole itse sellaisia nähnyt). Erityisesti tämä ongelma koskee pieniä seurakuntia, joissa papisto on tuntenut seurakuntansa hyvin. Suurissa kaupungeissa on todennäköisesti pysytty melko rutiininomaisissa teksteissä.

Toivoisin, että asiassa saataisiin jonkinlainen kompromissi aikaan. Esimerkiksi niin, että sotaa edeltävän ajan kirkonkirjoja saisi pääsääntöisesti tutkia. Siitäkin ajasta on jo kulunut yli 70 vuotta, minkä luulisi riittävän. Ei niin vanhojen asioiden pitäisi enää herättää intohimoja. Jokainen tutkija on kuitenkin vastuussa erikseen siitä, mitä hän julkaisee.

Toisen pään sisään ei pääse

Kirjoitin edellisessä tekstissä siitä, että haluan ymmärtää vanhoja aikoja. Haluan ymmärtää sekä loogisesti että tunnepuolella. Logiikalla tarkoitan tässä sitä, miksi ihmiset menettelivät jollain tietyllä tavalla. Mielestäni tekemisiin liittyy usein jokin järkiperuste, usein taloudellinen, toisinaan tapakulttuuriin liittyvä. Toisaalta edellisten vuosisatojen ihmisillä on heilläkin ollut tunteensa, vaikka niitä ei ole iltapäivälehtien sivuilla revitelty. Biologit sanovat, että ihminen muuttuu hyvin hitaasti. Surua ja tuskaa, iloa ja onnea on siis tunnettu ennenkin.

Tuo looginen puoli on usein helpompi. Taloudellisista syistä ihmiset yleensä menivät naimisiin syntyperänsä mukaisesti. Talolliset naivat talollisia, torpparit torppareita ja säätyläiset omasta säädystään. Varmaan siihen myöskin kietoutui jonkinlainen paikallaanpysyvyys:  yhteiskunnassa oli jokaisella oma paikkansa, johon hänen tuli tyytyä. Tällaista ajattelua näkyi vielä joskus 1950-luvulla. Joku saattoi vastustaa kouluttautumista, koska katsoi "herraksi" pyrkimisen sopimattomaksi.

Mutta mistä me tiedämme, että joka tilanteessa oli näin? Jäikö talon vanhin poika ilman tilaa, koska meni naimisiin piikatytön kanssa? Vai oliko hän jotenkin muuten isännäksi sopimaton? Ehkä hänen isänsä ei vain vielä halunnut luopua talon isännyydestä ja poika siksi lähti katselemaan muita mahdollisuuksia?

Entä suvussa periytyvät ominaisuudet. Usein tiedämme, että yhdessä suvussa on oltu kiivaita ja äkkipikaisia, toisessa vakaita ja harkitsevia. Sukutarinat eivät kuitenkaan yllä kovin kauas ajassa taaksepäin. Jos vuoden 1918 punavangin valtiorikosoikeudenkäynnin pöytäkirjan liitteessä suojeluskunta mainitsee esi-isän kiivaaksi yllyttäjäksi, onko kyseessä todellinen luonteenpiirre vai valkoisten kosto? Jos 1700-luvun talonpojan on oikeudessa kerrottu räyhänneen ja tapelleen naapureidensa kanssa, onko kyseessä sama äkkipikaisuus, joka elää suvussa tänä päivänä. Useimpien esi-isiemme pään sisään emme pääse. Säätyläisiä ja sivistyneistöä lukuunottamatta dokumentteja ei juuri ole. Vain harva on itse kirjoittanut muistiin mitään elämästään ja tuntemuksistaan. Myöskään läheiset eivät juuri ole kynään tarttuneet ennen 1900-luvun alkua.

Kenelle teet sukututkimusta?

Olen sivunnut aihetta ennenkin. Eilen olin jostain syystä vähän apealla mielellä. Siinä käräjäpöytäkirjoja selatessani mieleeni nousi ajatus, että ei näistä asioista kukaan muu ole kiinnostunut. Se, ovatko talonisännät tapelleet keskenään 1700-luvulla, ei varmaan kiinnosta ketään muuta kuin minua, näin synkistelin.

 Käräjillä käytiin. Lähde: Digiarkisto, SSHY

Olenhan minä vuosien varrella saanut jonkun verran yhteydenottoja sellaisilta, jotka ovat havainneet yhteyksiä oman sukunsa ja minun esivanhempieni välillä. Niitä tulee ehkä useammin kuin kerran vuodessa, mutta ei kovin tiheästi kumminkaan. Usein olen pystynyt auttamaan toista tukijaa, välillä saanut apua ja tarkennuksia itsekin. Useimmiten olen saanut kiitosviestin sellaiselta, jolle olen voinut antaa tietoja. Sellaisiakin on, jotka kysyvät lyhyesti jotakin asiaa ja vastauksen saatuaan eivät enää anna kuulua itsestään mitään. Olen ajatellut laittaa pystyyn jonkinlaisen mustan listan: näiden kanssa en enää tietojani jaa, kun eivät kiittääkään osaa.

Muutamia - yleensä jo iäkkäämpiä - sukulaisiakin touhuni kiinnostavat. He kuuntelevat mielellään, kun kerron esivanhemmista, joita he eivät ole koskaan tavanneet. He ovat kyllä tienneet, että siihen taloon sukua ollaan. Vastaavasti olen heiltä kuullut tarinoita esivanhemmista, jotka olivat elossa heidän ollessaan lapsia tai joista on kerrottu silloin juttuja. Useimmille näistä vanhemmista sukulaisista pitäisi aina muistaa tulostaa paperiversiot, verkkoa he eivät käytä.

Eniten taidan tehdä sukututkimusta itseäni varten. Haluan tietää. Haluan tietää, millaista on ollut tavallisen torpparin tai talollisen elämä menneinä vuosisatoina. Vaikka rippikirjat ovat enimmäkseen pelkkiä nimiluetteloita, pystyy kohtuullisella empatian määrällä niistäkin ymmärtämään jotakin. Ymmärtämään pelkoa ja surua, kun lapsia syntyi joka toinen vuosi ja heistä useampi kuoli pienenä. Ymmärtämään, että synnytys oli melkoinen riski, joka toistui jopa toistakymmentä kertaa elämän aikana. Ymmärtämään myös, että se oli normaalia elämää, niin oli muillakin. Aavistamaan tyytyväisyyden, kun kotitilan pystyi luovuttamaan joltisessakin kunnossa seuraavan sukupolven hoitoon. Selviytymistarinoita sukuhistoria täynnä.

Liian kuivaa

Huomasin, että 60-luvulla valmistettu puinen sahtihaarikka on niin pahoin ravistunut, että sen vanteet ovat irronneet. Parhaillaan turvotan sitä vedessä. Minulla on muitakin vanhoja, puisia esineitä, joiden kohtalosta olen hiukan huolestunut. Astiat voi tietenkin saada kuntoon veden avulla, mutta mitä tehdä vanhoille huonekaluille?

Syynä ravistumiseen on tietenkin kuiva keskuslämmitysilma. Vanhoissa pirteissä, mistä huonekalut ovat lähtöisin, oli talvisin paljon alhaisempi lämpötila. Kosteutta oli ilmassa luultavasti enemmän. Mietinkin, että voisin välillä nostaa kirstun ja muut puuesineet lasitetulle parvekkeelle. Mutta kuka tietää, ehkä vaihtelukaan ei ole niille hyväksi. Jos jollakin lukijalla on hyviä vinkkejä vanhojen puuesineiden hoidosta, otan ne mielelläni vastaan.

Kun olen lukenut kuvauksia nykyaikaisesta, energiatehokkaasta rakentamisesta, olen monesti miettinyt, onkohan vaikutuksia ihmiseen tutkittu tarkasti. Jos talot rakennetaan oikein tiiviiksi ja ilmastoinnista huolehditaan koneellisesti, onkohan se asukkaalle terveellistä? Toki myönnän, että hyvin ilmastoidussa rakennuksessa ilma on raikkaan tuntuista. Ehkä olen vain vanhanaikainen ja epäluuloinen.

Sakkoluettelot

Ylä-Satakunnan tuomiokunnan tuomiopöytäkirjoissa on lopussa 1750-luvulta lähtien sakkoluettelot. Saattaa niitä olla aiemmissakin, mutta Digiarkistossa on vuosien 1724 - 1750 välillä aukko. Nähdäkseni  Digitaaliarkistossa taas Ylä-Satakunnan tuomiokirjoja on  lähinnä 1600-luvulta. Koska sukuani on laajasti asustanut juuri tämän tuomiokunnan alueella, olen nyt ruvennut käymään näitä luetteloita läpi.

Sakkoluetteloissa näyttää olevan moninaisia syitä sakoille. Kun omat sukulaiseni ovat olleet varsin tavallista väkeä, en odota mitään järisyttävää tulevan esiin. Tähän saakka olen voinut todeta sukulaisteni syyllistyneen esiaviollisiin suhteisiin ja useammankin kerran poisjääntiin käräjiltä. Yksi esi-isäni oli esiintynyt humalassa käräjillä, kiroillut ja uhkaillut oikeutta. Suku on ollut viinan kanssa läträämisestä oikeudessa myöhemminkin.

Mitä sitten toivon noista sakkoluetteloista (ja muutenkin oikeuden pöytäkirjoista) löytäväni? Ensinnäkin tietoa esivanhemmistani. Toivon, että niistä löytyisi vahvistuksia sellaisille sukulaisuussuhteille, jotka kirkollisten lähteiden pohjalta jäävät epävarmoiksi. Lisäksi toivon, että tuomiot voivat kertoa jotain esivanhempieni elämästä. Jos talo on palanut, mitä kaikkea on menetetty. Jos on riidelty käräjillä jostakin niitystä, millaiset ovat olleet olosuhteet ja keiden kanssa kiista omistuksesta on syntynyt. Ehkä humalassa käräjillä esiintynyt isäntämies on ollut hiukan röyhkeä luonteeltaan?

Seurojentalolta nettiin

"Ai sekin on soittanut viulua?", olen joskus hämmästyneenä kysynyt, kun vanhemmat ihmiset ovat kertoneet muistojaan. Sodan jälkeen seurojentaloilla viihdekulttuuri kukoisti. Oman kylän porukalla näyteltiin, lausuttiin runoja, pidettiin puheita ja esitettiin tanssimusiikkia. Jos haluttiin enemmän väkeä paikalle, palkattiin joku tunnetumpi soittaja tai yhtye esiintymään. Harmi, ettei noista oman kylän naisten ja miesten esityksistä taida olla tallenteita, tekniikka ei sellaiseen vielä yltänyt. Tuskin ne kovin korkeatasoisia ovat olleet, mutta riittivät ankeiden sotavuosien jälkeen tuottamaan iloa lähiympäristölle. 

Kun itse tulin iltamaikään, ei seurojentaloilla enää tanssittu. Viihde alkoi keskittyä suurille lavoille ja keskuksiin. Tunnetut esiintyjät rupesivat järjestämään isoja kiertueita. Niitä eivät pienet yhdistykset pystyneet ottamaan vastaan eivätkä maksamaan esiintyjien palkkioita. Kun televisio toi viihteen ammattilaiset koteihin, eivät amatöörien esitykset enää kelvanneet.

Nyt on Internet taas tuonut kaikille esiintymismahdollisuuden. Tallennustekniikkaa on kodeissa ja verkkoon lataaminen on helppoa. Esitysten laatu ei ehkä kauheasti ole noussut 60 vuodessa, vaikka koulutusta on saatavana ja nykytekniikka tarjoaa tuotosten korjailuunkin mahdollisuuksia. Yleisö sen sijaan on helposti tavoitettavissa. Niinpä tässä meikäläinenkin kirjoittelee ajatuksiaan, ja aina joku niitä lukeekin. Ei ehkä voi sanoa, että olisi pyöritty ympyrää, mutta jonkinlaista spiraalia kuitenkin.

Paloapua

Kun olen yrittänyt parantaa vanhojen tekstien lukutaitoani, olen etsiskellyt Digiarkiston (SSHY) tuomiokirjoista tuttuja paikkakuntia ja yrittänyt selvittää 1700-luvun käräjäjuttuja itselleni. Törmäsin yhtenä päivänä sukulaiseni nimeen eräässä vuoden 1750 käräjäpöytäkirjassa. Tiheään rakennetussa kylässä oli syttynyt tulipalo ja melkein kaikki kylän talolliset olivat kärsineet vahinkoa palossa. Nyt he - sukulaiseni yhtenä heistä - hakivat paloapua oikeudessa.

Olen hiukan ylpeä itsestäni, sillä lukutaitoni on ainakin omasta mielestäni kehittynyt. Sen sijaan ruotsinkieliset lakitermit ovat vielä osittain outoja. Käytänkin apuna Ruotsalais-suomalaista laki- ja virkakielen sanastoa, joka löytyy Suomen Sukututkimusseuran sivuilta. Opin tänään, mitä tarkoittaa ilmaisu "med sielf sins wåde ed witadt". Myös paloapu (brandstod) -termi oli minulle aiemmin outo. En ollut tiennyt, että palovakuutuksen historia on niin pitkä.

Tulipalon aiheuttamista vahingoista oli tehty tarkka arvio, jonka perusteella korvausta käräjillä haettiin. Paitsi palaneet rakennukset, siinä lueteltiin myös menetetty vilja ja karjan rehu tarkoin. Opin, että lampaita ja vuohia vartenkin oli ollut oma rakennuksensa. Myös menetettyjen olkien ja ruumenten määrä ja arvo oli selvitetty. 

Palovakuutuksia kannattaisi varmaan tutkia vähän myöhemmältäkin ajalta. Jos käy hyvä onni, saattaisi 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun torpparin tai talollisen rakennuksista saada niistä tietoa. Pikainen tarkastus kuitenkin osoitti, ettei Kansallisarkistosta sen paremmin kuin ELKAstakaan taida löytyä juuri niitä paikkakuntia, joita itse tutkin. Ensin olisi siis selvitettävä, missä noiden palovakuutusyhdistysten arkistot ovat.

Kaksi äitiä?

Olen yrittänyt selvittää iittiläisen räätäli Tapani Matinpoika Uggmanin alkuperää. Hän syntyi rippikirjan mukaan 1799. Tuona vuonna syntyikin Saaroisten kylän räätäli Matti Tapaninpojalle Tapani-niminen poika. Kaikki tuntuisi siis olevan kunnossa. Hiskikään ei Iitistä oikein muuta sopivanikäistä Tapania löydä. Sitten tuleekin iso mutta. Uggmanin perheessä on myös Kaisa (Karin) Antintytär, josta käytetään nimitystä mor, siis äiti. Matti Tapaninpojan puoliso oli Eeva Matintytär. 

Nyt oli yritettävä mennä rippikirjaa järjestyksessä taaksepäin. Ensimmäisen kerran Tapani esiintyy sukunimen kera tässä:

Lähde: Digitaaliarksito

Yläpuolella on samainen Kaisa Antintytär. Kyse on Sääskjärven kylän itsellisistä. Nyt on kai sitten uskominen, ettei Tapani ole Matti Tapaninpojan poika. Lastenkirjoista ei Tapania näyttäisi löytyvän, ainakaan Sääskjärveltä.

Mahdollisesti Kaisa on tullut leskenä Iittiin ja räätälinopissa ollut poika on seurannut häntä. Toinen vaihtoehto on, että Kaisa onkin äitipuoli. Matti Tapaninpojan vaimo Eeva kuoli 1809. Matista ei näy vuoden 1815 jälkeen mitään merkintää ainakaan Saaroisten kylässä. Tosin aikaa Matin naimisiin menolle ja kuolemalle jää kovin vähän, kun Matti oli 1815 vielä leski ja Kaisa taas on vuoden 1816 rippikirjassa yksinään. Yritän jäljittää Kaisaa ajassa taaksepäin, vaikka Iitin rippikirjojen läpikahlaaminen ei suoraan sanottuna houkuttele.  Palaan Tapaniin, jos saan jotain selville.