Toisen pään sisään ei pääse

Kirjoitin edellisessä tekstissä siitä, että haluan ymmärtää vanhoja aikoja. Haluan ymmärtää sekä loogisesti että tunnepuolella. Logiikalla tarkoitan tässä sitä, miksi ihmiset menettelivät jollain tietyllä tavalla. Mielestäni tekemisiin liittyy usein jokin järkiperuste, usein taloudellinen, toisinaan tapakulttuuriin liittyvä. Toisaalta edellisten vuosisatojen ihmisillä on heilläkin ollut tunteensa, vaikka niitä ei ole iltapäivälehtien sivuilla revitelty. Biologit sanovat, että ihminen muuttuu hyvin hitaasti. Surua ja tuskaa, iloa ja onnea on siis tunnettu ennenkin.

Tuo looginen puoli on usein helpompi. Taloudellisista syistä ihmiset yleensä menivät naimisiin syntyperänsä mukaisesti. Talolliset naivat talollisia, torpparit torppareita ja säätyläiset omasta säädystään. Varmaan siihen myöskin kietoutui jonkinlainen paikallaanpysyvyys:  yhteiskunnassa oli jokaisella oma paikkansa, johon hänen tuli tyytyä. Tällaista ajattelua näkyi vielä joskus 1950-luvulla. Joku saattoi vastustaa kouluttautumista, koska katsoi "herraksi" pyrkimisen sopimattomaksi.

Mutta mistä me tiedämme, että joka tilanteessa oli näin? Jäikö talon vanhin poika ilman tilaa, koska meni naimisiin piikatytön kanssa? Vai oliko hän jotenkin muuten isännäksi sopimaton? Ehkä hänen isänsä ei vain vielä halunnut luopua talon isännyydestä ja poika siksi lähti katselemaan muita mahdollisuuksia?

Entä suvussa periytyvät ominaisuudet. Usein tiedämme, että yhdessä suvussa on oltu kiivaita ja äkkipikaisia, toisessa vakaita ja harkitsevia. Sukutarinat eivät kuitenkaan yllä kovin kauas ajassa taaksepäin. Jos vuoden 1918 punavangin valtiorikosoikeudenkäynnin pöytäkirjan liitteessä suojeluskunta mainitsee esi-isän kiivaaksi yllyttäjäksi, onko kyseessä todellinen luonteenpiirre vai valkoisten kosto? Jos 1700-luvun talonpojan on oikeudessa kerrottu räyhänneen ja tapelleen naapureidensa kanssa, onko kyseessä sama äkkipikaisuus, joka elää suvussa tänä päivänä. Useimpien esi-isiemme pään sisään emme pääse. Säätyläisiä ja sivistyneistöä lukuunottamatta dokumentteja ei juuri ole. Vain harva on itse kirjoittanut muistiin mitään elämästään ja tuntemuksistaan. Myöskään läheiset eivät juuri ole kynään tarttuneet ennen 1900-luvun alkua.