Pitkästä aikaa katsoin sukusivujeni tietoja oikein tarkistusmielessä, kun tiesin, että sivuille tulisi ainakin yksi uusi kävijä. Kuinka ollakaan, Antti Yrjönpojan ja Maria Gabrielintyttären vihkiaika näytti puuttuvan. Antti Yrjönpoika oli esi-isäni 1767 syntynyt veli. Hänen kastemerkintänsä löytyy helposti. Marian syntymäajaksi on merkitty 1760. Tarkistuksen piti olla helppo juttu, Hiski käyttöön ja hakemaan. Ei auttanut Hiski eikä myöskään vihittyjen luettelon läpiselaaminen. Joko pariskuntaa ei ole vihitty Antin kotiseurakunnassa tai sitten vihkiminen on jäänyt kirjaamatta. Ensimmäinen lapsi on syntynyt rippikirjan mukaan 1801 ja toinen 1804. Kumpaakaan ei ole kastettujen luettelossa. Vihkimisen on pakko ajoittua vuosiin 1784 - 1801.
Tässä vaiheessa rupesin tarkistamaan rippikirjoja ja kastettujen ja vihittyjen luetteloita tarkemmin. Maria on kyllä ennen vihkimistä asunut kylässä, hän on ollut piikomassa useammassakin talossa. Mutta mistä hän kylään tuli? Kaikki oman seurakunnan sopivaan aikaan syntyneet Maria Gabrielintyttäret pystyin tarkistamaan, kukaan heistä hän ei ollut. Mutta eipä rippikirja kerro, mistä hän ilmestyi. Outoa on myös kahden lapsen puuttuminen kastettujen luettelosta. Kun talo oli keskellä pitäjää kohtuullisen hyvien yhteyksien päässä kirkolta, on epätodennäköistä, että heitä olisi muualle viety kasteelle. Pappi on kyllä harrastanut epätarkkoja merkintöjä tyyliin "Hakala barn Henrik". Mikään niistäkään ei tuntunut sopivan. Aiemmasta kokemuksesta muistan muutamia muitakin puuttuvia merkintöjä. Lieneekö jokin irtolappu joutunut kokonaan hukkaan.
Oli pakko muistuttaa itseä siitä, ettei rippi- ja historiakirjoja kirjoitettu tulevaisuuden sukututkijoita varten. Jos "Hakala barn Henrik" riitti papille, saa se luvan kelvata minullekin. Saan tyytyä siihen, että Antin syntymästä on tieto ja kaikkien perheenjäsenten kuolinajat on myös kirjattu. Vihkiminen ja lasten syntymät jäävät rippikirjan varaan. Jos ei elämä ole täydellistä, ei sitä ole sukututkimuskaan.
Ajattelin katsoa Historiallisesta sanomalehtikirjastosta Metsämaan Tuomolaa, kun kerran olen rippikirjoja sen osalta selannut. Jotta en joutuisi liian kauas tutkimastani ajasta, laitoin hakuun 1700-luvun. Eihän silloin paljon lehtiä ilmestynyt, mutta yrittänyttä ei laiteta. Yksi viite löytyikin: Verotilallinen Metsämaan kylästä ja Loimaan pitäjästä Jaakko Juhonpoika Tuomola kaipaili veljensä puuseppä Matti Alanin kuoleman jälkeen 1791 Rahnan sahaan liittynyttä velkakirjaa, oikein lehti-ilmoituksella. Jaakko Juhonpoika Tuomola? Rahnan saha? Matti Alan? Kysymysmerkkejä.
Tuomolassa oli isäntänä Jaakko Mikonpoika ja hänen jälkeensä vävy Kustaa Heikinpoika. Jaakko Juhonpoika löytyy kyllä Metsämaan Simolasta, joka on mahdollisesti erotettu aikoinaan Tuomolasta. Jaakko oli syntynyt Tuomolassa ja hänen äitinsä oli Tuomolan tyttäriä. Mutta hänen asumaansa taloa sanottiin ainakin rippikirjoissa Simolaksi. Miksi hän käytti nimenään Tuomolaa?
Jaakolla oli tosiaan Matti-niminen veli, joka oli syntynyt 1736. Tämä muutti vuoden 1758 aikoihin Turkuun. Sen jälkeen hänestä ei paljon tietoa löydykään. Turun suomalaisessa seurakunnassa vihittiin 1782 puuseppä Matti Alan ja leski Maria Aurenia. Molempien kuolinmerkintäkin löytyy: Maria kuoli joulukuussa 1790 ja Matti tammikuussa 1791. Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjoja en ruvennut selaamaan.
Useampi yritys vaadittiin ennenkuin Google löysi Rahnan (tai Rahnon/Rahnun) sahan. Yllätys, yllätys Loimaalta. Rippikirjojen perusteella se lienee ollut Kojonperän kylässä ja aloittanut toimintansa vuoden 1780 aikoihin vääpeli Wikmanin komennossa. Ilmoituksessa mainitusta kauppias Matts Augustinista sen sijaan tiedetään enemmän.
Eihan 1700-luvun sahoista tietenkään ole valokuvia. Tässä 100 vuotta myöhemmin kuvattu Maunun saha Haukiputaalla. Lähde: wikimedia
Mitäkö opin tästä? No ainakin sen, että sahoja oli jo 1700-luvun puolella. Omaa sukua tutkiessa niitä on tullut vastaan 1800-luvulla, mutta ei aiemmin. Ja sen, että helppo juttu ei välttämättä ole lainkaan sellainen.
Taannoin kirjoitin Martti Rekonpojasta, joka lähti Loimaalta ja päätyi jahtivoudiksi Kyröön. Martti näytti olleen muutaman vuoden ensin vävynä vaimonsa kotitilalla. Rippikirjat ovat sen verran ylimalkaisia vielä 1720-luvulla, ettei oikein ole mahdollista selvittää, tuliko hän suoraan Kyröön vai oliko määränpäänä ensin jokin muu paikkakunta. Lasten syntymistä voi kuitenkin päätellä, ettei viive ollut pitkä.
Martista tuskin on kaivettavissa kovin paljon lisätietoa. Mahdollisesti tuomiokirjoissa voisi olla jotakin, jahtivoudin ottamista lienee käsitelty ihan virallisesti. Niinpä mietinkin ihan yleisellä tasolla, mistä tuohon aikaan tiedettiin, että jossain 100 kilometrin päässä oli jahtivoudin paikka avoimena. Kuulutettiinko avoimet toimet jumalanpalvelusten yhteydessä? Olisiko asia voinut tulla esille käräjillä? Nuo kaksi tilannetta olivat sellaisia, joihin kansaa kerääntyi. Tiedot kulkivat sekä virallisesti että epävirallisesti. Ehkä paikkakunnilla oli yhteys jonkun henkilön kautta. Pappi, nimismies tai joku muu mahtihenkilö olisi voinut katsella sopivaa jahtivoutia entiseltä kotipaikkakunnaltaan.
Petojahtien järjestäminen oli jahtivoudin päätehtävä tuohon aikaan. Kuva on Francis Barlowin ja peräisin wikimediasta.
Martille ei ilmeisesti ollut Loimaalla omaa tilaa tarjolla. Hänen mahdollisesta kotitilastaan ei ole tietoa. Vaimolla taas oli veli, joka rupesi isännäksi Tuomolaan. Toisaalta kuvittelisi, että 1720-luvulla olisi autioita tiloja ollut Loimaalla tai lähiympäristössä. Ehkä kyse oli enemmän varojen puutteesta. Onhan tietysti mahdollista, että Martilla oli sukua Hämeenkyrössä tai lähiseurakunnissa.
Olkoon tämän torpan nimi vaikka Kuusisto. Talo on vieläkin olemassa. Siinä ei enää katselmuksen aikaan asunut sukuani, mutta kun tiesin paikan, kirjasin tiedot ylös. Edellinen torppari oli kuollut ja hänen leskensä lapsineen muutti torpasta pois. Vuoden 1905 toukokuussa torppa sai uudet asukkaat, kun Taavetti teki isännän kanssa vuokrakirjan alueesta. Myös hänen vanhempansa muuttivat torppaan asumaan. Parin vuoden päästä hän toi torppaan emännän, Siinan, ja lapsia alkoi syntyä parin vuoden välein. Kesällä 1910 Taavetti halusi torpassa pidettävän katselmuksen ja vuokralautakunnan edustajat tulivat paikalle, kuten tietysti myös isäntä. Katselmuksen tarkempi syy ei ole selvillä, kumpikaan puoli ei esittänyt mitään vaatimuksia.
Ensimmäiseksi lautakunta tarkasti torpan rakennukset. Uusi asuinrakennus oli parhaillaan rakenteilla. Tallin todettiin olevan melko huonokuntoinen, navetan samoin. Sauna sen sijaan oli tyydyttävässä kunnossa, kuten myös rehuvaja. Torppassa oli myös vanha navetta, jota käytettiin latona. Riihen kunto todettiin tyydyttäväksi. Niittylatoja oli neljä ja ne olivat kunnoltaan välttäviä. Lisäksi aiemmin mainittujen rakennusten yhteydessä oli latoja tai vajoja. Useimpien hirsirakennusten ongelmana tuntui olevan kunnollisten kivijalkojen puuttuminen. Tästä syystä hirret olivat ainakin osittain maassa kiinni. Osa hirsistä oli lahoja. Rakennusten kateaineina mainittiin tuohi, lauta ja olki. Lisäksi torpparilla oli kaksi perunakuoppaa.
Kattorakennetta. Olisikohan pärekatto? Lähde: http://pixabay.com/fi/puu-talo-lato-58579/
Seuraavaksi siirryttiin torpan peltojen takastamiseen. Pellot, joitten kokonaispinta-ala oli 364 aaria - siis 3,64 hehtaaria - olivat useassa eri osassa. Niillä viljeltiin kevätviljaa (ohraa vai kauraa?), perunaa, ruista sekä heinää. Muutama sarka oli kesannolla. Viljelysmaiden kunto arvioitiin yleensä vähintään tyydyttäväksi. Ojat sen sijaan olivat vain välttävässä kunnossa. Torppaan ei yleensä kuulunut metsää, mutta poltto- ja rakennuspuita sai sopimuksen mukaan ottaa. Lautakunnan edustajat tarkastivat lähimetsän ja totesivat sen vapaaksi kaatuneista puista. Vielä arvoitiin teiden ja aitojen kunto. Tiet olivat luonnontilaisia ja aidatkin heikonpuoleisia.
Taavetti oli tuohon mennessä siis asunut torpassa viisi vuotta. Varmaankin suurin projekti oli uuden asuinrakennuksen tekeminen. Ilmeisesti katsastus ei tuonut esille suurempia puutteita, koska lautakunta ei antanut mitään kunnostuskehotuksia. Ehkä katsottiin, että nuori torppari oli päässyt hyvään alkuun.
Vuosia sitten etsin lisätietoa eräästä torpasta, jossa sukuani oli asunut. Selasin silloin vuokralautakunnan pöytäkirjat. Nyt muistiinpanot pöytäkirjoista sattuivat silmiini ja katsoin, mitä olin kirjannut. Kunnassa oli paljon vuokraviljelijöitä (lähinnä torppareita ja mäkitupalaisia). Niinpä siellä toimi jonkin aikaa kaksikin vuokralautakuntaa. Kuten Wikipedia tietää kertoa, olivat lautakunnat toiminnassa vuosina 1909 - 1934.
Tuo vuokralautakunta näytti pitäneen ensimmäiset kokouksensa vuoden 1910 puolella. Suoranaisia riita-asioita oli jonkun verran. Lautakunta oli esimerkiksi tehnyt päätöksen korvauksesta, jonka torppari sai, kun hänen vuokramaastaan oli erotettu pieni osa itsenäiseksi myydylle tilalle. Niinikään lautakunta teki sovintoesityksen tilanteessa, jossa torppari oli mielisairauden vuoksi hoidettavana ja isäntä halusi perheen pois torpasta. Melko paljon oli torpissa pidettyjen katselmusten pöytäkirjoja. Niistä näkee esimerkiksi torppien rakennuskannan tarkasti. Vaikka en esivanhempieni torpan katselmusta löytänytkään, tulin kirjanneeksi katselmustietoja muistiin. Ehkä palaan niihin jonkun torpan osalta vielä.
Vuoden 1919 puolella alkoi torppien ja mäkitupien itsenäistyminen. Usein kaupat tehtiin vuokralautakunnan kokouksessa sopuisasti. Riitatapauksiakin oli. Tilanomistaja kiisti toisinaan lunastusoikeuden, koska katsoi, ettei kyseessä enää ollut torppa. Vuoden 1918 vaikeassa tilanteessa oli joitakin torppareita saatu allekirjoittamaan paperi, jolla he luopuivat eläkettä ja asumisoikeutta vastaan oikeudestaan torppaan. Eräissä tapauksissa näitä yritettiin myöhemmin mitätöidä. Asialla tuntuivat useimmiten olevan vankileiriltä vapautuneet lapset. Kaikissa näkemissäni tapauksissa vuokralautakunta piti eläkesopimukset voimassa ja eväsi torpan lunastuksen. Lautakunnan päätöksistä saattoi valittaa maanjako-oikeuteen ja edelleen korkeimpaan oikeuteen.
Tätä rakennusta on vielä 1941 sanottu torpaksi. Parilan torppa, jonka sijainti jää ainakin minulle mysteeriksi: Sääksämäki, Kiikala. Lähde: SA-kuva
Vuokralautakunnan asiat ilmeisesti vähenivät 20-luvun alkupuolella tai sitten pöytäkirjat ovat teillä tietymättömillä. Joka tapauksessa vuonna 1926 tuossa kunnassa näyttää asutuslautakunta aloittaneen toimintansa ja ottaneen hoitaakseen myös vuokralautakunnan tehtävät.
Ancestry.se lähestyi sähköpostilla kertoen uudesta Ruotsissa ilmestyvästä lehdestä nimeltä Svenska öden & äventyr (ö- ja ä-kirjaimet lehden kannessa pienellä, mutta verkkosivulla isolla?). Sen kerrotaan Ancestryn tiedotteessa sisältävän jännittäviä kertomuksia, kohtaloita, sukututkimusta ja historian tapahtumia. Jokaiseen numeroon kerrotaan kuuluvan sukututkijakoulun ja mahdollisuuden saada vastauksia sukututkimusaiheisiin kysymyksiin. Lehden julkaisija on Egmont tidskrifter yhteistyössä Ancestry.se:n kanssa. Aihe kiinnosti sen verran, että etsin lehden omat verkkosivut. Siellä olleen ensimmäisen numeron kansikuvasta huomasin otsikot: "Pappa byggde New York", "TBC tog mammas liv", "Lär dig släktforska" ja "Massmordet på Mälaren". Lehti näyttää kuuluvan Hemmets Journal-lehtiperheeseen.
Lehti on tainnut lainata nimensä tämän herran novellikokoelmalta. August Strindberg, kuvalähde: wikimedia
Hm, aika yllättävää, että joku lähtee julkaisemaan sukututkimusaiheista paperilehteä. Olisiko Ruotsissa jonkinlainen buumi menossa? Varsin kevyellä linjalla lehdessä varmaan mennään, jos sitä vertaa vaikka Genokseen. On varmaan pakkokin, jos lehteä aikoo myydä. Sukututkimuksen ja julkaisemisen siirtyminen vahvasti verkkoon on tietysti kovasti muuttanut kumpaakin. Periaatteessa jokainen voi tutkia sukuaan ainakin hiukan matkaa taaksepäin. 1800-luvun alkupuolelle pääsee kohtuullisen helposti. Ruotsalaisilla ei edes kielitaidon puute ole ongelmana. Tutkimuksiaan voi myös julkaista laittamalla pystyyn verkkosivut, julkaisemalla blogia tai esittelemällä sukuaan Facebookissa. Ehkä siis myös toisten tarinat kiinnostavat. Voisin harkita lehden ostamista matkalukemiseksi.
Suomen Sukututkimusseuran Genos-lehden selaan läpi, kun se postiluukusta tipahtaa. Useasti luettavaa on aika vähän. En kuulu sukuihin, joita lehdessä esitellään. Lehdestä saa helposti hiukan ryppyotsaisen vaikutelman. Voisiko tieteellinen olla jotenkin vähemmän tiukkapipoisesti? Tosin viimeisimmät numerot ovat olleet kiinnostavampia. Tampereen seudun sukututkimusseuran Orpanan luen yleensä tarkasti. Se johtuu paitsi omista kytköksistäni siihen suuntaan myös lehden suuremmasta maanläheisyydestä. Tavalliset sukututkijat esittelevät siinä tutkimuksiaan.Kun tekee tutkimuksensa niin huolellisesti kuin osaa, sen pitää riittää myös julkaisemiseen. Virheitä ei tarvitse niin hirveästi pelätä, korjata voi myöhemminkin. Taas yksi verkkojulkaisemisen etu.
Kuten olen aiemminkin kertonut, selvittelen amerikkalaiselle pikkuserkulleni hänen suomalaisia juuriaan, siis niitä, jotka eivät ole meille yhteisiä. Tällä kertaa päädyin Loimaalle saakka. Mutta mennäänpä järjestyksessä. Hämeenkyrön jahtivouti ja tilallinen Martti Rekonpoika Hastig kuuluu pikkuserkkuni esivanhempiin. Huomasin, etteivät Martin ja hänen vaimonsa Kirsti Juhontyttären kaksi ensimmäistä lasta näyttäisi syntyneen seurakunnassa. Ensin etsin heitä lähiseurakunnista. Lopulta rupesin hakemaan Hiskistä maanlaajuisesti. Loimaan Metsämaalta tärppäsi. 1721 syntynyt Anna ja 1725 syntynyt Mikko löytyvät Loimaan kastetuista. Varmemmaksi vakuudeksi Kirstin kohdalta löytyi rippikirjasta merkintä Kyröön muutosta vuoden 1727 aikoihin. Martti on todennäköisesti muuttanut jo muutama vuosi aiemmin.
Loimaalta on rippikirjoja jo 1600-luvun lopulta, mutta niistä ei ole kovin suurta apua sukututkijalle. Ne ovat pelkkiä nimiluetteloita, joista yleensä on jätetty pois niin patronyymit, syntymävuodet kuin nuoremmat lapsetkin. Lasten kohdalla raja kulkee ilmeisesti rippikouluiässä. Kun vielä 1700-luvun alkuun isonvihan ajalle jää liki vuosikymmenen aukko, tunsin olevani hyvin epävarmalla pohjalla. Ellen olisi löytänyt tuota merkintää Kirstin Kyröön muutosta, olisin varmaan tyytynyt kertomaan pikkuserkulleni, että hänen esivanhempansa todennäköisesti tulivat Loimaalta, mutta riittävä näyttö siitä puuttuu.
Alastaron kirkko, jonka rakentamiseen on käytetty Loimaan vanhan puukirkon hirsiä. Tosin tuo Loimaan kirkko rakennettiin vasta sen jälkeen, kun Martti ja Kirsti olivat muuttaneet Kyröön. Lähde: wikimedia
Seuraavaksi pitää katsoa, pystyykö edellisiä sukupolvia selvittämään. Kirsti oli kotoisin Metsämaan Tuomolan talosta, joten hänen vanhempansa ja isovanhempansa selvinnevät. Vaikeampaa on Martin vanhempien etsiminen. Luulin hänen olleen Kojonkylän Reko Brusiuksenpojan Martti-niminen poika, vaikka ilmoitetuissa syntymävuosissa olikin eroa. Mutta tämä Martti oli kuollut yhdeksänvuotiaana 1697. Tuon vuoden haudattujen luettelo oli muuten aika karua luettavaa, nälkävuodet tekivät pahaa jälkeä. Alkuvuoden kuolleita oli sivukaupalla, vaikka jokaiselle vainajalle oli varattu vain yksi rivi kirjassa. Martti Rekonpoikia on toki syntynyt muissakin seurakunnissa 1680-luvulla. Kaikkialta ei kuitenkaan ole kastettujen luetteloita eikä niihin kirjattujakaan välttämättä pysty seuraamaan, jos he ovat muuttaneet toiseen seurakuntaan.
Muutaman viime kuukauden aikana olen ollut yhteydessä useampaan pikkuserkkuuni. Jonkun olen tavannut, useimmat ovat ottaneet yhteyttä sähköpostilla. Osan olen aiemmin tavannut joskus lapsuudessa, osaa en ole nähnyt koskaan. Pikkuserkkuja asuu ainakin kahdella mantereella. Yhteydenotot ovat tuntuneet mukavilta. Olemme tarkastelleet yhteistä sukuamme. Vaikka kuinka tietää henkilön olemassaolosta, muuttuu hän jotenkin todellisemmaksi jo lähettämällä sähköpostiviestin.
Tämä sai minut laskemaan tietämieni pikkuserkkujen määrän. Sattuneesta syystä heitä on melko vähän, vain 87. Luvusta todennäköisesti puuttuu joitakin pieninä kuolleita. Yhden sukuhaaran tietymättömissä olo tietysti vähentää kokonaismäärää paljon. Jotenkin olettaisin, että "normaalimäärä" pikkuserkkuja olisi pitkälti toista sataa. Vaihtelua on varmaan paljon. Vanhimmat pikkuserkkuni ovat syntyneet 20-luvulla. Perheet olivat vielä silloin suuria. Siksi arvelen, että nyt syntyvillä lapsilla pikkuserkkuja on vähemmän.
Noista 87 pikkuserkusta olen elämäni aikana ollut jollakin tavalla yhteydessä 27:n kanssa. Yhteydeksi kelpuutan tässä yhden ainokaisen sähköpostiviestinkin. Tai sen, että olemme tavanneet joskus 50 vuotta sitten. Vajaan kolmasosan kanssa on siis ollut jotain yhteyttä. Entä kuinka monta tuntisin ulkonäöltä, jos he tulisivat kadulla vastaan? Vain muutaman. Osa on jo manan majoilla, joten heitä ei voine laskea mukaan kadulla vastaantulijoihin. Jos joku järjestäisi pikkuserkkutapaamisen, menisin varmasti mukaan. Osallistujien määrä tuskin olisi kovin suuri. Nuo kaikki 87 eivät tietenkään ole keskenään pikkuserkkuja. Sen verran laiska olen, etten itse rupea tapaamista suunnittelemaan.
Hautausmaista olen kirjoitellut joskus aiemminkin. Sukututkija löytää niiltä tietoa 1900-luvulla kuolleista suvun jäsenistä. Lisäksi hautausmaalla on helppo aistia olevansa osa sukupolvien ketjua. Pidän myös hautausmaiden rauhallisesta tunnelmasta. Toisinaan katselen minulle tuntemattomien hautoja ja mietin, millaisen elämän he ovat eläneet. Hautakivestä voi lukea monenlaista: aviopuoliso ja pienenä kuolleet lapset ovat usein näkyvissä, joskus kokonainen perhekunta on haudattu samaan sukuhautaan. Jopa avioeron voi toisinaan aavistaa.
Se hautausmaa, jolla viimeksi kuljin, on vanha vain siinä mielessä, että seurakunnassa on uudempikin. Kaikkein vanhin se ei kuitenkaan ole, vaikka ikää hautausmaalla on hiukan toista sataa vuotta. Vanhat, komeat puut antavat suojaa ja alue on juuri sopivan kokoinen läpikuljettavaksi. Sinne myös haudataan edelleen, silloin tällöin kohtaa kukkien peittämän kummun. Hoitamattomia hautoja ei juuri ole.
Aloitan kulkuni läheltä kappelia, paikasta, jossa on pitäjän mahtitalollisten ja merkkihenkilöiden sukuhautoja. Ne ovat komea näky ja kun oikein lavennan sukukäsitettä, löydän joukosta kaukaista sukua. Sen jälkeen suuntaan vähän uudempien hautojen äärelle. Siellä lepää lähisukua ja muita, jotka olen oikeassa elämässä tuntenut. Uhraan ajatuksen heidän jo päättyneelle elämälleen. Sitten jatkan vielä hiukan matkaa. Tulen paikkaan, jossa sijaitsivat 1900-luvun alkupuolen rivihaudat. Niistä ei ole mitään jäljellä, joten olen vanhojen sukulaisten kertomusten varassa. Joskus saatan laskea kukan sopivan puun juurelle rivihautoihin haudattujen esivanhempieni muistoksi. Kuolemassa ehkä oltiin tasa-arvoisia, hautauksessa sen sijaan ei.
Amerikkalainen sukulaiseni kysyi yllättäen, miten Kuloveden eteläpuolella asuneet pääsivät Siuron asemalta kulkemaan kotiinsa 1900-luvun alussa. Kysymys liittyi hänen isovanhempiensa nuoruusajan kulkureitteihin ja oli sinänsä ihan järkevä. Minut se kuitenkin yllätti ja jouduinkin myöntämään, etten tiedä. Osaan asutuksesta oli ehkä helpompi kulkea Nokialta ja osaan joltakin Karkun seisakkeelta. Kuitenkin Suoniemen kirkonkylä ja Sarkola näyttäisivät sijaitsevan niin, että reitti järven yli tuntuisi järkeenkäyvältä.
Niinpä kehitin teorian laivareitistä Siuron ja Suoniemen välillä. Jos sellainen on ollut olemassa, kai siitä nyt jotain on verkostakin löydettävissä. Toistaiseksi näyttää niukalta. Siuro.Info-sivusto mainitsee laivan kulkeneen Siurosta Suoniemelle ja Karkkuun. Sisävesiliikenteen historian ja perinteen bibliografia esittelee Kuloveden laivurista ja Siuro-keskeisestä liikenteestä kertovan lehtijutun. Useampikin sanomalehti (Historiallinen sanomalehtikirjasto tuntuu taas toimivan, joskin hitaanlaisesti) tietää, että aiemmin Kulovedellä liikennöinyt Ahto-laiva oli siirretty Siuro-Kyröskoski reitille. Kaikki tuosta laivasta Kuloveden ajalta löytämäni jutut käsittelivät kuitenkin huviretkiä. Myös Apu-niminen laiva näyttää tehneen huviretkiä ainakin Pirunvuorelle.
Kuvituksena Kuru-laivan kuva, kun pienemmistä paateista ei "laillisia" kuvia löytynyt. Lähde: wikimedia
Kun näyttää siltä, että Siurosta lähteneiden laivojen aikatauluja on lehdissä julkaistu vain Kyröskosken suuntaan, lienevät yhteydet Suoniemelle olleet vähemmän merkittäviä. Samoin Mouhijärven suuuntaan, jonne liikennöintiä on kuvattu Meidän kylät-kirjassa (Arvo Mäkelä ym). Paikallislehdistä asiasta voisi ehkä saada tarkempaa tietoa, edellyttäen että sellainen Suoniemen kokoisella paikkakunnalla ilmestyi.
Vuonna 1830 syntyi torppari Esaiakselle ja tämän vaimolle Annalle tytär, joka sai kasteessa nimen Lovina Vilhelmiina. Ensin luin nimen Loviisaksi, mutta kyllä kastettujen luettelossa selvästi on Lovina. Vaikka kirjoittaja on käyttänyt myös "modernia" s-kirjainta, ei sitä tytön nimessä ole. Kyllä hän aika järjestelmällisesti myös rippikirjoissa kulkee Lovinana. Mitenkähän aikalaiset ovat nimen ääntäneet? Loviina? Luviina?
Lähde: SSHY:n jäsensivut
Hiskin mukaan nimi on ollut suhteellisen harvinainen. Haku löysi sitä (mukana myös Luvina-muoto) lähinnä Ikaalisten - Hämeenkyrön - Viljakkalan - Ylöjärven alueelta ja kaikki esiintymät olivat 1800-luvulta. Kuka lienee ollut nimen esikuva? Historiallinen sanomalehtikirjasto ei ollut yhteistyöhaluinen, joten nimen esiintymistä vanhoissa lehdissä en päässyt tarkistamaan. Google antaa matkailuun liittyviä osumia Lovina-haulla. Väestörekisterikeskus tuntee muutamia Lovina-nimisiä 1900-luvun puolelta, samoin 1800-luvulla syntyneitä. Luvina-nimeä näyttää olleen vieläkin vähemmän.
Miten Lovinan elämä sujui? Hän avioitui Juho Matinpojan kanssa 1860 ja pariskunta ehti saada kaksi poikaa ennenkuin Lovina kuoli kuumetautiin 1867. Myös molemmat pojat kuolivat, mutta vasta seuraavana vuonna. Kuka heistä lienee huolehtinut, kun Juho oli renkinä taloissa eikä ketään sukulaistakaan ole samalle rippikirjan sivulle merkitty? Lovinan vanhemmat olivat jo kuolleet, joten isovanhemmista ei ollut apua. Sisaruksia hänellä oli kuusi, heistä useimmat vielä nälkävuosien aikaan elossa. Ehkäpä he pitivät huolta pojista näiden viimeisen elinvuoden ajan.
Kun kirjoitn rakuuna Mikko Tisengrenistä muutama päivä sitten, jäi mielen perukoille jokin epäilys vaivaamaan. Regina Raskin eilinen teksti Suomen Sukututkimusseuran blogissa herätti kysymään: Ruttoon kuollut esi-isä 1774? Ei kai silloin ollut mitään ruttoepidemiaa Suomessa? No ei ollut, viimeinen oli 1710 -1711. Olisiko sitten yksittäistapauksia voinut olla vielä tuolloin? Ehkä, mutta todennäköisesti sellainen olisi johtaut muihinkin kuolemantapauksiin seudulla. Heinäkuussa 1774 Mouhijärvellä kuoli (Hiskin mukaan) neljä ihmistä, joiden kuolinsyy oli rutto (pest, pästen). Muualla nykyisellä Pirkanmaalla tilanne näyttää olleen samanlainen.
Ei tuosta oikein uskottavaa ruttoepidemiaa saa syntymään, vaikka tautia olisi tuohon mennessä jo opittu torjumaan paremmin. Mikonkin perhe selvisi hengissä. Ajatukseni, että hän olisi jossain muualla sairastunut, on myös mitä ilmeisimmin väärä. Ei ruttoon kuollutta olisi lähdetty kotiseurakuntaan kuljettelemaan. Kyllä hänet olisi kuopattu mahdollisimman nopeasti. Mikko kuitenkin haudattiin Mouhijärvelle.
Ruttotohtori Paul Furstin piirroksena vuodelta 1656. Lähde: wikimedia
Mikä Mikon sitten tappoi, jos se ei ollut rutto? Jokin tarttuva tauti varmaan, kun se on saanut aikalaiset tuollaisen kuolinsyyn ilmoittamaan. Olisiko liikkeellä ollut isorokkoa tai jotakin influenssaa? Pieni kuolleisuus ei oikein sovi niihinkään. Mikä muu voisi viitata mustaan surmaan? No, joka tapauksessa lienee luovuttava ruttoon kuolleesta esi-isästä. Harmi. Kun esivanhempani ovat muutenkin olleet tuiki tavallista väkeä, myös kuolinsyidensä osalta, olisi yksi ruttoon oikeasti kuollut ollut virkistävä (?!) poikkeus.
Edellisessä tekstissä kirjoittelin Suoniemen Pakkalan rakuuna Tuomas Sparfista. Kun hän oli viimeinen, joka tuota sotilasnimeä käytti, päätin katsoa, muuttuiko se missään määrin sukunimeksi. Tuomaasta ja hänen vaimostaan nimeä käytettiin loppuun saakka. Lapsista valtaosa kuoli jo lapsena. 1796 syntynyt Matti-poika eli aikuiseksi. Seurataan nyt hänen vaiheitaan. Tuomas Sparf ei ole esi-isäni, siitä syystä en ole myöskään hänen lastensa elämää aiemmin selvittänyt.
Kovin yllättävää ei Matin elämään sisälly. Hän oli renkinä ensin Suoniemen taloissa, sitten Tottijärvellä. Sieltä oli kotoisin myös vaimo Anna Israelintytär. Pariskunta muutti melko tiuhaan ja Matti toimi edelleen rengin ammatissa. Tottijärveltä muutettiin Suoniemelle, sieltä Mouhijärvelle, edelleen Tottijärvelle ja sieltä Pirkkalaan. Pirkkalassa Matista tuli 1835 Haapaniemen Iso-Puolakan torppari. Tuohon torppaan he pysähtyivät liki kuudeksi vuodeksi. Koko tämän ajan Matista käytetään lisänimeä Sparf. Jossain määrin nimi siis muuttui sukunimeksi. Mutta edessä oli taas muutto.
Löytyikö Ylöjärven Teivaalasta parempi torppa vai muuttivatko he muusta syystä, sitä eivät rippikirjat kerro. Joka tapauksessa Suomelan torppaan he asettuivat 1841, Matti ja Anna loppuelämäkseen. Anna kuoli 1865 ja Matti 1868. Ylöjärvelle muutossa nimi Sparf jäi pois. Sitä ei ole muuttaneiden luettelossa, ei Ylöjärven rippikirjoissa eikä myöskään haudattujen luettelossa. Kun kerran Suomelan torppaan muuttivat, niin se sai riittää nimeksikin. Pitäisi tietysti vielä selvittää, käytettiinkö Matin lapsista Sparf-nimeä. Tuskin, kyllä se oli kuitenkin oli vain lisänimi, vaikka olikin kahdella sukupolvella käytössä.
Ylöjärven kirkko valmistui 1850. Viereiseen hautausmaahan kätkettiin myös Matin ja Annan maalliset jäännökset. Lähde: wikimedia
Matin kohdalla on rippikirjassa erikoinen merkintä, jota en muista aiemmin nähneeni. Hänen sanotaan olleen ilkeä vaimoaan kohtaan. Kuinkahan häijy piti 1800-luvun alkupuolella olla, että tuollaisen merkinnän papilta sai? Ihan pienestä se tuskin tuli. Voi Anna parkaa.
Tuomas syntyi 1765 Tyrvännöllä. Hänen isänsä oli rakuuna, mutta ilmeisesti erosi 1779 palveluksesta ikänsä takia. Vuosina 1780 - 1781 perhe asui Kalvolassa, jossa myös Tuomas oli mukana. Sen jälkeen on kymmenen vuoden aukko, jonka ajalta en tiedä hänen vaiheistaan mitään. 1791 hänet kirjataan Suoniemen Pakkalan kylän rakuunaksi Henkirakuunarykmentin Turun läänin ylemmän osan komppaniaan. En tiedä, mikä komppanian virallinen nimi mahtoi olla suomeksi (jos sellaista olikaan), tuo on oma käännökseni. Sotilasnimekseen hän sai Sparf, mikä nyt ei järin sotilaalliselta kuulosta. Värvättäessä hänet on merkitty viiden jalan seitsemän tuuman mittaiseksi ja naimattomaksi.
Parin vuoden päästä Tuomas avioitui Kaisansa kanssa. Lapsia syntyi ainakin kahdeksan. Tuomas ei ilmeisesti ehtinyt Kustaa III:n sotaan mukaan. Suomen sotaan 1809 - 1809 hänen on täytynyt osallistua, mutta siitä hän selvisi hengissä. Rippikirjassa ei ole merkintöjä, jotka kertoisivat Tuomaksen vaiheista tuossa sodassa. Seuraavalla rippikirjajaksolla hän sitten onkin eron saanut rakuuna itsellisten sivulla. Hän näyttää merkinnästä päätellen nauttineen jonkinlaista eläkettä ("gratialist"). Itsellisenä Pakkalassa hän eli elämänsä loppuun asti. Hän kuoli 1846.
Kuvituksena sotilasesi-isien kunniaksi Suomen sodan muistomerkki Kauhajoelta. Lähde: wikimedia
Tuomaksen elämä näyttää siis sujuneen ajalle tyypillisesti ja sikäli onnellisissa merkeissä, ettei kuolema korjannut sotaretkellä. Sukututkijana minua kuitenkin kiusaa tuo kymmenen vuoden aukko. Mahdollisesti koko perhe on tuolloin muuttanut, mutta minne? Tuomaksen vanhemmat nimittäin asuivat hänen luonaan - no, samalla rippikirjasivulla ainakin - lähes koko 1790-luvun. Muutamassa kohdassa rippikirjassa on merkintä, että Tuomas olisi tullut Suoniemelle Hämeenkyröstä. Se ei paljon auta. Siellä hän ei luultavasti ole avioitunut, joten hänestä on vain rippikirjamerkinnät. Nekään tuskin nimellä Sparf. Rippikoulunkin hän ehti muistaakseni käydä jo Kalvolassa.
Jatkan vielä hiukan edellisestä teemasta, vanhustenhoidosta. Kirjoitinkin jo, että sairauksien hoito oli aiemmin varsin puutteellista. Jos kunnanlääkäri olikin pitäjään saatu, ei häntä ihan turhan takia vaivattu. Vanhat ihmiset eivät välttämättä edes halunneet lääkäriä kutsuttavan, kun eivät olleet sellaiseen tottuneet. Parantajan luona saatettiin mennä käymään joko potilaan kanssa tai ilman. Kansanlääkinnästä saattoi joissakin tapauksissa olla apua, toisinaan taas haittaa.
Piharatamon lehtiä on käytetty haavojen hoitoon. Olisi kuitenkin varmaan ollut hyvä puhdistaa lehdet ennen haavan päälle laittamista. Lähde: wikimedia
Hygienia oli usein aika tuntematon käsite. Niinpä erilaisiin sairauksiin kuoltiin vauvasta vaariin. Mitenpä sitä olisi potilaan eristänyt, jos koko porukalla oli vain yksi huone asuttavanaan. Kyselin iäkkäältä sukulaiseltani, miten hänen isovanhempiaan hoidettiin, kun nämä eivät enää pystyneet liikkumaan. Isovanhemmat nimittäin kuolivat kotona eivätkä tiettävästi viettäneet päivääkään sairaalassa, vaikka sellainen kunnassa tuolloin jo oli. Ei, ei heitä kannettu saunaan pestäviksi. Yritettiin pyyhkimällä saada puhtaiksi sen, minkä pystyttiin. Vaatteita vaihdettiin eikä syöpäläisiä ollut.
Yritystä hoitaa ei siis puuttunut, mahdollisuuksia kyllä. Me suihkuihin ja pesuhuoneisiin tottuneet varmasti kauhistelisimme 1900-luvun alkupuolen oloja. Ravintoakin pitäisimme yksipuolisena, kun se tahtoi olla sitä vielä 50-luvullakin. Yksinäinen ei yleensä tarvinnut olla, jos sukulaisten hoidossa oli. Hyvä hoito on sidoksissa aikaansa. Ehkä tulevaisuudessa ihmetellään, miten vanhus saattoi asua yksin kotonaan ilman erilaisia hälytys- ja valvontalaitteita, jotka silloin ehkä tuovat avun paikalle heti tarvittaessa.
Tekstit
