Äitienpäivää

Äitienpäivää lienee maaseudullakin vietetty jo ennen sotia. Olen mielestäni nähnyt äitienpäiväkortteja tuolta ajalta. Myös juhlatilaisuuksia järjestettiin, usein kouluilla, ja ne keräsivät paljon osallistujia. Lahjoja ei varmaankaan annettu, rahaa ei sellaiseen ollut. Niissä taloissa, missä oli karjaa, ei äidille tarjoiltu kahvia sänkyyn, tuskinpa muissakaan. Karja oli hoidettava, ja sen teki useimmiten äiti, äitienpäivänäkin. 

Viisikymmentä vuotta sitten äitienpäivä sattui samalle päivälle kuin tänä vuonna, siis 13.5. Selailin hiljattain tuon vuoden lehtiä. Äitienpäiväjuhlia oli tarjolla monilla kylillä. Kaupat myös mainostivat äideille sopivia lahjoja. Ilmeisesti niitä oli vähitellen ruvettu antamaan, vaikka omasta kodista en tapaa vielä tuolta ajalta muista, kortteja kyllä tehtiin ja annettiin. Mitä sitten lahjaksi tarjottiin? Kankaita, esiliinoja, sukkia, puseroita, kemikalitavaroita, taloustavaroita, pesukoneita, pölynimureita, vatkaimia ym. Yksi mainos meni sentään vähän viihteen puolelle, tarjolla oli matkaradioita. Se tosin viittasi äitiin vain kuvalla. Hm, mahtoikohan äiti noista lahjoista ilahtua?

Mitä sitten itse toivon äitienpäivälahjaksi? Kukkia, se on ehdoton toivomukseni. Tavaraa minulla on vaikka muille antaa, joten sellaista en toivo. Vaatteetkin mieluummin valitsen itse. Jotain hemmottelevaa voisi olla mukava saada, parfyymiä, kosmetiikkaa, lahjakortti jalkahoitoon tai jotain vastaavaa. No, ei sillä kaikenkaikkiaan ole niin väliä. Pääasiahan on hyvä tarkoitus, että muistetaan.

Mukavaa äitienpäivää kaikille äideille ja virkistävää sunnuntaipäivää kaikille muillekin!

Yksilöllistä

Jatkan vielä kouluaiheella. Olen lukenut muutamia kirjoituksia, joissa on kerrottu mihin inkluusio luokissa on johtanut. Sanahan tarkoittaa sitä, että luokissa on yhä enemmän toisenlaisia oppijoita, joilla on oikeus päästä lähikouluun. Idea tietysti pitää sisällään sen, että opettajilla on apunaan erityisopettajia ja avustajia tarvittava määrä. Arvatkaapa, toteutuuko käytännössä!

En ollenkaan tarkoita sitä, että kaikki ne, joilla on oppimisen kanssa ongelmia, olisivat häiriköitä. Osa toki on sitkeitä ponnistelijoita tai muuten vain hiljaisia. Mutta kun lapsi tarvitsee apua, on ihan luonnollista, että hän sitä pyytää. Jos luokassa sitten on 20 - 30 oppilasta, voi jokainen laskea, montako minuuttia opettajalla on aikaa yhtä oppilasta kohden. Lisätään vielä avunpyytäjien joukkoon ne, jotka eivät viitsi seurata kaikille tarkoitettuja ohjeita, vaan katsovat olevansa oikeutetuja saamaan ohjeet ihan henkilökohtaisesti. Ja lisätään tähän vielä rajoja kokeilevat murrosikäiset.

Nyt tähän tietysti sanotaan, että pitää löytää uusia opetusmenetelmiä. Väitän, että menetelmästä riippumatta monet oppilaat tarvitsevat apua. Kysykää vaikka taito- ja taideaineiden opettajilta. Niissä aineissa on paljon itse tekemistä, mutta samat keskittymiskyvyttömät sielläkin vievät opettajan ajan. 

Jos inkluusiosta halutaan pitää tiukasti kiinni eikä rahaa opetusryhmien pienentämiseen ole, näen ongelmaan vain kaksi mahdollista  ratkaisua, jos oppimistulokset halutaan pitää edes suurin piirtein entisellä tasolla. Ensimmäinen ratkaisu on se, että ryhmitellään oppilaat oppimiskyvyn mukaan. Ne, jotka kykenevät keskittymään tehtäviin ja ponnistelemaan pitkäjänteisesti muodostavat oman ryhmänsä. Toisen ryhmän muodostavat ne, joilla on puutteita näissä kyvyissä. Heidän kohdallaan harjoitellaan oppimaan oppimista eikä oppimistuloksilla ole niin suurta merkitystä. Kaikki kuitenkin arvioidaan samalla asteikolla (paitsi ne, joille laaditaan ihan omat erilliset oppimissuunnitelmat) ja kaikki ovat periaatteessa samalla tavalla jatko-opintokelpoisia. 

Toinen ratkaisu voisi olla jokaiselle sopiva sähköinen oppimisympäristö. Ainakin osa keskittymiskyvyttömistä oppilaista viihtyy sähköisen aineiston parissa. Tällaisten aineistojen kehittely vaatisi suurta rahallista panostusta yhteiskunnalta. Toki kustantajat tekevät omaa materiaaliaan, mutta ei siitä ainakaan toistaiseksi ole ratkaisuksi. Tällaisen suomenkielisen aineiston kehittely on kallista eikä varmaan tuota ihmeemmin. Se ei saisi olla vain työkirjan viemistä tietokoneelle, vaan ihan aidosti verkkoaineistoa, esimerkiksi pelien tapaan etenevää. Lisäksi koulujen konekanta on melko vanhaa, siihenkin pitäisi satsata. Taitaapa olla utopiaa tämäkin.

Kuka siivoaa?

Kotikyläni kansakoulun johtokunta esitti joskus 1900-luvun alkuvuosina, että oppilaat vapautettaisiin siivousvelvoitteesta, koska osa heistä tuli pitkän matkan takaa ja pimeys ehti talvella tulla ennenkuin luokka tuli siivotuksi. Ilmeisesti käytössä oli jonkinlainen järjestäjäsysteemi. Kuntakokous oli kuitenkin sitä mieltä, että oppilaat siivotkoot, siivoojia ei aleta palkkaamaan. Jossain vaiheessa (20-luvulla?) sellainen kuitenkin palkattiin ja hänen tehtäviinsä kuului myös lämmittäminen. 

Luin Aamulehdestä 9.5.1911, että Mouhijärvelläkin oli pohdittu koulujen siivousta. Kansakoulujen johtokunnat olivat kokoontuneet, mutta jättivät kuntakokuksen päätettäväksi, pitäisikö kouluilla lattioiden puhdistukseen käyttää öljyä, koska se sitoo tomua. Jutussa mietittiin myös, pitäisikö opettajille maksaa koulun siivoamisesta vai kenties palkata kouluille vahtimestarit huolehtimaan siisteydestä.

Nykyisin kouluja siivoavat ammattilaiset eri nimikkeillä, täällä he ovat moniosaajia. Heillä saattaa olla muitakin työkohteita kuin yksittäinen koulu. Jos he ovat samassa talossa koko ajan, he hoitavat myös ruuan jakelua. Kiire vaivaa, ja tarkasti on määritelty, mitä siivoukseen kuuluu. Ylimääräistä ei voi tehdä, vaikka tarvetta olisikin. Mitenkähän paljon köyhemmällä Suomella oli 30 vuotta sitten varaa siivouttaa koulunsa kunnolla?

Veivattavasta kännykkään

Minulla ei ole kokemusta sellaisesta puhelusta, jossa yhteys olisi otettu ensin keskukseen puhelimen kammesta pyörittämällä. Kotonani ei ollut puhelinta, kun olin lapsi. Kun olin sen verran varttunut, että pystyin asioita puhelimella hoitamaan, oli seutu jo automatisoitu. Sen muistan, että jonnekinpäin Suomea kaukopuhelut piti vielä tilata - olisikohan ollut 60-luvun loppua - ja puhelua saattoi joutua odottamaan hyvän tovin.

Lueskelin tänään paikallislehden numeroita 50- ja 60-lukujen taitteesta. Automatisointi oli juuri tuolloin menossa sillä seudulla. Koko kunnan keskus ja sen alakeskukset saatiin kytkettyä automaattiverkkoon vuonna 1960. Ilmeisesti yhteydet olivat aika kuormitettuja, koska vapaan linjan saantia saattoi joutua odottamaan. Lörpöttelystä varoiteltiin, sillä muutkin tarvitsivat yhteyksiä. Taisi puhelimen suosio kasvaa tuolloin. Vaurastuminen salli laitteen hankinnan ja automaattiset keskukset paransivat yksityisyyden suojaa. Olisi mukava saada käsiinsä vanhoja puhelinluetteloita, niistä näkyisi laitteen yleistyminen. Ovat vain kaikki tainneet palaa saunan pesässä.

Nykyisenä matkapuhelinten aikana on vaikea joskus muistaa, miten ilman puhelinta oikein selvittiin. Onhan sellaisia kotikylälläni toki ollut 1900-luvun alkupuolelta saakka, mutta vain muutamissa taloissa. Niistä kai sitten kuljetettiin viestiä, jos oikein tärkeää asiaa oli. Ilman syytä ei puhelimeen tartuttu. "Joo mä oon just bussissa ja tulossa sinne...." Matkapuhelinten ansiosta suomalaiset tuntuvat oppineen puhumaan toisilleen. Vielä kun osaisivat tehdä sen hiukan pienemmällä äänellä. Ei kai meistä sentään kuulovammaisia ole kaikista tullut?

Huono omatunto

Silloin, kun elämä oli kiireisimmillään, piti omiin harrastuksiin nipistää jostakin aikaa. Seurauksena oli huono omatunto. Tuntui, että pitäisi olla tekemässä jotain tärkeämpää. Vaikka järki kuinka sanoi, että perheenemäntä (ja perhe) jaksaa paremmin, kun hän saa hiukan omaa aikaa, ei tuntesta päässyt eroon. Jossain mielen pohjalla se kaihersi.

Vaikka aikaa nyt on, on huono omatunto jotenkin jäänyt päälle. Kun istun koneella tai arkistossa, tuntuu, että pitäisi olla jossain muualla. Hetken vielä teen tätä, sitten lopetan ja rupean tekemään jotain hyödyllistä. Kuten mitä? Täysi-ikäisistä koostuva perhe pärjää, vaikka äiti istuukin rippikirjoja tutkimassa. Kaappien siivous voi vallan hyvin odottaa. Huusholli on sitä paitsi ihan kohtuullisessa järjestyksessä.

Onkohan kyseessä jokin perusluterilainen ylikehittynyt velvollisuudentunto? Otsasi hiessä sinun pitää työtä tekemän... Kyllä minä sitten kuitenkin nautin tästä ja muistakin harrastuksistani. Kun tutkin vanhoja asiakirjoja, unohdan huonon omantunnon. Sitten taas havahdun. Onko muka tunti kulunut? Opettelen sanomaan itselleni: Saat tehdä tätä, koska kerran pidät siitä eikä se ketään vahingoita!

Valokuvaamossa

Meidät lapset kuljetettiin joskus 50-luvun puolessa välissä Rasmussenin valokuvaamoon Tampereelle. Siellä otettiin kuva, jossa meidät on saatu nätisti hymyilemään. Juhlavaatteissa ja rusetti päässä onnistun näyttämään oikein herttaiselta pikkutytöltä. Kuvaaja taisi osata käsitellä lapsia, kuvia ei varmaan tuohon aikaan pahemmin muokattu jälkikäteen. 

Kuvaamossa käyntiä harrastettiin jo paljon aiemmin. Vanhimmat meillä säilyneet kuvat saattavat olla 1800-luvun puolelta. 1900-luvun alkupuolella otettuja kuvia taitaa olla joka huushollissa. Tiedättehän sellaisia, joissa pönötetään vakavan näköisenä, joko kasvokuvassa tai kokovartalokuvassa kulisseissa.

Kuvat tulivat mieleeni, kun luin Historiallisesta sanomalehtikirjastosta Aamulehden numeroa 2.5.1911. Siinä nimittäin oli Niels Rasmussenin kuolinilmoitus ja lyhyt muistokirjoitus. Hän oli syntynyt 1852 ja kuoli siis 59-vuotiaana. Valokuvaamonsa hän oli perustanut Tampereelle 1886. Sen sanottiin olleen vanhin toiminnassa oleva (1911) ja kolmas Tampereelle perustettu kuvaamo. Jos Googleen voi luottaa, on samalla nimellä toimiva valokuvausliike edelleen olemassa.

Rupesin selaamaan 1900-luvun alun kuvia katsoakseni, mitä muita kuvaamoita Tampereella oli. Löytyi ainakin Aug. Schuffertin liike Hämeenkadulta, Valokuvaamo Suomi ja Clira-niminen kuvaamo, jonka nimi tosin erottuu kovin huonosti. Sitten lienee samoihin aikoihin toiminnassa ollut liike, jonka kuvissa ei ole minkäänlaista kuvaamosta kertovaa tekstiä. Laittaisin mielelläni nuo liikkeiden tunnukset tähän, mutta en ole ihan varma niiden tekijänoikeuksista. Valokuvaajista on tietoa Suomen valokuvataiteen museon sivuilta. Kuvaamoista en löytänyt kattavaa esitystä verkosta.

Kuvaamossa käydään kai edelleen samoista syistä kuin aiemminkin. Kihlajais- ja hääkuvat ja perhepotretit ovat säilyttäneet asemansa. Nykyisin otetaan rippi- ja ylioppilaskuvia enemmän kuin aiemmin, jolloin ylioppilaat olivat harvassa. Ennen vanhaan taas käytiin kuvassa kaupunkireissulla. Nykyään tarvitaan passikuvia erilaisiin kuvallisiin henkilökortteihin. Milloinkahan passiin alettiin vaatia kuva?

Allergiaa

On taas päästy keväässä siihen kohtaan, että eri siitepölyallergiat antavat kuulua itsestään. Tunnollisimmin itseään hoitavat ovat jo vähän aikaa popsineet allergialääkkeitä. Itselläni tämäkin tahtoo jäädä viime tippaan. Aloitan lääkityksen, kun olo alkaa tuntua tukkoiselta. Puolustuksena sanottakoon, että allergiani on melko lievä ja antihistamiinit väsyttävät minua kovasti ja tekevät oloni ärtyisäksi.

Sukututkimuksen harrastajana mietin toisinaan, miten minun olisi käynyt, jos olisin elänyt 100 vuotta aiemmin. Olisinko välttynyt allergialta, koska en olisi elänyt niin siistissä ympäristössä. Tällaistahan kuulee väitettävän. Täysin en siihen usko, lapsuuteni maaseudulla kaikki pölyt tulivat kyllä tutuiksi. Myös eläimet kuuluivat kasvuympäristööni. Allergioiden puuttuminen saattoi johtua siitä, ettei sellaisista tiedetty mitään. Oli ehkä kuultu heinänuhasta, mutta kun sillekään ei oikein mitään voitu, ei asiaan kiinnitetty suurempaa huomiota. Podettiin oireet ja yritettiin pärjätä.

Merkittävän allergioiden poistajan muodostivat muut sairaudet, julma luonnonvalinta. Allergiaan taipuvainen ihminen todennäköisesti sai jo lapsena useita infektioita, joista jokin saattoi koitua kohtalokkaaksi. Keuhkokuume saattoi viedä hengen, jos yleiskunto ei ollut hyvä. Paljon kuolonuhreja vaatinut tuberkuloosi taisi myös viedä hautaan ihmisiä, joilla oli allergiataipumusta. 

Haluaisinkin laittaa rokotusten vastustajat lukemaan 1800-luvun haudattujen luetteloita. He tietysti sanoisivat, että nykyajan lääkkeillä pärjätään ilman rokotuksia. Mutta jos taudeista syntyy lääkkeille vastustuskykyisiä kantoja, ollaan pulassa. Siksi ajattelen, että narkolepsiasta ja muista surullisista sivuoireista huolimatta rokotukset ovat olleet ja ovat hyvin tärkeitä tautien torjumisessa.