Veivattavasta kännykkään

Minulla ei ole kokemusta sellaisesta puhelusta, jossa yhteys olisi otettu ensin keskukseen puhelimen kammesta pyörittämällä. Kotonani ei ollut puhelinta, kun olin lapsi. Kun olin sen verran varttunut, että pystyin asioita puhelimella hoitamaan, oli seutu jo automatisoitu. Sen muistan, että jonnekinpäin Suomea kaukopuhelut piti vielä tilata - olisikohan ollut 60-luvun loppua - ja puhelua saattoi joutua odottamaan hyvän tovin.

Lueskelin tänään paikallislehden numeroita 50- ja 60-lukujen taitteesta. Automatisointi oli juuri tuolloin menossa sillä seudulla. Koko kunnan keskus ja sen alakeskukset saatiin kytkettyä automaattiverkkoon vuonna 1960. Ilmeisesti yhteydet olivat aika kuormitettuja, koska vapaan linjan saantia saattoi joutua odottamaan. Lörpöttelystä varoiteltiin, sillä muutkin tarvitsivat yhteyksiä. Taisi puhelimen suosio kasvaa tuolloin. Vaurastuminen salli laitteen hankinnan ja automaattiset keskukset paransivat yksityisyyden suojaa. Olisi mukava saada käsiinsä vanhoja puhelinluetteloita, niistä näkyisi laitteen yleistyminen. Ovat vain kaikki tainneet palaa saunan pesässä.

Nykyisenä matkapuhelinten aikana on vaikea joskus muistaa, miten ilman puhelinta oikein selvittiin. Onhan sellaisia kotikylälläni toki ollut 1900-luvun alkupuolelta saakka, mutta vain muutamissa taloissa. Niistä kai sitten kuljetettiin viestiä, jos oikein tärkeää asiaa oli. Ilman syytä ei puhelimeen tartuttu. "Joo mä oon just bussissa ja tulossa sinne...." Matkapuhelinten ansiosta suomalaiset tuntuvat oppineen puhumaan toisilleen. Vielä kun osaisivat tehdä sen hiukan pienemmällä äänellä. Ei kai meistä sentään kuulovammaisia ole kaikista tullut?