Sukututkimus lahjaksi?

Kuten aiemmin kerroin, olen tutkimassa erään tuttavani sukua antaakseni hänelle syntymäpäivälahjaksi selvityksen hänen suvustaan. Tutkiminen on sinänsä sujunut hyvin, muutama sivupersoona katoaa jäljettömiin, mutta sehän ei ole tavatonta. Päähenkilöitä pystyy hyvin seuraamaan. Kovin ovat olleet mallikelpoisia kansalaisia, huomautuksia rikkeistä tai rikoksista ei juurikaan ole. Jotain lisätietoa olen kuitenkin suvusta kaivanut esille, joten ihan pelkkiä sukutauluja ei tarvitse lahjaksi antaa.

Nyt on tullut aika miettiä, missä muodossa lahjan annan. Sukutaulut tietysti ja vähän tekstiä ympärille. Olen kuitenkin alkanut pohtia, yrittäisinkö tehdä jonkinlaisen sukupuun. Olen verkosta etsinyt pohjia. Sukututkimusohjelmallanikin jotain saa aikaan. Kaikissa löytämissäni on kuitenkin se ongelma, ettei esipolvien esittäminen laajasti oikein onnistu. Kukapa tykkäisi puusta, jossa on valtava juuristo ja sitten vain hiukan oksia. Haluaisin kuitenkin kohdehenkilön kaikki (löytämäni) esipolvet näkyviin. Hänellä on lapsia ja lastenlapsia, mutta jälkipolvien määrä ei ole suuren suuri. Siksi puu näyttäisi hiukan kummalliselta.

Uusin idea on jonkinlainen kauniille pohjalle (puu, metsä, maisema?) tehty esipolvikaavio. Sopivia kuvia saa nyt kesäaikaan omallakin kameralla. Varsinaisen kaavion tekisin sukututkimusohjelmalla. Näiden kahden yhdistäminen perustoimisto-ohjelmilla voi olla hiukan haasteellista. Kaavio pitäisi jossakin painattaa julistekokoon.  Tai sitten voisi ostaa julisteen ja tarroja ja kirjoitella käsin. Jos joku lukijoista osaa antaa hyviä vinkkejä, otan ne kiitollisena vastaan.

Pirkkala 100 vuotta sitten

Aamulehti jatkoi 4.5.1911 sarjaansa "Hämeen-Satakunnan maalaiskuntia". Tällä kertaa vuorossa oli Pirkkala, pitkähkön artikkelin nimi oli "Piirteitä Pirkkalan pitäjästä". Linkitän artikkelin tähän, en käy sitä laajemmin referoimaan. Ne, joilla on sukujuuria vanhan Pirkkalan alueella, osaavat sen itsekin lukea Historiallisesta sanomalehtikirjastosta. Joitakin asioita haluan kuitenkin nostaa esiin.

Pirkkala oli vielä tuolloin laaja pitäjä. Sen alueeseen kuuluivat Pispala, Nokia, Tohloppi, Epilä ja osia Siurosta tietysti nykyisen Pirkkalan kylien lisäksi. Ylöjärvi oli ennättänyt irtaantua kymmenkunta vuotta ennen jutun ilmestymistä. Laajan pitäjän alueelle oli syntynyt runsaasti teollisuutta, ainakin Nokian paperitehdas ja Gummitehdas, Pispalan haulitehdas, Epilän tapettitehdas, Näsijärven pahvitehdas, Santalahden kattohuopatehdas, Tampereen luujauhotehdas Pispalassa, perunajauhotehdas, terätehdas Pispalassa (?) sekä jauhomylly Nokialla ja sahalaitokset Siurossa ja Partolassa.

Pirkkala oli kartano-Suomea. Nokian, Viikin, Haapaniemen ja Partolan kartanot sekä isot Kaarilan, Pitkäniemen, Haikan ja Valkilan talot mainitaan jutussa. Nykyisin taitavat kartanoiden maat olla täynnä kaupunkimaista asutusta. Muistelen, että Viikin kartanon rakennukset olisivat vielä olemassa. Korjatkaa nokialaiset, jos olen väärässä.

Pitkäniemen sairaalan rakennusten määrä yllätti minut. Siitä oli kuva lehdessä. Mielisairaala oli jo aloittanut toimintansa ja potilaiden määräksi kerrottiin 450. Monet kerrat olen ajanut vanhaa Nokialle menevää tietä, mutta en ole mielestäni koskaan nähnyt sairaalan rakennuksia. Ehkä puusto peittää ne nykyisin. Kuva tosin oli otettu järveltä päin. Tiedän, että sukulaisiani on ollut töissä Pitkäniemessä sekä hoitajina että maatilan työntekijöinä. Potilasluetteloistakin varmaan sukua löytyisi, jos sellaisia pääsisi tutkimaan.

Köyhäin asianajaja

Satuin huomaamaan  28.5.1911 julkaistun Aamulehden etusivulla ilmoituksen, joka sai minut etsimään tietoa. Siinä otsikolla "Köyhäin asianajaja" G. Aspelund ilmoitti olevansa virkavapaalla ja kaupungin köyhien asioita hoidettavan Tuomari (ilmoituksessa isolla alkukirjaimella) Verner Palanderin asianajotoimistosta. Minulle oli ihan uutta, että jo 100 vuotta sitten oli olemassa oikeusapujärjestelmä. Ainakin omat, melko köyhät torpparisukulaiseni olivat säilyneistä kuiteista päätellen vielä 20-luvulla  itse maksaneet asianajajalleen. Siispä etsimään verkosta tietoa.

Vanhoista lehdistä löytyi asiasta keskustelua eri puolilta maata. Vaadittiin, että köyhäin asianjajajia pitäisi saada kaupunkeihin. Esitettiin mielipiteitä siitä, millainen asianajajan tulisi olla ja millainen hän ei saisi olla. Sosialidemokraattisen puolueen ohjelmassa vuonna 1903 näkyi maininta, että köyhien pitäisi saada itse valita tuo asianajaja. 

Löytyi asiasta sentään ainakin yksi opinnäytetyökin. Pinja Siekkinen on 2009 tehnyt Laurea-ammattikorkeakoulussa työn, jonka nimi on "Oikeudellinen neuvonta oikeusaputoimistossa". Alussa (s. 9) hän käy läpi oikeusaputoiminnan historiaa Suomessa. Helsingissä on hänen mukaansa toiminut ns. köyhäin asianajaja vuodesta 1886. Vuonna 1920 toiminta siirtyi kunnalliselle oikeusaputoimistolle. Myös muissa isommissa kaupungeissa oikeusapua varattomille oli tarjolla, kuten tuo Tampereen esimerkki kertoo. Helsingin köyhäin asianajaja on tilastoinut 1902 asiakkaidensa määrää. Heitä oli kuukaudessa 200 - 300. Hän myös mainitsi, että asianajajan pitäisi pyrkiä sovitteluun, saamaan jutut sovituiksi erityisessä Sovintolautakunnassa. Käytännössä tämä ei ollut onnistunut.

Vuonna 1973 säädettiin laki yleisestä oikeusaputoiminnasta ja maksuttomasta oikeudenkäynnistä. 1998 oikeusaputoiminta siirtyi valtiolle. Siekkinen viittaa lyhyesti siihen, että maksuttomat oikeudenkäynnit tunnettiin jo 1950-luvulla, mutta ei kerro asiasta tarkemmin.

Näin siis tulin hiukan sivistäneeksi itseäni ja nyt teitäkin oikeusaputoiminnan historiasta. Kuvittelin, että aiheesta olisi löytynyt joku oikeushistorian gradu. Sellaista ei Google-hakuni alkupäähän kumminkaan sattunut, joten toistaiseksi on tyydyttävä näihin tietoihin. Maaseudun tilanteesta en lähteitä löytänyt. Entuudestaan tiedän, että torppareiden vaatiessa maanjako-oikeudessa 20-luvun alussa torppiensa lunastusoikeutta saattoi heillä olla asiamies. Hän oli joku asioihin paremmin perehtynyt, mutta alan koulutusta hänellä ei yleensä ollut.

Ennustaja, mutta ei kaikkitietävä

Jatkan hiukan edellisen tekstin aihetta sivuten. Viime päivinä on keskusteltu julkisuudessa siitä, missä vaiheessa lapsen tai nuoren elämässä alkavat näkyä syrjäytymisen ennusmerkit. Vuosikymmenten kokemuksella voin sanoa, että ne näkyvät peruskoulun aikana. Entisissä oppilaissani on erittäin hyvin menestyneitä, mutta myös raskaita rikoksia tehneitä. Suuri enemmistö on tietysti ihan tavallisia, kohtuullisesti toimeentulevia suomalaisia. Moni häviää opettajan näköpiiristä koulunsa päätettyään. Ääripäistä yleensä saa kuulla.

Ehkä huolestuttavin merkki syrjäytymiskehityksen alkamisesta on runsaat aiheettomat poissaolot. Elämä menee sekaisin, jos yöt pelaa tai roikkuu netissä ja päivät nukkuu. Paluu kouluun ja normaalirytmiin on yllättävän vaikea. Ei ole ihme, jos alakulo ja syyllisyys iskevät.  Koulu tekee lastensuojeluilmoituksen, jos tilanne jatkuu samanlaisena. Valitettavan usein tuntuu, ettei sen jälkeen pitkään aikaan tapahdu mitään. Näissä tapauksissa tarvittaisiin se nopeasti ja jämäkästi asioihin puuttuva avohuollon työtekijä, jolla olisi valtuudet käydä lähettämässä lapsi kouluun ja takavarikoida televisio tai tietokone lapselta. Päivystävät työntekijät voisivat käydä katsomassa, että lapsi on iltakymmeneltä kotona eikä uusia laitteita ole ilmestynyt hänen huoneeseensa. Tehoisku lintsauksen alkuvaiheessa olisi voinut saada monen tulevan syrjäytyjän asiat järjestykseen. Samoin se voisi paljastaa mielenterveyden ongelmat, mikäli sellaisia on poissaolojen taustalla.

Käytöshäiriöt - enkä tarkoita murrosikäisten tavallisia hölmöilyjä - näkyvät myös koulussa. Alussa mainitsemiini raskaisiin rikoksiin syyllistyneet kyllä erottuivat jo tuolloin. Väkivaltaisuutta, täydellistä muista piittaamattomuutta ja omien pahojen tekojen kieltämistä ja vähättelyä voi pitää enteinä rikollisen uralle. Osassa tapauksista voi olla taustalla ADHD tai muu keskittymisvaikeus. Kun näihin piirteisiin myöhemmin yhdistyy runsas alkoholin käyttö, tapahtuu yleensä jotain ikävää.

Onneksi opettajakaan ei tiedä kaikkea. Välillä ennusmerkit näyttävät väärin. Peruskoulussa hyvin menestynyt, kiltti oppilas alkaakin lukioon päästyään hölmöillä.  Toisaalta sellainen, jonka ennuste oli huono, löytää itselleen ammatin ja pärjää siinä. Ehkä vanhemmat saivat elämäntilanteensa paremmalle tolalle ja pystyivät ottamaan vastuuta lapsesta. Ehkä tämä löysi elämäänsä jonkin tärkeän asian tai ihmissuhteen, joka palautti hänet pinnalle. Ehkä joku sukulainen tarjosi työpaikan ja työ toi ryhtiä elämään. Oli syy mikä hyvänsä, tällaiset menestystarinat ilahduttavat jopa enemmän kuin ne, joiden kulku oli suoraviivaisempaa.

Miksi?

Hyvinkään ampumistapaus on taas nostanut pintaan yritykset etsiä tällaisten tilanteiden taustalla olevia syitä. On kuultu ne tavalliset syrjäytyminen, koulukiusaaminen (josta tässä viimeisessä ei ainakaan vielä ole puhuttu), mielenterveysongelmat, aatteelliset motiivit ja juuri äsken näkyi verkossa mainitun myös juopottelu. Ajattelin ottaa mukaan myös historiallisen näkökulman.

Kautta historian on väkivaltaan turvauduttu aatteen tai vallanhalun takia. Yleensä kohteena oli joku valtaapitävä. Kun tekniikka antoi myöten (pommeja opittiin rakentamaan), ei kaihdettu myöskään täysin satunnaisten sivullisten surmaamista. Ei vaikka nämä olisivat kuuluneet omaan kansaan, uskontokuntaan tai aateveljiin. Omasta nuoruudesta muistan Italian ja Saksan terroristit. Silloin Euroopassa opittiin kaduilla ja asemilla varomaan yksinäisiä matkalaukkuja ja autoja. Se, miten näihin tekoihin on myöhemmin suhtauduttu, riippuu historiankirjoittajista. Voittajan mukaan väkivallantekojen tekijät ovat joko jääneet terroristeiksi tai heistä on tullut itsenäisyystaistelijoita. Anders Behring Breivik kuuluu jollain tavalla tähän terroristikategoriaan. Muillakin terroriin syyllistyneillä - olivatpa he sitten jonkun järjestön jäseniä tai yksittäisiä toimijoita - on saattanut olla taustallaan myös mielenterveysongelmia.

Entä sitten nämä muut? Kautta historian ollut väkivaltaa, niin muita kohtaan kuin omaan itseen kohdistuvaa. Joku perinnöllisyyttä paremmin tunteva voisi kertoa, mikä osuus sillä on ollut lajin säilymisessä. Onko meillä kaikilla jokin väkivaltageeni, joka sitten toisilla aiheuttaa helpommin toimintoja, jotka vahingoittavat täysin rauhallisia kanssaihmisiä? Uutta näissä tilanteissa on ollut halu tappaa mahdollisimman monta. Sama on näkynyt myös perhesurmissa. On pakko kysyä, onko taustalla halu saada oma osansa julkisuudesta. Sitähän nämä teot saavat, varmasti ihan liikaa. Myös mallin mukaan toimimista lienee mukana. Aiemmat vastaavanlaiset tapahtumat, pelit, elokuvat, verkkossa toimivat väkivaltaa ihannoivat ryhmät ja kaikki vastaava antavat mallia siihen, miten toimia. En kuitenkaan usko, että ne pelkästään saavat ketään tarttumaan aseeseen.

Väitän, että syrjäytyneillä, kiusatuilla, lähes kaikilla mielenterveysongelmaisilla ja päihteiden käyttäjillä on kuitenkin oma tahto. Valtaosasta heistä ei tule väkivaltaisia. Ymmärtääkseni Myyrmäen, Jokelan, Kauhajoen tai Hyvinkään tappajista kukaan ei ole ollut edes pahimmasta päästä edellä mainituista ongelmista kärsivistä. Ongelmat kuuluvat elämään, ne eivät oikeuta väkivaltaa. Myös humalassa hölmöilyyn suhtautumisen tulisi muuttua koko yhteiskunnassa. Alkoholinkäyttö ei kelpaa selitykseksi. Vastuu on tekijällä, ei päihteellä tai ympäristöllä. Tämä viesti olisi saatava läpi myös tunteilla ja syyllisten etsinnällä mässäilevään mediaan.

Ampuma-aseet tulisi säilyttää lukitussa asekaapissa. Todiste (mikä?) kaapista pitäisi vaatia aselupaa annettaessa. Aseiden omistajien pitäisi tarkasti miettiä myös avaimen säilytyspaikka. En usko, että aseita kannattaa säilyttää keskitetysti. Siinä on liian hyvä nahdollisuus rikollisille suuren asemäärän hankkimiseen yhdellä murtokeikalla. Poliisin tulisi ottaa lupa ja aseet hyvin herkästi pois, jos se joutuu puuttumaan väkivaltaan, uhkailuun, juopotteluun tai muuhun häiritsevään käytökseen. Aseita haluavat eläkööt ihmisiksi! Nyt joku sanoo, että tappaja löytää aina jonkin aseen. Löytää tietysti, mutta veitsenkäyttäjää on paljon helpompi paeta kuin ampuma-aseella varustautunutta. Hänet on myös mahdollista porukalla taltuttaa. Ampuminen voi tapahtua hyvinkin kaukaa, veitsen tai vastaavan käyttö edellyttää lähikontaktia uhriin. Vaikka luvattomia aseita liikkuu, ei niitä ainakaan hetken mielijohteesta saa käsiinsä. 

Lopuksi vielä se jatkuva ongelma. Nämä tapahtumat pitäisi muistaa, kun säästöpäätöksiä tehdään, koskevat ne sitten kouluja, terveydenhoitoa mielenterveystyö mukaan lukien tai kotiavun saamista. Mihin rahat oikein menevät, kun meillä ei kohta ole varaa mihinkään palveluihin? Eläkejärjestelmämme on vakuutettu olevan hyvin toimiva, eikä liene budjettirahoitteinen. Säästäminen alkoi jo paljon ennen eurokriisiä, joten Kreikkakaan ei kelpaa selitykseksi.

Yhteiskunnan pitää luoda edellytykset sille, että sairastuneet saavat apua. Meidän kaikkien pitää yrittää kuunnella lähimmäisiämme ja puuttua väärään käyttäytymiseen, kuten kiusaamiseen ja rasismiin. Lopulta kuitenkin jokainen on vastuussa omista teoistaan.

Huijauksia

Innostuin tänään vastaamaan verkossa arvontakyselyyn, mitä en yleensä koskaan tee. Tiedättehän sellaiseen, missä vastataan muutamiin kysymyksiin ja sitten ollaan mukana jonkin tuotteen tai lahjakortin arvonnassa. Kysely sinänsä oli ihan asiallinen, koski kulutustottumuksia. Hiukan arvelutti nimi- ja osoitetietojen syöttäminen. Minulla on tietenkin erillinen sähköpostiosoite verkkosivuja varten enkä usko näiden toimijoiden alkavan paperipostia lähettämään. Puhelinnumeroani en rupea tällaisiin ilmoittamaan, joten laitoin prepaid-mokkulan numeron siihen (pakolliseen) kenttään. Siinä siis ensimmäinen huijaus.

Kun olin saanut tämän kyselyn onnistuneesti loppuun, ilmestyi näytölle lisää arvontoja, joihin saattoi osallistua. Yllätys, yllätys. Näissä piti tietojen syöttämisen lisäksi lähettää kahden euron hintainen tekstiviesti annettuun numeroon, jotta olisi mukana arvonnassa. Hetkinen! Ostan kyllä joskus arpoja, jos niistä kertyneet varat menevät hyvään takoitukseen. Tässä kuitenkin näytti siltä, että arvontaan osallistumisesta piti maksaa, jotta  palkinnot saadaan rahoitetuiksi. Ymmärrän kyllä mainonnan ja arpajaiset kuten myös hyväntekeväisyyden ja arpajaiset, mutta arpajaiset arpajaisten vuoksi ja voitto kenties ylläpitäjän taskuun ei kuulosta oikein rehelliseltä toiminnalta. Niinpä lopetin siihen. Huijaus, jos ei lakiteknisesti, niin ainakin moraalisesti.

Tämä sai minut pohtimaan, miten ihmisiä mahdettiin ennen vanhaan huijata. Ensimmäiseksi tuli mieleen markkinat. Hevoshuijarit taisivat petkuttaa helpostikin kokemattomampaa, varsinkin jos oli nautittu jotain väkevämpää. Lehmänkauppa-sanallakin on negatiivinen sävy, mutta en tiedä, mikä sen historia oikein on. Myös kaikenlaista pienempää lienee myyty markkinoilla niin, että moni saattoi seuraavana päivänä tuntea itsensä petkutetuksi. Korttihuijarit olivat ihan oma lukunsa. Heistä riittää tarinoita. Moni onneton on menettänyt hevosensa, kellonsa ja sormuksensa, isommistakin menetyksistä on liikkunut juttuja. En tiedä, onko voittajan kantti riittänyt oikein isojen voittojen perintään. 

Erilaiset ennustajat, selvänäkijät, parantajat (luonnonlääkkeillä toki on parantavaakin vaikutusta) ja muut vastaavat ovat itsekin saattaneet uskoa kykyihinsä. Moni on kuitenkin tehnyt "ihmetekoja" elannokseen. Taitavimmat lienevät hyvinkin rinnastettavissa taikureihin, tosin jälkimmäiset myöntävät huijaavansa. Kaikkia voidaan huijata, toiset vain ovat epäluuloisempia kuin toiset.

Juhannuskylää

Aamulehdessä oli 25.5.1911 nimimerkin Majan muuttaja laatima kirjoitus Häviävää Juhannuskylää. Kirjoittaja ilmaisi huolensa siitä, ettei Juhannuskylästä lähtemään joutuville torppareille löytynyt kaupungin alueelta uutta mökinpaikkaa kohtuullisilla ehdoilla. Osa oli jo purkanut töllinsä ja siirtänyt sen Pispalaan tai Järvensivulle. Useat torpankontrahdit olivat noihin aikoihin päättyneet, osalla oli vielä joitakin vuosia jäljellä. Erkkilän tiluksia hankkinut kaupunki ei enää vuokrasopimuksia uusinut, vaan alueelle alkoi nousta kivitaloja. 

Tähän lyhyt selitys Tampereen historiasta. Juhannuskylä sijaitsee Satakunnankadun, rautatien ja Lapintien rajoittamalla alueella. Kysessä on siis tuomiokirkon ympäristö. Se oli aikanaan ollut Messukylää, kuten muukin kosken itäpuoli ja torpat olivat olleet Erkkilän talon tai Hatanpään kartanon mailla. Alue oli liitetty Tampereeseen 1800-luvun loppupuolella. Pispala taas oli tuohon aikaan Pirkkalaa.

Myös Kyttälässä kehitys oli ollut samanlaista. Alueen historiaa on käsitelty Koskesta voimaa-sivustolla, joka onkin mainio opas Tampereen historiaan. Kyttäläläiset torpparit olivat kuitenkin saaneet siirtää mökkinsä Tammelaan tai Armonkalliolle. Jutun kirjoittajan mukaan vastaavanlaista mahdollisuutta ei jussinkyläläisille tarjottu. Kaupunginosan muutosta taisi kuitenkin hidastaa maailmansota. Vuoden 1918 taistelut varmaan jättivät jälkensä myös Juhannuskylään. Aluetta on käsitelty edellä mainitulla sivustolla, jossa on myös kaksi rakennuskannan muutosta hyvin kuvaavaa valokuvaa.

Juhannuskylässä on säilynyt noita torppien purkamisen jälkeen rakennettuja taloja. Useimmat taitavat olla kivitaloja, mutta jokin puutalokin mielestäni on lähellä Erkkilän siltaa. Tietysti 60- ja 70-luvun rakennuksia on joukossa. Näin numerotorpista päädyttiin elementtitaloihin.

Juhannuskylää sillan pielestä

Tuomiokirkon ikkuna