Kunnallista ja seurakunnallista

Olen yrittänyt saada jotenkin järjestykseen (hah!) käsityksiäni maallisesta ja hengellisestä esivallasta 1800-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosisadan alkuvuosina. Kun oli kiertokoulua ja kansakoulua, ruotuvaivaisia, kirkonköyhiä, huutolaisia, kunnanvaivaisia, vaivaistaloja ja muuta. Lähinnä olen etsinyt tietoa koululaitoksen ja köyhäinhoidon (josta vasta paljon myöhemmin kehittyi sosiaalitoimi) järjestämisestä maalaiskunnissa. Kaupungeissa nämä oli järjestetty hiukan eri tavalla. Lisäksi verotus, oikeustoimi ja kirkon hengellinen valta ovat sitten ihan oma lukunsa. 

Vuoteen 1865 saakka kirkko vastasi kansalaisten koulutuksesta ja hyvinvoinnista. Päätökset tehtiin pitäjänkokouksissa, joissa kirkkoherra johti puhetta. Äänioikeus määräytyi maksettujen verojen mukaan. Opetus tapahtui lukkarin tai vastaavan opettajan (myöhemmin kiertokoulunopettajan) pitämässä koulussa, mikäli vanhemmat eivät siitä vastanneet. Köyhäinhoitoa varten seurakunta oli jaettu ruotuihin, joihin kuuluvat talot huolehtivat vanhusten ja sairaiden hoidosta. Lisäksi seurakunnan kassasta voitiin avustaa vaikeuksiin joutuneita. 

Vuoden 1865 jälkeen koulutus ja köyhäinhoito siirtyivät kunnan vastuulle. Siinä, kuinka nopeasti muutoksia tuli, on varmaan paikallisia eroja. Esimerkiksi ruotujärjestelmä näyttää olleen käytössä vielä 1890-luvulla, osittain samaan aikaan, kun kunnalliskoteja ruvettiin perustamaan.  Monissa kunnissa ainakin orpolapsia annettiin halvimman tarjouksen tehneen hoitoon, huutolaisiksi. Kansakoulut ja kiertokoulut elivät rinnakkain 1930-luvulle saakka. Tosin loppuvaiheessa kiertokoulu toimi alkuopetuksen antajana.

Pitäjänkokouksen tilalle tuli kuntakokous, jossa äänioikeus edelleen määräytyi  maksettujen verojen mukaan. Vasta maan itsenäistyttyä siirryttiin kunnissa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Kun Mouhijärven kuntakokous syksyllä 1911 pidettiin, oli käsiteltävänä 23 asiaa. Tärkeimpiä olivat erilaiset valinnat: kuntakokouksen ja kunnallislautakunnan esimiehet, veroitus- ja tutkijalautakunnat, erovuoroiset jäsenet kansakoulu- ja kirjastojohtokuntiin, lainarahastojen johtokuntiin, holhouslautakuntaan sekä vaivaishoidon piirimiehet valittiin ilmeisesti kolmeksi seuraavaksi vuodeksi. Lisäksi päätettiin ainakin veroäyrin perusteista ja kunnallisten ilmoitusten julkaisemisesta sanomalehdissä. Kunnalla oli siis paljon tehtäviä jo 1900-luvun alussa.

Siivo ja vakava

Virkamiesperheeseen haettiin palvelijatarta ilmoituksella Aamulehdessä 25.8.1911. Ainoa vaatimus oli tuo otsikossa mainittu: palvelijattaren tuli olla siivo ja vakava. Tässä kohtaa on varmaan hyvä pohtia, mitä nuo sanat 1900-luvun alun kielenkäytössä ovat tarkoittaneet. Siivon ymmärrän niin, että perheessä piti käyttäytyä kauniisti, olla huomaamaton, mutta luotettava. Miksi palvelijattaren piti olla vakava, sitä en oikein tiedä. Ehkä se liittyi huvituksiin. Niihin ei saanut vapaa-ajallakaan liian innokkaasti osallistua.

Nykyisissä työpaikkailmoituksissa ei haeta siivoja ja vakavia työntekijöitä. Heidän pitää olla aktiivisia, sosiaalisia, tulla toimeen ryhmässä, olla innovatiivisia ja haasteita pelkäämättömiä. Palvelijoita ei enää lehti-ilmoituksilla haeta eikä virkamiesperheellä taida olla sellaiseen varaakaan. Kotiapua monet ostavat, ainakin siivoukseen. Alalle näyttää vaadittavan luotettavuutta, ahkeruutta ja oma-aloitteisuutta. Hm, osittain kai samaa kuin sata vuotta sittenkin. 

Opettajana mietin, miten koulu pyrkii kehittämään nykyajan vaatimuksia vastaavia ominaisuuksia oppilaissa. Sosiaalisuutta ja muiden huomioon ottamista sekä ryhmässä toimimista opiskellaan koulussa eri tilanteissa. Luonteissa on paljon eroja, mutta jonkinlaiseen yhteistyöhön pystyvät useimmat. Oma-aloitteisuutta ja vastuuntuntoa yritetään myös edistää, vaihtelevin tuloksin. Ääripäät ovat hämmästyttävän kaukana toisistaan. Tukahduttaako koulu luovuuden? Ei ainakaan tietoisesti. Ihan yltiöyksilölliseen työskentelyyn koulu ei kuitenkaan pysty. Hankaluuksia voi tulla, jos haluaa kovin omassa tahdissaan tehdä asioita.Yksi opettaja ei kovin monen avuksi repeä. Luulen, että koulussa pitäisi vielä nykyistä enemmän edistää oppilaiden oma-aloitteisuutta tuottamatta kuitenkaan kovin pahoja kauhun hetkiä niille, jotka haluavat vain mennä muiden mukana.

Verinenhän Tampere oli 1918, mutta...

Tampereella ja erityisesti Aamulehdessä näkyy heränneen keskustelu mahdollisista joukkohaudoista Pyynikillä. Tampereella käytiin kovat taistelut 1918. Kuolleita tuli molemmin puolin. Sisällissodan julmuus näkyi rankaisutoimissa. Kalevankankaalle haudattiin suuret määrät niin taisteluissa kuolleita kuin niiden jälkeen ammuttuja. Tampere oli verinen 1918, ei siitä mihinkään pääse. Säilynyt kuvamateriaalikin kertoo sodan osittain tuhoamasta kaupungista ja vankijoukoista.

Mutta olisiko isohko joukkohauta jäänyt tutkijoilta huomaamatta? Vielä kirkkopuistossa, keskellä kaupunkia. Jos punainen osapuoli olisi halunnut salaa haudata kaatuneitaan, olisi varmasti parempiakin paikkoja löytynyt. Valkoiset eivät salaa haudanneet muita kuin mahdollisesti surmaamiaan punaisia vankeja siinä vaiheessa, kun tällainen toiminta oli kielletty. Heillekin syrjäisempiä paikkoja olisi ollut tarjolla. Looginen johtopäätös tuntuisi olevan jonkinlainen julkinen teloitus heti valtausta seuranneina päivinä. Tällaisesta olisi kuitenkin täytynyt jäädä useita kertomuksia. Varmaan tuota vaihetta tutkineet ovat käyneet läpi Työväenarkiston vuoden 1918 tapahtumista keräämää muistitietoa. Siellä täytyy olla myös tamperlaisten, tuon ajan itse kokeneiden muistelmia. Jos aikalaisten muistelmat eivät tue joukkohaudan olemassaoloa, puistoa tuskin kannattaa lähteä kaivelemaan.

Itse löysin muistitietokokoelmasta kotikyläni punakaartikomppanian vaiheita melko tyhjentävästi kuvaavan kertomuksen. Kirjoittaja oli ollut mukana, kirjoituksen hän oli laatinut 60-luvulla. Kun valtiorikosylioikeuden akteja lukiessa toisinaan tuntuu, ettei juuri kukaan punakaartilaisista ollut aseeseen tarttunut, saa noista muistelmista selkeän kuvan komppanian käymistä taisteluista. 60-luvulla ei enää tarvinnut pelätä seurauksia.

Olen joskus pohtinut, kuinka kattava Suomen sotasurmat 1914 - 1922-tietokanta mahtaa olla. Tuntuu, että kattavimman listan suomalaisista vuoden 1918 sodan yhteydessä kuolleista punaisista saisi rippikirjoista. Sinne on täytynyt tehdä jokin merkintä kuolleesta tai kadoksiin joutuneesta. Projektin sivuilta näkyy, että punaisten alueiden rippikirjoja on käyty läpi. Pirkanmaan seurakunnista mukana ovat Messukylä, Pirkkala, Ruovesi, Sääksmäki, Tampere, Teisko, Tottijärvi, Hämeenkyrö, Mouhijärvi ja Suoniemi. Jos ne on tosiaan käyty kokonaan läpi, on kattavuus aika hyvä.

Eräästä sukulaisestani on pappi kirjannut: "... lukusijoilla vakuutettiin kuolleen Hämeenlinnan vankileirillä." Ajat olivat sekavat, eikä papeillakaan heti ollut tietoa kaikkien seurakuntalaistensa kohtalosta. Tuokin maininta jättää pienen mahdollisuuden, että asianomainen olisi piileskellyt tai päässyt pakenemaan Venäjälle. Suurta kuvaa nämä pienet epävarmuustekijät eivät muuta miksikään. Jokaisen tuolloin kuolleen nimeä ja kohtaloa ei varmasti koskaan saada selville. Sotasurmat on kuitenkin kiitettävä yritys kertoa tuosta kauheasta ajasta.

Huomasin vasta, että myös Kaisa Kyläkoski käsittelee samaa aihetta blogissaan. Ei ollut tarkoitukseni varastaa aihetta.

Karoliina Vilhelmiina - uskollinen palvelija?

Aamulehti julkaisi 12.8.1911 kuolinilmoituksen, jossa omaiset kertoivat Lielahden kartanon entisen palvelijan neiti Karoliina Vilhelmiina Tammen (ent. Ekström) muuttaneen taivaalliseen kotiin Fredirksbergissä 11.8.1911 67. ikävuodellaan. Jokin ilmoituksessa sai minut katsomaan Karoliinan vaiheita tarkemmin. Ehkä se oli tuo määrite kartanon entisestä palvelijasta.

Lielahti oli tuohon aikaan Ylöjärveä, jonka rippikirjoista kartano löytyy helposti. Samoin löytyi Karoliina, sukunimellä Ekström. Rippikirjan mukaan hän oli syntynyt Huittisissa 27.1.1844. Tämähän tietysti herättää kysymyksen, onko kuolinilmoituksessa laskettu Karoliinan ikä väärin vai onko syntymäaika jossakin muutossa vaihtunut. Lisäksi mietin, miksi kuolinilmoitus julkaistiin Aamulehdessä Tampereella, jos hän oli kuollut Fredriksbergissä eli Pasilassa. Sitä kai tuo ilmoituksen Fredirksberg tarkoittaa.

No, Huittisissa ei tietenkään ollut ketään Karoliina Vilhelmiinaa syntynyt tuona päivänä. Varalta katsoin samana vuonna syntyneitä, mutta heistäkään ei oikein sopivaa löytynyt, yhden tosin kadotin kokonaan näköpiiristä. Siispä katsomaan, mistä Karoliina oli Ylöjärvelle tullut. Hän oli ollut Tampereella töissä kenkätehtaalla ja vaatetehtaalla (mikähän tehdas mahtoi olla, kulki rippikirjassa nimellä Klädesfabrik) ja muuttanut sieltä Ylöjärvelle 1886. Tampereelle hän myös muutti 1905, ilmeisesti sen jälkeen kun kartano oli siirtynyt von Nottbeckin omistuksesta Dahlströmille. Karoliina ehti siis palvella kartanossa parikymmentä vuotta. Siinä mielessä kuolinilmoituksen tittelille oli perusteita. Ainakin vielä 1906 hän asui Tampereella muuttaessaan sukunimensä Tammeksi.

Kun katsoin Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan rippikirjasta ensimmäistä merkintää Karoliinasta, huomasin, että syntymäpaikaksi oli merkitty Wichtis. Wichtis ja Hvittis, eivät ne nyt niin kaukana ole kirjoitusasultaan. Ei siis ihme, jos paikka oli Ylöjärvellä muuttunut Huittiseksi. Vihdistä toden totta löytyi tuona päivänä syntynyt Karoliina Vilhelmiina. Hän oli äitinsä Maria Olivia Jaakontyttären avioton lapsi. Myöhemmin äiti avioitui Erik Kylanderin kanssa. Karoliinakin käytti aluksi sukunimeä Kylander.

Tässä vaiheessa verkossa olevat lähteet alkavat loppua. Karoliinan muutto Helsingistä Tampereelle löytyy. Helsingissä ammattina on pig, mutta Tampereelle hänet on kirjattu tjänstejungfruna, jota en muista kovin usein nähneeni. Dokumentoimatta ovat siis Karoliinan muutto Vihdistä Helsinkiin ja vaiheet Helsingissä sekä nimen muuttuminen Kylanderista Ekströmiksi. Helsinkiin muuton voisi verkosta löytää selaamalla Vihdin poismuuttaneet 1860 - 1877. Muistutin kuitenkin itseäni, etten tutki Karoliinan sukua. Uskon, että tämä Vihdissä syntynyt on oikea Karoliina.

Vahakabinetti

Aamulehdessä oli 19.8.1911 etusivulla ilmoitus vahakabinetista, joka oli tullut Tammelantorille. Mainos kertoi, että kabinetissa oli yli tuhat kuvaa, jotka kaikki olivat vahasta valmistetut ja luonnollisessa suuruudessa. Kabinetti oli matkalla Tukholmasta Helsinkiin ja Pietariin. Sen mainittiin olevan vain lyhyen aikaa Tampereella. Avoinna se oli klo 10 - 22. Tuolloin tosin käytettiin ilmaisua 10 ap ja 10 ip. Sisäänpääsymaksu oli 50 penniä ja Anatomiosastolle 25 penniä. 

Olen toki kuullut puhuttavan vahakabineteista Suomessa ja ulkomailla. Madame Tussaudin kabinettiin pääsemistä on jopa pidetty jonkinlaisena kunniana. Julkkiksia esittäviä vahanukkeja kai muutkin pitävät sisällään. Kiertävä kabinetti oli kuitenkin uutta, aukko sivistyksessä taas tälläkin kohtaa. Olisi mielenkiintoista tietää, ketkä olivat päässeet tuohon 1900-luvun alun kabinettiin. Kuninkaallisia varmaan, ehkä joku tunnettu taiteilija oli myös mukana. 

Hiukan jäi mietittyttämään tuo ilmoituksessa mainittu Anatomiosasto. Ettei tämä vahakabinetti olisikin esitellyt anatomian saloja julkkisten sijaan. Verkosta etsimällä löytyy nimittäin ainakin Panoptikon-niminen kabinetti, jossa näytettiin lääketieteen salaisuuksia. Toivottavasti lehti julkaisee jutun, jossa kabinetista ja sen Tampereella saamasta vastaanotosta kerrotaan tarkemmin.

Kuinka vanhoja valokuvia omistat?

On hauska ajatusleikki pyrkiä ajoittamaan vanhoja valokuvia. Tehtävä on helppo, jos kuvasta tunnistaa jonkun. Yleensä ihmisen iän pystyy kuvasta kohtuullisen hyvin päättelemään. Tosin naiset olivat niin lujilla monien synnytysten ja köyhän taloutensa kanssa, että he näyttävät kuvissa vanhemmilta kuin todellisuudessa olivat. Näin ainakin helpompaan elämään tottuneen nykyihmisen silmin. Kun vielä koreilunhalu oli tuomittavaa ja tukka vedettiin tiukasti taakse nutturalle, voi kuvan ajankohdasta joskus erehtyä.

Hiukan vaativampaa on ajoittaa sellaisia kuvia, joiden henkilöistä ei tunne ketään. Silloin joutuu turvautumaan esimerkiksi muodin muuttumiseen. Hameen pituus ja malli kertovat aika paljon. Hiusten pituus ja kampaus samoin. Jos kuva ei ole otettu kuvaamon kulisseissa, voi ympäristöstäkin usein päätellä jotain.

Minulla olevista kuvista vanhin taitaa olla isoäitini isoisää esittävä kuvaamossa otettu kuva. Koska tämä esi-isä kuoli kesällä 1910, on kuva otettu siis viimeistään tuona vuonna. Hän näyttää kuvassa hyvinvoivalta, joten todennäköisesti kuvaamossa on käyty jo muutamaa vuotta aikaisemmin. Sellaisia kuvia, jotka varmasti voisin ajoittaa 1800-luvun puolelle, minulla ei ole. Se on oikeastaan vähän ihmeellistä, koska Tampereella oli kuvaamoja jo tuolloin. Sukua asui Tampereella ja ympäröivällä maaseudulla. Kaupunkireissuja varmasti tehtiin. Taloudellisestikaan ajat eivät 1800-luvun lopussa olleet mahdottoman tiukkoja. Ehkä valokuvien ottamista pidettiin hienomman väen kotkotuksina.

Laitan tähän loppuun yhden käyntikorttikuvan. Kuvan kohteesta ei ole tietoa. Vakavamieliseltä hän kumminkin näyttää.

Neiti tai rouva Tuntematon, hänkin varmaan 1900-luvun alusta

Mitä voi tehdä yhdestä lankavyyhdestä?

Olen tainnut kertoakin, että kaappeja siivoillessani löysin vanhoja lankoja, toisia pienempiä, toisia suurempia määriä. Joskus reippaat kymmenen vuotta sitten kudoin (meilläpäin ei neulottu!) sukkia ja puseroita ja ilmeisesti aioin kutoa enemmänkin. Innostus lopahti, kun sukututkimus alkoi viedä yhä enemmän aikaa. Jälkikasvullekaan eivät enää äitin tekemät sukat kelvanneet, piti olla kaupasta ostetut urheilusukat. No, aikansa kutakin.

Langat löydettyäni olen yrittänyt nyt saada niistä jotakin aikaan. Muutama projekti on valmiina, muutamasta on valmiit suunnitelmat. Nyt tyydyn tekemään lähinnä itselleni ja virkkaamalla. Kutominen jumittaa niskan. Varmaan väärä tekniikka. Muutamalle naispuoliselle sukulaiselle olen vienyt tekeleitäni tuliaiseksi. Lahjahevosen suuhunhan ei ole katsomista. Tavoitteena on päästä kaikista langoista eroon. Tämä ei ole mikään käsityöblogi, joten en aio esitellä aikaansaannoksiani täällä.

Ongelmaksi uhkaa muodostua tämä laatikko. Erivärisiä ja erilaisia lankoja yksi vyyhti kutakin (vain päällimmäiset näkyvät kuvassa). Vai pitäisikö sanoa lankakerä? Olen niin vanha, että minusta vyyhti on jotain sellaista, mikä syntyy vyyhdinpuulla. Useimmat langat ovat sellaisia, ettei kyseistä merkkiä enää valmisteta. Kaupasta on siis turha lähteä etsimään lisää. Värimaailmakin on vähän mitä sattuu. Yhdisteleminen on haastavaa.

Vinkkejä otetaan siis vastaan. Pitäisi olla helppotöinen, mielellään lahjaksi sopiva tuote, johon yksi lankakerä riittäisi. Idea riittää, tarkempia ohjeita voin kaivaa verkosta esiin.