Käräjillä

Tämä teksti on enemmänkin kysymys. Jos siis tiedät tutkimuksen aiheesta tai voit välittää sitä koskevan linkin, laita kommentti. Aiheeni on rikollisuus eri aikoina. Varsinaisen väkivaltarikollisuuden jätän  ulkopuolelle. Siitä muistan lukeneeni tutkimuksiin perustuneen artikkelin. Tiedän siis, että väkivaltarikollisuuden määrä on vaihdellut. Asukaslukuun suhteutettuna sen määrä ei nyt ole suinkaan suurimmillaan. Lienee myös selvää, että alkoholin salakujetus-, valmistus- ja myyntirikokset olivat suhteessa yleisempiä aiemmin, esimerkiksi kieltolakiaikana. Enää ei joudu käräjille humalassa esiintymisestä. Aiemmin taas liikenteeseen liittyviä rikoksia oli vähemmän ihan luonnollisista syistä. Jätetään siis nämä tarkastelun ulkopuolelle.

Aiheen tähän juttuun sain siitä, että minulla on tapana silmäillä sata vuotta vanhoista Aamulehdistä palstaa nimeltä Oikeus- ja poliisiasioita. Siinä on seurattu paitsi Tampereen raastuvanoikeuden asioita, myös lähialuiden käräjäjuttuja sekä tietysti suurempaa huomiota herättäneitä tapauksia kauempaakin. En kuitenkaan osaa sanoa, kuinka edustava otos on. Mielestäni kunnianloukkausjuttuja on ollut esillä suhteellisen usein. Oltiinko siis aiemmin herkempiä viemään oikeuteen henkilö, joka sanoi jotain herjaavaa tai levitti loukkaavaa juttua? Kunnianloukkaus lienee aina ollut asianomistajarikos. Sen, joka katsoi tulleensa loukatuksi, piti itse olla aktiivinen asiassaan.

Jonkun verran olen myös käynyt läpi 1700-luvun käräjäpöytäkirjoja. Niistä ovat mieleeni jääneet lukuisat maanomistusta koskevat riidat. Jonkun niityn käyttöoikeudesta saatettiin käydä oikeutta, kun ei päästy yksimielisyyteen, kenelle se kuului. Epäselvyydet olivat tietysti ymmärrettäviäkin, koska paljon tehtiin suullisia sopimuksia. Ehkä myös tilojen autioituessa - siis jäädessä kokonaan ilman asukkaita, ei pelkästään veronmaksukyvyttömiksi - saattoi naapurille tulla kiusaus korjata heinää toisenkin niityltä.

Tässä taustamietteitä kysymykselleni: Onko olemassa vertailukelpoisia tilastoja siitä, millaisisia asioita käräjillä on käsitelty eri aikoina?

Kuinka monta prosenttia?

Rupesin huvikseni miettimään sukututkimusteni tuloksellisuutta. Nykyäänhän kaikkialla pyritään mittaamaan tulosta ja laatua, vaikka mittaaminen sopisi kuinka huonosti kohteeseen. Miksei sitten sukututkimuksessakin. Kerron vähän tarkemmin. Olen yrittänyt seurata noin 50 Amerikkaan siirtolaiseksi lähteneen vaiheita uudessa kotimaassa. Nyt aloin laskea, kuinka monesta olen saanut selville edes jotain sen jälkeen, kun asianomainen on saapunut uudelle mantereelle. Päädyin siihen, että täysin tietymättömiin on kadonnut kymmenen ihmistä. Kaikki he ovat lähteneet matkaan, koska heidän nimensä on matkustajaluetteloissa. Siispä noin 80 %:sta olen löytänyt jonkinlaisen jäljen.

Mihin nuo kymmenen onnetonta sitten ovat joutuneet? Jotkut ovat varmaankin palanneet takaisin vanhaan kotimaahan, mutta toiselle paikkakunnalle. Osa on kuollut melko pian siirtolaiseksi lähtemisen jälkeen eikä tieto kuolemasta ole tullut merkityksi sellaiseen paikkaan, että sen voisi verkosta löytää. Yleisin syy taitaa kuitenkin olla nimen muuttuminen niin, ettei sitä tunnista. Lisäksi Kanadasta ei taida olla verkossa väestönlaskentatietoja (paitsi ihan 1900-luvun alusta) tai SSDI:n kaltaista koko maan kattavaa tietokantaa kuolleista. Siellä siis "katoaminen" on onnistunut suhteellisen helposti. Onpa ainakin yksi sukulainen tiettävästi onnistunut häipymään Neuvosto-Venäjällekin.

Katoaa sitä väkeä ihan Suomessakin. Kun selvittelee jonkun perheen lasten vaiheita 1700-luvulla, on aika tyypillistä, että kadottaa ainakin yhden kokonaan näköpiiristään. Kun läntisessä Suomessa joku Matti Juhonpoika häviää ilman merkintöjä rippikirjasta, ei kovin paljon ole tehtävissä. Onneksi meillä on Hiski käytettävissä. Voi ainakin tarkistella sopivaan aikaan avioituneita tai isäksi tulleita Matti Juhonpoikia. Jos vielä sattuu niin hyvin, että syntymäajat on merkitty tarkasti ja muutoksia niissä ei tapahdu, voi kadonneen löytääkin. Näistä kadonneista lampaista en uskalla mennä prosenttilukuja antamaan. Kun ottaa huomioon, että papit rupesivat 1800-luvulla kirjaamaan muutot tarkemmin, ei hävikki varmaan ole yhtä iso kuin siirtolaisten kohdalla.

Lapsityövoimaa vai työssäoppimista?

Luin Suomen Kuvalehden tuoreimmasta numerosta juttua, jossa kerrottiin nuorten kesätöistä. Tutkin kiinnostuneena yhteiskuntahistorian dosentti Rahikaisen kommentteja lapsityövoimasta. Hän tuntui olevan sitä mieltä, ettei lasten työnteolla ollut työsuorituksena isompaa merkitystä, vaan kyse oli nimenomaan oppimisesta. Myös lasten käyttöä teollisuuden työvoimana hän piti Suomessa suhteellisen vähäisenä. Mielestäni tämä oli hiukan yllättävää. Tosin hän tarkasteli enemmänkin 1900-lukua, kun taas sukututkijan näkemykseni ovat syntyneet aiemmilta vuosisadoilta.

Laitan tähän linkin SSHY:n jäsensivuille Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan rippikirjan kohtaan, johon on kirjattu tehtaan naimattomia työntekijöitä, joiden sukunimi alkaa P-kirjaimella. Niitä varten, jotka eivät ole SSHY:n jäseniä, luettelen työntekijöiden iät, kun heidät on sivulle merkitty: 15, 12, 15, 12, 22, 21, 12, 18, 14, 16, 11, 13, 16, 15, 14, 14, ja 14. Iät on laskettu syntymäajan ja Kommen ifrån-sarakkeessa olevan vuosiluvun avulla täysiin vuosiin pyöristäen. Kai Finlayson sitten oli poikkeustapaus, mutta lapsityövoimaa näytti riittävän. En mitenkään väitä, että näiden lasten osa olisi ollut poikkeuksellisen huono. Päinvastoin, tehdas pystyi varmasti nälkävuosinakin takaamaan heille ruuan ja sairaanhoidon.

En usko, että kovin pitkään tarvitsisi selata satunnaisesti valitun maaseutuseurakunnan rippikirjaa 1800-luvulta, kun vastaan tulisi ensimmäinen gosse/dräng gosse tai pig, jonka ikä olisi 12 - 14 vuotta. Välttämättä kyseessä ei tarvitse olla isommaksi kasvanut huutolaislapsi, yhtä hyvin hän voi olla torpasta tai mäkituvasta maailmalle lähtenyt ensimmäisessä palveluspaikassaan. Hänestä täytyi olla hyötyä ainakin sen verran, että hänelle kannatti antaa ruoka ja vaatteet. Rahapalkka tuonikäisillä tuskin oli kummoinenkaan. Oman leipänsä ansaitsivat eivätkä kuluttaneet kotimökkinsä vähiä muonavaroja.

Vanha juhannus

Olen monta kertaa kuullut vanhempien ihmisten puhuvan vanhasta juhannuksesta. Itse en muista aikaa, jolloin juhannusta vietettiin aina 24.6. Aatto oli edellinen päivä eli 23.6. Juhannuspyhä oli siis yksipäiväinen ellei viikonloppu sattunut sopivasti jatkoksi. Käytäntö muuttui 1955, jolloin juhannus siirtyi viikonloppuun. Muutoksen syynä kai oli työelämän tarve päästä eroon arkipyhistä. Pahat kielet väittävät, että yksipäiväisen juhannuksen jälkeen tuli helposti rokulipäiviä. Tiedä häntä. Tuohon aikaan lauantai oli vielä työpäivä, muutoksessa saatiin siis arkipyhän tilalle vapaapäivä viikonloppuun.

Tuo 24.6 on edelleenkin Johanneksen päivä. Jussinpäivästä taisi vanha kansa puhua. Johannes Kastajan muistoksi päivä on nimetty. Kirkollisena juhlana juhannus ei kuitenkaan liene koskaan ollut kovin merkittävä. Siksi kai kirkon oli helpompi suostua juhannuksen siirtoon.

Vuoden valoisimpaan aikaan on varmaan juhlia vietetty jo paljon ennen kristinuskon tuloa. Erityisesti Pohjoismaissa kontrasti pimeään talveen on huikea. Yötöntä yötä on ollut syytä juhlia. Ehkä osa juhannustaioistakin juontaa juurensa pakanuuden aikaan, vaikka taikausko ei kristinuskon tuloon päättynytkään. Osaisikohan joku viisas selittää, miksi juhannuksena on alettu polttaa kokkoa? Ainakaan tulet eivät valoisassa juhannusyössä kauaksi näy. Ehkä se on vain ollut yksi tapa juhlistaa kesän juhlaa. Myös toisena valoisana juhlana, helluntaina, on aiemmin poltettu valkeita.

Onko lapsuus lyhentynyt?

Aiheestahan on viime aikoina puhuttu ja kirjoitettu, oltu huolissaan. Tekee taas mieli ottaa hiukan historiallista näkökulmaa mukaan: Kuinka pitkä lapsuus oli aiemmin? Seuraavaksi pitäisi sitten määritellä lapsuus. Nykyisin lapsuuden katsotaan päättyvän murrosikään ja heräävään seksuaalisuuteen. Pitää tietenkin muistaa, ettei kukaan mene nukkumaan lapsena ja herää seuraavana aamuna nuorena. Prosessi on aika pitkällinen, vielä täysi-ikäisyyden saavuttanutkin omaa lapsen piirteitä. Tutkimukset kai kuitenkin kertovat, että murrosikään kuuluvat fyysiset muutokset alkavat nykyään nuoremmalla iällä kuin muutama vuosikymmen sitten. Henkistä lapsuutta taas lyhentävät kulttuuriset paineet. On niin hienoa kuulua nuorisoon, siihen pyrkivät mukaan myös lapset ja keski-ikäiset.

Aiemmin lapsuuden voisi ajatella päättyneen siihen, kun joutui menemään töihin. Monen piti mennä pikkupiiaksi tai rengiksi jo 13-vuotiaana. Tehtaissa oli 1800-luvun loppupuolella 12-vuotiaita töissä. Heidän kohdallaan huoleton lapsuusaika oli ohi, vaikka he eivät aikuisiksi muuttuneetkaan. Myös talojen ja torppien lapset pantiin tilan töihin varsin varhain. Varsinkin kesäaikaan riitti lapsillekin töitä pelloilla ja karjan kanssa. Vanhemmista ja varallisuudesta riippuen työtä saatettiin vaatia paljonkin. Eikä nuorempien sisarusten kaitseminenkaan aina helppoa ollut lapsesta, joka olisi mieluiten leikkinyt ikäistensä kanssa.

Tällä tavalla ajatellen saan tulokseksi, että lapsuus alkoi työnteon kautta päättyä, kun päästiin yli kymmenen ikävuoden, perheen vanhimmilla tyttölapsilla kenties jo aiemmin. Rippikouluikään piti odottaa, että pääsi nuorten rientoihin. Varsin monet menivät naimisiin jo 18 - 20-vuotiaina, joten nuoruudestakaan ei pitkään nautittu. En siis näin ajatellen osaa sanoa, onko lapsuus varsinaisesti lyhentynyt. Nuoruus ainakin on pidentynyt.

Lapsuudesta tuli mieleen lapsuuden juhannukset, joihin aina kuuluivat juhannuskoivut ulko-oven pielissä. En löytänyt tähän niistä kuvaa. Seuraavan kesäisen maiseman myötä toivottelen kaikille hyvää juhannusta.

Lahjakkuutta hukkaan?

Uskon, että erilaiset perityt lahjakkuudet noudattavat väestössä suurin piirtein normaalijakaumaa. Lahjakkuuden esiinpääsemisessä ja tietojen ja taitojen kehittymisessä on ympäristöllä paljon merkitystä. Koulutuksen arvo perustuu juuri tähän. Pitää yrittää luoda sellaiset olosuhteet, että mahdollisimman suuri osa lahjakkuudesta saadaan käyttöön. On tietysti syytä muistaa, että taidot kehittyvät myös niillä, jotka eivät ole jollakin alalla erityisen lahjakkaita.

Olen usein miettinyt, miten lahjakkuudet pääsivät esiin silloin, kun väestön valtaosa ei päässyt kouluun. Maaseudulla kansakoululaitos alkoi laajemmin toimia 1800-luvun lopussa. Monessa paikassa kouluun pääsi vasta 1900-luvun alussa. Kansakoulua pitemmälle opintie jatkui yleensä vain ylempien säätyjen lapsilla. Toki joku vauras talonpoikakin saattoi kouluttaa muutaman isosta lapsikatraastaan taatakseen kaikille elannon. Tavallisilta tiloilta, torpista tai mäkituvista puhumattakaan, ei kouluun ollut asiaa ihan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. 

Lahjakkuuttahan on monenlaista. Ne, joilla oli kädentaitoja, pystyivät yleensä niitä hyödyntämään joko lähtemällä käsityöläisammattiin tai ainakin hankkimalla lisäansioita perheelleen. Jos taiteelliseen lahjakkuuteen liittyivät kädentaidot, saattoi saavuttaa lähiseudulla kuuluisuutta valmistamillaan hienoilla esineillä. Entä ne, joilla lahjakkuus oli epäkäytännöllisempää lajia? Moniko teoreettisesti tai taiteellisesti lahjakas näyttäytyi ympäristölleen jonkinlaisena epäkäytännöllisenä ja avuttomana haaveilijana? He olivat ihmisiä, joista meidän aikanamme olisi kenties tullut professoreja, kirjailijoita tai säveltäjiä.

Katsoin huvikseni Tilastokeskuksen sivuilta elävänä syntyneiden määriä eri vuosilta. 1800-luvulla lukumäärät vaihtelivat 40 000:sta liki 90 000:een. Suuria väestömäärään nähden olivat myös 1900-luvun alkupuolella syntyneet ikäluokat: 70 000 - 90 000. Luvut ovat pyöristettyjä. Lapsikuolleisuus vähensi ikäluokkien kokoa paljon. Silti väitän, että "hukkaan" meni paljon lahjakkuutta, jota yhteiskunta ei silloin ollut valmis hyödyntämään. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa nämä lahjakkaat löysivät tiensä erilaisiin järjestöihin työväenliikkeestä nuorisoseuroihin. Vähitellen avautui mahdollisuuksia kouluttautua aikuisena kirjekurssien, kansanopistojen ja iltakurssien kautta. Onkohan kukaan tutkinut tällaista opintietä tarkemmin?

Teinimorsiamia

Teen edelleen sukututkimusta lahjaksi eräälle henkilölle. Sen takia olen käynyt läpi Vetelin rippi- ja historiakirjoja. Sukututkimusohjelmani rupeaa kyselemään, jos kirjaan vihkimisen, jossa toinen tai molemmat puolisot ovat alle 17-vuotiaita. Nyt ohjelma on ihmetellyt muutaman kerran. Oletan, että kysymyksessä on sattuma, tuskin pohjalaiset avioituivat yhtään nuorempina kuin satakuntalaisetkaan.

Kyseiset avioliitot on solmittu 1700-luvun alkupuolella ja puolen välin paikkeilla. Yhdessä tapauksessa molemmat puolisot olivat 16-vuotiaita. Muissa tapauksissa vain vaimo oli näin nuori, miehelle ikää oli kertynyt yli 20 vuotta. Saman kylän talollisten lapset näissä liitoissa avioituivat keskenään. Romantiikka on siis saattanut kukoistaa, mutta yhtä hyvin kyse voi olla järkiavioliitoista. Muistaakseni kaikilla ensimmäinen lapsi syntyi vasta suunnilleen vuoden kuluttua vihkimisestä, joten syy nuorena avioitumiselle ei ollut se, että lapsi olisi ilmoittanut tulostaan. Olen tietysti tarkistanut syntymäajat kastettujen luettelosta. Vetelin rippikirjoja on sitäpaitsi 1730-luvun loppupuolelta lähtien pidetty varsin säntillisesti. Syntymäajat täsmäävät hyvin kastettujen luettelon kanssa.

Näihin avioliittoihin on varmasti tarvittu lupa. Sitä en nyt tähän hätään muista, haettiinko lupaa kuninkaalta vai joltain kirkon päättävältä elimeltä. Jos nuo ihmiset olisivat kuuluneet omaan sukuuni, lähtisin etsimään lupapapereita arkistoista. Nyt tyydyn vain toteamaan tilanteen. Sen verran asia kiinnostaa, että ajattelin katsoa vielä uudestaan, mikä oli talon isännän ja emännän tilanne nuorten avioituessa. Jos emäntä oli sairastunut, hän ehkä kaipasi nuorta emäntää avukseen. Miten 16-vuotias tässä roolissa pärjäsi, onkin sitten jo toinen juttu.

Linjalla

Vanhasta Aamulehdestä luin juttua säännöllisen matkustajaliikenteen aloittamisesta Turun ja Tukholman välillä. Tämä sai minut pohtimaan, kuinka kauan säännöllistä matkustajaliikennettä on Suomessa ollut olemassa eri liikennevälineillä. Säännöllisellä liikenteellä tarkoitan aikataulua noudattavaa liikennöintiä ja sitä, että matkalippuja on vapaasti ostettavissa joko etukäteen tai kulkuneuvossa itsessään.  En löytänyt enää uudestaan lehtijuttua, jota olin silmäillyt ja jouduin etsimään verkosta tietoa aiheesta.

Jos olen oikein ymmärtänyt, ei purjelaivoilla voinut olla varsinaisia aikatauluja. Matkustajia ne toki kuljettivat rahdin ohella. Höyrylaivaliikenne Turun ja Tukholman välillä lienee alkanut 1835 - 1837, eri lähteet antavat ruotsalaisen s/s Solide-laivan liikennöinnille hiukan eri aloitusvuosia. 1837 olivat sitten mukana jo suomalaisomisteiset  s/s Furst Menschikoff Turun ja Tukholman välillä ja s/s Storfursten Turun ja Pietarin välillä. Edestakaisen Tukholman matkan laivat pystyivät alussa tekemään viikon aikana.

Myös sisävesillä oli matkustajaliikennettä. Koskesta voimaa-sivusto tietää kertoa, että ensimmäinen höyrylaiva kulki Näsijärvellä 1858. Myös muilla isoilla vesistöillä höyrylaivaliikenne oli vilkasta. Vanhoista 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun sanomalehdistä löytää aikataulutietoja. Hyvin pienilläkin vesistöillä kuljettiin laivalla. Arvo Mäkelän Meidän kylät-kirja kertoo, että Mouhijärven Mätikönjärveltä oli laivayhteys Siuroon vuosina 1910 - 1925. Välillä tosin piti kävellä koskipaikan ohi ja jatkaa toisella laivalla.

Kun rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan 1862 valmistui, alkoi matkustajaliikenne heti. Tampereelle rata ehti 1876. Oululaisten piti odottaa rautatietä vuoteen 1886. Junilla oli aikataulut, joita niitäkin julkaistiin lehdissä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka hyvin junat alkuaikoina pysyivät aikatauluissaan. Ihmisillä ei silloin tainnut olla niin kiire, että puolen tunnin myöhästyminen olisi ollut mikään uutinen. 

Linja-autoliikenne alkoi kasvaa 1920-luvulla. Koskesta voimaa-sivusto tietää kertoa, että Tampereen kaupungin sisäinen liikenne alkoi 1920. Teiden ja katujen kunto kelirikkoaikaan teki liikennöinnistä haastavaa. Myös lumentulo talvella aiheutti vaikeuksia. Mutta niin vain postilinja-autoilla ajettiin ennen sotia Rovaniemeltä Petsamoon myös talviaikana.

Sisävesien höyrylaivaliikenne, juna- ja linja-autoliikenne olivat kannattavia, koska tavallisella kansalla alkoi olla varaa maksaa liikkumisestaan. Teollisuuspaikkakuntien työväki kävi mielellään vanhoilla kotipaikoillaan viikonlopun aikana. Liikkuvuus ylipäätään lisääntyi, töitä etsittiin kauempaa. Siirtolaiset lähtivät kauas toiselle mantereelle.



Tekstissä mainittujen lisäksi on lähteenä käytetty seuraavia sivustoja:

 http://www.kuljetusopas.com/yleistietoa/kehitys_suomessa/
http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4%C3%A4merentie
 http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_rataverkon_historia
http://www.turkusteamers.com/

Stiletti, huumeita ja muuta häiritsevää

Pari päivää sitten oli uutisissa erilaisten kouluun liittyvien järjestöjen kannanotto peruskoululain muuttamiseksi niin, että opettajien oikeuksia lisättäisiin. Tämä oli mielestäni kannanoton myönteisin puoli. Jos lakiin kirjataan selkeästi opettajan oikeus takavarikoida häiritseviä esineitä, poistaa luokasta ja tarttua tilanteen vaatiessa kiinni, kulkee tieto tästä myös vanhemmille ja oppilaille. Oppilaat ovat erinomaisen tietoisia omista oikeuksistaan, lain uudistaminen voisi tuoda vähän uutta näkökulmaa murrosikäiseen tajuntaan. Opellakin on oikeuksia. Myös rehtorin oikeus erottaa oppilas kolmeksi päiväksi ilman byrokratian kiemuroita voisi toimia herättäjänä joissakin kodeissa. 

Kouluilla taitaa vallita hiukan epätietoisuutta nykytilanteesta. Siinäkin mielessä selkiyttäminen voisi olla paikallaan. Itse olen kyllä takavarikointia harrastanut tähänkin saakka. Jos  kännykkää on käytetty häiritsevästi, olen vaatinut sen takavarikkoon tunnin ajaksi. Olen tehnyt selväksi, että kieltäytyminen johtaa asian käsittelyyn pitemmän kaavan kautta vanhempien kanssa. Yleensä se on tepsinyt. Olen myös poistanut häiritsevän oppilaan luokasta ja tehnyt selväksi, että osoittamassani paikassa pitää pysyä. Monet opettajat ajattelevat, että luokasta poistetulle oppilaalle pitäisi olla valvoja. Katson kuitenkin, että jos yläkouluikäinen vastoin nimenomaista määräystä lähtee omille teilleen luokasta poistamisen jälkeen, ei vastuu enää ole koulun. Eihän heitä muutenkaan suljetussa aitauksessa pidetä.

Ihmetystä minussa herättivät esimerkit stilettien tai huumeiden takavarikoimisesta. Ei se ole opettajien tehtävä eikä heitä ole sellaiseen koulutettu. Noin vakavassa tilanteessa tarvitaan paikalle poliisi. Kriittisesti suhtaudun myös työpalveluun rangaistuksena. En usko, että monikaan opettaja haluaa sellaista rangaistusta valvoa. "Poimi vielä tuokin roska!" Jos vanhemmat tulevat paikalle työtä johtamaan, asiaa voi harkita. Kaikki vanhemmat eivät tule. Samasta syystä kotirangaistukset eivät toimi. Yläkouluikäistä ei opettaja mielellään lähde pitelemään kiinni raivokohtauksen yllättäessä. Oppilaiden välisissä tappeluissa on tähän saakka iso ääni riittänyt erottamaan riitapukarit.

Pakkoruotsia sukututkijalle

Sukututkimuspalstoilla näkee välillä kysymyksiä ja avunpyyntöjä, joissa kyselijä valittelee omaa heikkoa tai olematonta ruotsinkielentaitoaan. Minua hiukan ihmetyttää, miten sukututkimusta voi tehdä, jos ei osaa ruotsia. Emmehän me voi historiaa muuksi muuttaa. Valtaosa vanhoista dokumenteista on kirjoitettu ruotsiksi, kirkonkirjatkin jonnekin 1800-luvun loppupuolelle saakka. Edellä sanottu koskee tietysti luterilaista Suomea. Ne, jotka tutkivat ortodoksisukuja ja vanhan rajan takaista Karjalaa, tarvitsevat venäjää avukseen. Lisää kielitaitoa tarvitaan, jos sukujuuria menee muihin maihin. 

Ymmärrän ikäisiäni sukututkijoita, jotka eivät aikoinaan päässeet tai halunneet oppikouluun. Kansakoulussa ei opetettu ruotsia. Tunnen muutamia tällaisia tutkijoita. He ovat yleensä sinnikkäitä. Ovat käyneet sukututkimuskurssit ja opetelleet ruotsin kielestä tietyt avainsanat. Sanastojen avulla selvinnevät kirkonkirjoista pahempia virheitä tekemättä. Epäselvissä tapauksissa he pyytävät apua esimerkiksi sukututkimusseurojen neuvontapalveluista. 

Sukututkimuspalstoilla apua tahtovat ovat kuitenkin enimmäkseen nuorempaa kaartia. Ovatpahan nyrpistelleet peruskoulussa nenäänsä pakkoruotsille. Väkisin ovat kuitenkin jonkinlaisen pohjan kieleen saaneet ja suppean sanavarastonkin. Niiden päälle voi kyllä rakentaa kielitaitoa, jos vähän viitsii ponnistella. On vain niin kovin helppoa kysyä verkosta apua. Onneksi ystävälliset tutkijat sitä antavat, itse olen aika laiska kirjoittamaan, jos ei kysymys osu suoraan tutkimiini sukuihin. Luulisi kuitenkin harrastuksen antavan motivaatiota kielenopiskeluun.

Neiti vai ompelia?

Seuraan 1900-luvun alun Aamulehdistä seurakunnallisia ilmoituksia, koska sukulaisiani on asunut Tampereella. Niinpä luen kerran viikossa julkaistut kuolleet ja kuulutetut. Olen huomannut, että ammatti oli tapana merkitä tarkasti. Tuo otsikossa mainittu ompelia kirjoitettiin tosiaan noin, ilman j-kirjainta. Neidit olivat sitten niitä, joiden ei tarvinnut käydä töissä. Vanhemmat pystyivät elättämään, kunnes oli aika astua avioon. Aika harvoin naiset pystyivät hankkimaan korkeampaa koulutusta, niinpä heillä ei juuri esiintynyt akateemisia ammatteja. Opettajattaret sentään edustivat keskiluokkaa. En tosin tiedä, oliko sitä nimitystä vielä keksitty.

Maaseudulla kirjattiin yhteiskunnallinen asema yhtä tarkasti. Talollinen, talollisen poika/tytär, torppari, torpan poika/tytär, itsellinen, renki, piika jne oli aina mainittu. Huvittavalta kuulostava talon syytinkimiehen tytär ei saarnastuolista luettuna varmaan naurattanut aikanaan ketään. Säätyläiset ja sivistyneistö olivat harvalukuisia, mutta heidän tittelinsä kerrottiin tarkasti ja kunnioituksella. Mitä pitemmälle ajassa mennään taaksepäin, sitä monisanaisempia saattoivat määritykset olla.

Vielä lapsuudessani oli tapana kirjeet ja kortit osoittaa herralle/rouvalle/neidille. Itsekin olen saanut lukuisia pikkuneidille osoitettuja kortteja. Puhuttelussa oli tietysti leikkiä mukana, mutta totta toinen puoli. Ammattia tai asemaa ei enää mainittu, naisilla siviilisääty kylläkin. Tarkkaan en muista, milloin tuo käytäntö jäi pois. Ehkä 70-luvulla. Pelkkä nimi ja osoite alkoivat riittää. Jollakin tavalla tämäkin kertoo yhteiskunnan muuttumisesta. Emme enää arvosta titteleitä, omaisuutta ja valta-asemaa kylläkin. Tasa-arvokin on ottanut muutaman askeleen eteenpäin.

Sukututkimus lahjaksi?

Kuten aiemmin kerroin, olen tutkimassa erään tuttavani sukua antaakseni hänelle syntymäpäivälahjaksi selvityksen hänen suvustaan. Tutkiminen on sinänsä sujunut hyvin, muutama sivupersoona katoaa jäljettömiin, mutta sehän ei ole tavatonta. Päähenkilöitä pystyy hyvin seuraamaan. Kovin ovat olleet mallikelpoisia kansalaisia, huomautuksia rikkeistä tai rikoksista ei juurikaan ole. Jotain lisätietoa olen kuitenkin suvusta kaivanut esille, joten ihan pelkkiä sukutauluja ei tarvitse lahjaksi antaa.

Nyt on tullut aika miettiä, missä muodossa lahjan annan. Sukutaulut tietysti ja vähän tekstiä ympärille. Olen kuitenkin alkanut pohtia, yrittäisinkö tehdä jonkinlaisen sukupuun. Olen verkosta etsinyt pohjia. Sukututkimusohjelmallanikin jotain saa aikaan. Kaikissa löytämissäni on kuitenkin se ongelma, ettei esipolvien esittäminen laajasti oikein onnistu. Kukapa tykkäisi puusta, jossa on valtava juuristo ja sitten vain hiukan oksia. Haluaisin kuitenkin kohdehenkilön kaikki (löytämäni) esipolvet näkyviin. Hänellä on lapsia ja lastenlapsia, mutta jälkipolvien määrä ei ole suuren suuri. Siksi puu näyttäisi hiukan kummalliselta.

Uusin idea on jonkinlainen kauniille pohjalle (puu, metsä, maisema?) tehty esipolvikaavio. Sopivia kuvia saa nyt kesäaikaan omallakin kameralla. Varsinaisen kaavion tekisin sukututkimusohjelmalla. Näiden kahden yhdistäminen perustoimisto-ohjelmilla voi olla hiukan haasteellista. Kaavio pitäisi jossakin painattaa julistekokoon.  Tai sitten voisi ostaa julisteen ja tarroja ja kirjoitella käsin. Jos joku lukijoista osaa antaa hyviä vinkkejä, otan ne kiitollisena vastaan.

Pirkkala 100 vuotta sitten

Aamulehti jatkoi 4.5.1911 sarjaansa "Hämeen-Satakunnan maalaiskuntia". Tällä kertaa vuorossa oli Pirkkala, pitkähkön artikkelin nimi oli "Piirteitä Pirkkalan pitäjästä". Linkitän artikkelin tähän, en käy sitä laajemmin referoimaan. Ne, joilla on sukujuuria vanhan Pirkkalan alueella, osaavat sen itsekin lukea Historiallisesta sanomalehtikirjastosta. Joitakin asioita haluan kuitenkin nostaa esiin.

Pirkkala oli vielä tuolloin laaja pitäjä. Sen alueeseen kuuluivat Pispala, Nokia, Tohloppi, Epilä ja osia Siurosta tietysti nykyisen Pirkkalan kylien lisäksi. Ylöjärvi oli ennättänyt irtaantua kymmenkunta vuotta ennen jutun ilmestymistä. Laajan pitäjän alueelle oli syntynyt runsaasti teollisuutta, ainakin Nokian paperitehdas ja Gummitehdas, Pispalan haulitehdas, Epilän tapettitehdas, Näsijärven pahvitehdas, Santalahden kattohuopatehdas, Tampereen luujauhotehdas Pispalassa, perunajauhotehdas, terätehdas Pispalassa (?) sekä jauhomylly Nokialla ja sahalaitokset Siurossa ja Partolassa.

Pirkkala oli kartano-Suomea. Nokian, Viikin, Haapaniemen ja Partolan kartanot sekä isot Kaarilan, Pitkäniemen, Haikan ja Valkilan talot mainitaan jutussa. Nykyisin taitavat kartanoiden maat olla täynnä kaupunkimaista asutusta. Muistelen, että Viikin kartanon rakennukset olisivat vielä olemassa. Korjatkaa nokialaiset, jos olen väärässä.

Pitkäniemen sairaalan rakennusten määrä yllätti minut. Siitä oli kuva lehdessä. Mielisairaala oli jo aloittanut toimintansa ja potilaiden määräksi kerrottiin 450. Monet kerrat olen ajanut vanhaa Nokialle menevää tietä, mutta en ole mielestäni koskaan nähnyt sairaalan rakennuksia. Ehkä puusto peittää ne nykyisin. Kuva tosin oli otettu järveltä päin. Tiedän, että sukulaisiani on ollut töissä Pitkäniemessä sekä hoitajina että maatilan työntekijöinä. Potilasluetteloistakin varmaan sukua löytyisi, jos sellaisia pääsisi tutkimaan.

Köyhäin asianajaja

Satuin huomaamaan  28.5.1911 julkaistun Aamulehden etusivulla ilmoituksen, joka sai minut etsimään tietoa. Siinä otsikolla "Köyhäin asianajaja" G. Aspelund ilmoitti olevansa virkavapaalla ja kaupungin köyhien asioita hoidettavan Tuomari (ilmoituksessa isolla alkukirjaimella) Verner Palanderin asianajotoimistosta. Minulle oli ihan uutta, että jo 100 vuotta sitten oli olemassa oikeusapujärjestelmä. Ainakin omat, melko köyhät torpparisukulaiseni olivat säilyneistä kuiteista päätellen vielä 20-luvulla  itse maksaneet asianajajalleen. Siispä etsimään verkosta tietoa.

Vanhoista lehdistä löytyi asiasta keskustelua eri puolilta maata. Vaadittiin, että köyhäin asianjajajia pitäisi saada kaupunkeihin. Esitettiin mielipiteitä siitä, millainen asianajajan tulisi olla ja millainen hän ei saisi olla. Sosialidemokraattisen puolueen ohjelmassa vuonna 1903 näkyi maininta, että köyhien pitäisi saada itse valita tuo asianajaja. 

Löytyi asiasta sentään ainakin yksi opinnäytetyökin. Pinja Siekkinen on 2009 tehnyt Laurea-ammattikorkeakoulussa työn, jonka nimi on "Oikeudellinen neuvonta oikeusaputoimistossa". Alussa (s. 9) hän käy läpi oikeusaputoiminnan historiaa Suomessa. Helsingissä on hänen mukaansa toiminut ns. köyhäin asianajaja vuodesta 1886. Vuonna 1920 toiminta siirtyi kunnalliselle oikeusaputoimistolle. Myös muissa isommissa kaupungeissa oikeusapua varattomille oli tarjolla, kuten tuo Tampereen esimerkki kertoo. Helsingin köyhäin asianajaja on tilastoinut 1902 asiakkaidensa määrää. Heitä oli kuukaudessa 200 - 300. Hän myös mainitsi, että asianajajan pitäisi pyrkiä sovitteluun, saamaan jutut sovituiksi erityisessä Sovintolautakunnassa. Käytännössä tämä ei ollut onnistunut.

Vuonna 1973 säädettiin laki yleisestä oikeusaputoiminnasta ja maksuttomasta oikeudenkäynnistä. 1998 oikeusaputoiminta siirtyi valtiolle. Siekkinen viittaa lyhyesti siihen, että maksuttomat oikeudenkäynnit tunnettiin jo 1950-luvulla, mutta ei kerro asiasta tarkemmin.

Näin siis tulin hiukan sivistäneeksi itseäni ja nyt teitäkin oikeusaputoiminnan historiasta. Kuvittelin, että aiheesta olisi löytynyt joku oikeushistorian gradu. Sellaista ei Google-hakuni alkupäähän kumminkaan sattunut, joten toistaiseksi on tyydyttävä näihin tietoihin. Maaseudun tilanteesta en lähteitä löytänyt. Entuudestaan tiedän, että torppareiden vaatiessa maanjako-oikeudessa 20-luvun alussa torppiensa lunastusoikeutta saattoi heillä olla asiamies. Hän oli joku asioihin paremmin perehtynyt, mutta alan koulutusta hänellä ei yleensä ollut.

Ennustaja, mutta ei kaikkitietävä

Jatkan hiukan edellisen tekstin aihetta sivuten. Viime päivinä on keskusteltu julkisuudessa siitä, missä vaiheessa lapsen tai nuoren elämässä alkavat näkyä syrjäytymisen ennusmerkit. Vuosikymmenten kokemuksella voin sanoa, että ne näkyvät peruskoulun aikana. Entisissä oppilaissani on erittäin hyvin menestyneitä, mutta myös raskaita rikoksia tehneitä. Suuri enemmistö on tietysti ihan tavallisia, kohtuullisesti toimeentulevia suomalaisia. Moni häviää opettajan näköpiiristä koulunsa päätettyään. Ääripäistä yleensä saa kuulla.

Ehkä huolestuttavin merkki syrjäytymiskehityksen alkamisesta on runsaat aiheettomat poissaolot. Elämä menee sekaisin, jos yöt pelaa tai roikkuu netissä ja päivät nukkuu. Paluu kouluun ja normaalirytmiin on yllättävän vaikea. Ei ole ihme, jos alakulo ja syyllisyys iskevät.  Koulu tekee lastensuojeluilmoituksen, jos tilanne jatkuu samanlaisena. Valitettavan usein tuntuu, ettei sen jälkeen pitkään aikaan tapahdu mitään. Näissä tapauksissa tarvittaisiin se nopeasti ja jämäkästi asioihin puuttuva avohuollon työtekijä, jolla olisi valtuudet käydä lähettämässä lapsi kouluun ja takavarikoida televisio tai tietokone lapselta. Päivystävät työntekijät voisivat käydä katsomassa, että lapsi on iltakymmeneltä kotona eikä uusia laitteita ole ilmestynyt hänen huoneeseensa. Tehoisku lintsauksen alkuvaiheessa olisi voinut saada monen tulevan syrjäytyjän asiat järjestykseen. Samoin se voisi paljastaa mielenterveyden ongelmat, mikäli sellaisia on poissaolojen taustalla.

Käytöshäiriöt - enkä tarkoita murrosikäisten tavallisia hölmöilyjä - näkyvät myös koulussa. Alussa mainitsemiini raskaisiin rikoksiin syyllistyneet kyllä erottuivat jo tuolloin. Väkivaltaisuutta, täydellistä muista piittaamattomuutta ja omien pahojen tekojen kieltämistä ja vähättelyä voi pitää enteinä rikollisen uralle. Osassa tapauksista voi olla taustalla ADHD tai muu keskittymisvaikeus. Kun näihin piirteisiin myöhemmin yhdistyy runsas alkoholin käyttö, tapahtuu yleensä jotain ikävää.

Onneksi opettajakaan ei tiedä kaikkea. Välillä ennusmerkit näyttävät väärin. Peruskoulussa hyvin menestynyt, kiltti oppilas alkaakin lukioon päästyään hölmöillä.  Toisaalta sellainen, jonka ennuste oli huono, löytää itselleen ammatin ja pärjää siinä. Ehkä vanhemmat saivat elämäntilanteensa paremmalle tolalle ja pystyivät ottamaan vastuuta lapsesta. Ehkä tämä löysi elämäänsä jonkin tärkeän asian tai ihmissuhteen, joka palautti hänet pinnalle. Ehkä joku sukulainen tarjosi työpaikan ja työ toi ryhtiä elämään. Oli syy mikä hyvänsä, tällaiset menestystarinat ilahduttavat jopa enemmän kuin ne, joiden kulku oli suoraviivaisempaa.