Pakkoruotsia sukututkijalle

Sukututkimuspalstoilla näkee välillä kysymyksiä ja avunpyyntöjä, joissa kyselijä valittelee omaa heikkoa tai olematonta ruotsinkielentaitoaan. Minua hiukan ihmetyttää, miten sukututkimusta voi tehdä, jos ei osaa ruotsia. Emmehän me voi historiaa muuksi muuttaa. Valtaosa vanhoista dokumenteista on kirjoitettu ruotsiksi, kirkonkirjatkin jonnekin 1800-luvun loppupuolelle saakka. Edellä sanottu koskee tietysti luterilaista Suomea. Ne, jotka tutkivat ortodoksisukuja ja vanhan rajan takaista Karjalaa, tarvitsevat venäjää avukseen. Lisää kielitaitoa tarvitaan, jos sukujuuria menee muihin maihin. 

Ymmärrän ikäisiäni sukututkijoita, jotka eivät aikoinaan päässeet tai halunneet oppikouluun. Kansakoulussa ei opetettu ruotsia. Tunnen muutamia tällaisia tutkijoita. He ovat yleensä sinnikkäitä. Ovat käyneet sukututkimuskurssit ja opetelleet ruotsin kielestä tietyt avainsanat. Sanastojen avulla selvinnevät kirkonkirjoista pahempia virheitä tekemättä. Epäselvissä tapauksissa he pyytävät apua esimerkiksi sukututkimusseurojen neuvontapalveluista. 

Sukututkimuspalstoilla apua tahtovat ovat kuitenkin enimmäkseen nuorempaa kaartia. Ovatpahan nyrpistelleet peruskoulussa nenäänsä pakkoruotsille. Väkisin ovat kuitenkin jonkinlaisen pohjan kieleen saaneet ja suppean sanavarastonkin. Niiden päälle voi kyllä rakentaa kielitaitoa, jos vähän viitsii ponnistella. On vain niin kovin helppoa kysyä verkosta apua. Onneksi ystävälliset tutkijat sitä antavat, itse olen aika laiska kirjoittamaan, jos ei kysymys osu suoraan tutkimiini sukuihin. Luulisi kuitenkin harrastuksen antavan motivaatiota kielenopiskeluun.