Päiväkirja

Aika moni minun ikäisistäni lienee nuoruudessaan pitänyt päiväkirjaa. Sille uskottiin ilot ja surut. Se oli melkein kuin ystävä. Kirjoitanhan minä nytkin tätä blogia, mutta tämä on julkinen, ei samalla tavalla henkilökohtainen. Päiväkirjoja myytiin kirjakaupassa. Ne oli varustettu lukolla, joka olikin tarpeen. Uteliaat sisarukset olisivat mielellään tutkineet salaisuuksia. Omaa huonetta ei ollut, hyvä jos jokin lipastonlaatikko henkilökohtaisten tavaroiden säilyttämistä varten. Päiväkirjan lukon olisi varmaan helposti saanut auki, mutta en muista, että omani olisi tullut murretuksi. 

Vuosikymmenten kuluessa olin unohtanut päiväkirjani. Yllättäen sellainen tuli vastaan vanhojen tavaroiden joukossa. Niitä on täytynyt olla useampia, mutta muut ovat ilmeisesti joutuneet kadoksiin. Tässäkään ei ollut lukkoa, lieneeköhän joku sen joskus tutkinut. Olen avannut päiväkirjan sieltä täältä satunnaisesti ja lukenut liki viisikymmentä vuotta sitten kirjoittamaani tekstiä. Käsiala on aika lapsekasta, mutta teksti paikoitellen yllättävän kypsää. Olenkohan ollut pikkuvanha?

Olen päättänyt, että luen kirjan kokonaan sopivan tilaisuuden tullen. Perheelleni en sitä nytkään halua näyttää, edelleen se on jotenkin henkilökohtainen. Siispä luen sen salaa. Ehkä jaan nuoruuteni ajatuksia kanssanne joiltakin osin. Toivon sieltä välittyvän myös jo kadonneen ajan kuvaa.

Kun olen lukenut päiväkirjan, aion lopulta hävittää sen. Kenties yllättävä ratkaisu sukututkijalta. Koen kuitenkin, että se on vain minun. Olen sen vain itseäni varten kirjoittanut. Jos löydän siitä jotain yleisemmin kiinnostavaa, skannaan ne kohdat. Olkoon minun oikeuteni päättää, mitä jälkipolvet saavat tietää ajatuksistani.